Juuri tällaisia viikonloppuja olen kaivannut niinä kaamoksen aikoina, jolloin puursin lähes joka lauantai ja sunnuntai väikkärin parissa. Tänä viikonloppuna olen ollut aivan rauhassa itsekseni, siivonnut kotia, katsonut telkkaria, tehnyt käsitöitä, kokkaillut herkkuja ja nukkunut yhdet päikkäritkin.

Tasainen oma rauhani on kuitenkin sisältänyt sekä kiljuvaa naurua että nyyhkyttävää itkeskelyä. Olen herkästi liikuttuvaa sorttia ja eläydyn voimakkaasti erilaisissa tilanteissa, oli liikutukseen syytä tai ei. Tämä viikonloppu on tarjonnut monenlaista syytä liikutusitkuihin ja toisaalta myös ääneen nauramista.

Kun Suomen naishiihtäjät kilpailivat viestissä, olin juuri bussissa matkalla maalta kaupunkiin. Kuuntelin kisaa radion välityksellä ja jännitin niin että vatsaan koski. Kisa oli hieno – onnea Suomen hiihtojoukkue! Olin niin kisatunnelmassa, että kun Aino-Kaisa Saarinen haastattelussa oman osuutensa jälkeen melkein itki riemusta ja jännityksestä, kävi minulle samoin. Kun kisa päättyi upeaan hopeasuoritukseen, kuljin kaupungilla niin leveä hymy kasvoillani (napit korvissa edelleen, radiolähetys jatkui), että vastaantulijatkin kääntyivät katsomaan. Kuuntelin radioon asti kantautuvaa Suomen joukkueen ilonkiljuntaa ja pyyhin tippaa omastakin silmäkulmastani. Hieno päivä!

Illalla nauruntäyteinen liikutusitku muuttui sitten ihan silkaksi nauruksi, kun katsoin lauantaiseen tapaan Putousta. Ei, kaikki Putouksen vitsit eivät minuunkaan uppoa, mutta suurin osa kyllä, ja yleensä eniten se varsinaisten kisahahmojen lisäksi näytettävä komiikka: viikkokatsaus ja muut sketsit. Kun pikaidiots-kisa käynnistyi, mietin että Mikko Kuustonen olisi herkullinen hahmo parodioitavaksi. En ehtinyt ajatella asiaa loppuun, kun Iina Kuustonen jo käveli lavalle isäänsä parodioiden – jestas että repesin. Jo sitä ennen Armi Toivosen parodia Jenni Vartiaisesta osui niin nappiin ettei rajaa. Nauroin niin kovaa ihan itsekseni, että naapuritkin varmana kuulivat.

Putouksen jälkeen katsoin vielä pari jaksoa australialaista hömppäsarjaa McLeodin tyttäret, joka tulee uusintana arkisin. Olen tallentanut sitä kesästä asti ja katsonut aina kun ehdin. Sarja on käsittämätöntä soopaa, mutta viihdyttävää sellaista, etenkin alkupuoleltaan. Olin sarjan alkaessa tsekannut juonipaljastuksia sen verran, että tiesin ennen pitkää toisen päähenkilöistä kuolevan – ja juuri sen suosikkini. Nyt pääsin tähän dramaattiseen jaksoon asti, ja voitte vaan kuvitella miten vuolaasti itkin hautajaisjakson ajan. Se on vain tv-sarja eikä oikeastaan ollenkaan tosielämästä kertova, mutta ihmisten surun katseleminen on varma keino saada minut itkemään. Sitäpaitsi kyse on siitä, että siskokset ovat toistensa parhaita ystäviä, joten empatiaitku tulee myös tietenkin siitä, että oma siskoni on minulle läheinen – olisi kammottavista kammottavinta joutua hänen hautajaisiinsa, ajatuskin itkettää, huh. McLeodin tyttäret siirtyy nyt aikaan ilman suosikkihahmoani, joten en tiedä jaksanko enää pitkään seurata sarjaa. Ehkä vähän aikaa, ehkä.

Melkein yhdet viikonlopun liikutusitkut sain myös tänään, kun tein niin hyvää feta-kesäkurpitsalasagnea.

Kohta pääsen itkeskelemään liikutuksesta jälleen, kun Suomen viestijoukkue saa mitalinsa. Ehdottomasti katson tämän palkintojenjaon, niin onnellinen ja iloinen olen tuon joukkuueen puolesta!

Advertisements