Hienosti olen jatkanut vaikkakin kiinnostavien, silti vaikeiden kirjojen välttelyä ja valinnut Kaikenkarvaisten ystävien jälkeen lisää välipalaa. Monet ovat kyselleet ehkä jopa ihmetellen, enkö vielä(kään) ole lukenut P. D. Jamesin kirjaa Syystanssiaiset (Death comes to Pemberley, 2011, suom. 2012). Nyt, kun kirjasta on tehty tv-sarjakin, se tuli sopivasti pokkarina vastaan marketin alelaarissa ja nappasin mukaani talvilukemiseksi.

P. D. James leikkii Syystanssiaisissa idealla, joka on varmasti kiehtonut monia englantilaisia kirjailijoita: mitä Jane Austenin romaanien henkilöille tapahtuu loppukohtauksen ja häiden jälkeen? Syystanssiaisissa Mr Darcy ja rouva Darcy elävät onnellista perhe-elämäänsä Pemberleyssä. Avioliitto on täydellistynyt kahdella pojalla, joiden myötä Elizabethin asema Pemberleyn valtiattarena on vakaa. Myrskyisenä syysyönä kaikki kuitenkin järkkyy: Elizabethin sisko Lydia Wickham saapuu kieseissä pihaan kirkuen, että hänen miehensä Wickham on murhattu Pemberleyn metsässä. Käy ilmi, että Wickham on elossa, mutta hänen paras ystävänsä kapteeni Danny on ruumis.

Murha metsässä on tietysti kauhea juttu, joka vaikuttaa Pemberleyn maineeseen laajalti – onhan asiaan sekaantunut Mr Darcyn lankomies, jota ei oteta Pemberleyssä vastaan. P. D. James kuljettaa tarinaa osin myös Elizabethin, mutta pääosin Darcyn näkökulmasta, mikä on järkevää: suojeltavina hahmoina naiset työnnettiin sivuun murhatutkimuksesta, halusivat he sitä tai eivät. Luultavasti Elizabethinkin mielestä näin oli parasta.

Kirjailija ei ole rakentanut mitään Sherlock-aivoja vaativaa tarinaa, ja ratkaisukin löytyy ärsyttävän itsestään selvästi ilman minkäänlaisia rikoksen ratkaisemisen taitoja. Dekkarina Syystanssiaiset ei ole mikään erityisen koukuttava, mutta erityiseksi sen tekevät paikantaminen Pemberleyhin ja tunnelman kuvaaminen. P. D. James on halunnut kirjallaan myös piikitellä Austenin teoksia, sillä ainakin minä luin Elizabethin ja Darcyn avioliiton siirappimaisen kuvauksen jo vähän överinä. Austenin on sanottu häivyttäneen Ranskan kanssa käydyn sodan kirjoistaan kokonaan, mutta nyt ne tuotiin esiin sekä olosuhteissa että eversti Fitzwilliamin roolissa. Naureskelin sille, miten kirjailija nostaa esiin Ylpeyden ja ennakkoluulon juonenkäänteiden epäloogisia kohtia tyyliin ”Elizabeth itsekin ihmetteli, miten oli mahdollista, että sitätätätuolloin…” Asiallista kritiikkiä, kun kuitenkin on selvää, että rikoskertomuksen sijoittaminen Pemberleyhin on sinällään kunnianosoitus.

Turhaa kuitenkin oli sijoitella muiden Austenin kirjojen henkilöitä mukaan tarinaan – on tietysti lukijana ja Austen-fanina kiva bongata tutut nimet, mutta ylimääräistä nikkarointia silti. Ja toivoisin, että epilogi olisi jätetty kirjoittamatta.

Kustantaja on muuten tehnyt mainion trailerin kirjasta.

Advertisements