Eilen matkustin Onnibusilla Helsinkiin. Kuten melkeinpä aina, matka tuntui pitkältä, mutta perillä odotti hyvä iltapäivä ja ilta siskon kanssa: ateria ystävien luona ja sen jälkeen leffassa Dallas Buyers Club. Rauhoittava ilta latasi akkuja tähän päivään.

Tänään olenkin sitten säntäillyt paikasta toiseen enemmän kuin tarpeeksi. Aamulla ensin lyhyeen tapaamiseen Tieteiden talolle, sitten sieltä saman tien kotiin tuovaan junaan, jossa ehdin onneksi tehdä töitä paremmin kuin bussissa eilen, sitten säntäys yliopistolle, jossa minulla alkoi oma opettamani metodikurssi, jonka jälkeen säntäsi vielä sulkapallotunnille. Sieltä en enää jaksanut säntäillä minnekään,vaikka tiesin Papun odottavan jo minua kotiin. Kävelin kaupan kautta kotiin kiirehtimättä yhtäkään askelta, säntäämättä enää metriäkään.

Aina välillä päivän mittaan muistin eilen näkemäni leffan ja pääsin hetkittäin irti kiireen fiiliksestä. Dallas Buyers Club oli hyvä elokuva. Melko rosoinen, jotekin rajukin, mutta tosi hyvä. Matthew McConaughey oli pääroolissa HIV-tartunnan saavana cowboyna Ron Woodroofina niin erinomainen, että välillä piti oikein miettiä, että onko se tosiaan McConaughey. Siis se McConaughey, jonka olen yhdistänyt lähinnä romanttisiin komedioihin tai muihin ei-niin-haastaviin rooleihin. Kyllä se oli sama mies, vau.

Ja se tarina tietysti, tarina miehestä, joka on kuolemansairas, mutta tappelee lääkeyhtiöitä vastaan, tekee elämästään merkityksellisen auttaessaan samalla muita. Ja Jared Leto transsukupuolisena Rayonina, ja ympärillä 1980-luku ja virus, josta ei tiedetä vielä läheskään tarpeeksi.

Viikko sitten näin Onnelin ja Annelin talon. Seuraavaksi katsomislistalla on Twelve Years A Slave. Ehkä Onnelin ja Annelin talo on näistä onnellisin, mutta Dallas Buyers Club kyllä jäi ihon alle pitkäksi aikaa.

Mainokset