Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Ihmiset olivat innoissaan niin suurenmoisen ja (heidän käsittääkseen) niin ennen kokemattoman talven hyökkäyksestä. Nekin, jotka pelkäsivät ja inhosivat kylmyyttä ja lunta, joutuivat pian hopeisten arktisten öiden lumoihin ja liittyivät keskiaikaiseen näytelmään, jossa kelkkailtiin, kokoonnuttiin nuotioiden äärelle ja vietettiin iltaa tähtien alla. Tuntui aivan siltä kuin se riemukas halvaustila, jonka talvi joskus laskee joulun jalkojen juureen, olisi muuttunut pysyväksi. Monet vaatekerrokset tekivät ruumiista salaperäisemmän ja houkuttelevamman kuin se oli ollut moneen vuoteen, tietty ritarillisuus palasi, ja taistelu luonnonvoimia vastaan pienensi jokaista juuri sen verran, että ihmiset tajusivat, että ihmisyyden perusominaisuuksia oli ja olisi vastakin hauraus. Lumoutuneet asukkaat eivät liikkuneet eivätkä tehneet työtä yhtä paljon kuin tavallisesti, mutta he elivät paljon paremmin kuin koskaan ennen. (Mark Helprin: Talvinen tarina).

Tämä talvi tuntuu olevan ohi ennen kuin se alkoikaan. Ulkona on perjantain lumipyryn jälkeen satanut lähinnä vettä. Talon piha kiiltelee vetisessä jäässä, johon tarvitaan enemmän ja enemmän hiekoitushiekkaa – tuota kevään korvalla kiroukseksi muuttuvaa pikkusoraa. Lunta on lähinnä nimeksi. Kevät on toki ihana asia, mutta en toivoisi sitä vielä, kun talvikin on vielä kunnolla kokematta.

Vähän aikaa oli ihanaa, kun oli tarpeeksi kylmä että edes tuntui talvelta. Lumen puute vain vaivaa. Ilman lunta talvesta jää puuttumaan sen oleellisimpia asioita: narskuva ääni kenkien alla, valkoisena hohtavat puut, lumihanki johon voi upota polviaan myöten. (Vrt. esim. postaukseni talvella 2010.) Ja ennen kaikkea jää puuttumaan talviurheilu.

Joskus elokuussa jo aloin odottaa laskettelukautta, viime talven ihana kokeilu mielessäni. Ostin varusteetkin innokkassa odotuksessani. Kuitenkin olen päässyt tähän mennessä vain kerran rinteeseen. Toki Laajavuori ja muut lähiseudun rinteet ovat auki, mutta sää ei houkuttele yhtään, enkä usko rinteiden olevan kovin hyvässä kunnossa kaltaiselleni aloittelijalle. Tänään paikkasin talviurheilukauden vajautta korkkaamalla viimeinkin hiihtokauteni. Kävin ystävän kanssa Ladun Majalla tarkistamassa, josko latu olisi tehty. Puskaradio oli kertonut, että Ladun Majalla voi hiihtää, vaikka kaupungin tiedotuksen mukaan siellä ei ole latuja (vieläkään). Mutta oli siellä: paikoin märkä ja pehmeä, mutta latu kuitenkin. Ja sunnuntaihiihtelijöitä ihan kivasti, vaikkei kyllä ruuhkaksi asti.

Omaa talviliikuntaa enemmän olenkin sitten katsonut Sothsin olympialaisia, etenkin hiihtoa, ja ihaillut Niskasen sisaruksia. Jos jotain urheilulajia seuraisin säännöllisesti, se olisi varmaan hiihto. Tykkään hiihtokilpailujen kisakatsomoista, jännityksestä, suoritusten seuraamisesta ja välineurheilun yhdistymisestä keskittyneeseen fyysiseen treeniin. Hiihto on hyvä laji.

Mark Helprinin kirjasta Talvinen tarina (Winter’s Tale) on juuri tullut ensi-iltaan elokuva. Talvinen tarina, jota siteeraan tuossa edellä, on yksi kauneimmista talven kuvauksista, mitä olen koskaan lukenut – kilpailee ykkössijasta Tove Janssonin Taikatalven kanssa. Pelkään vähän katsoa elokuvaa, jonka pohjana olevaa kirjaa rakastan niin kovasti, mutta toisaalta en voi olla katsomattakaan. Leffa ei tullut vielä ensi-iltaviikonloppunaan Jyväskylään, joten odottelen hetken. Toivottavasti Talvinen tarina tuo tähän loskasäähän sitä talven taikaa, joka nyt tuntuu puuttuvan.

Advertisements