helmikuu 2014


Lukupiirissämme oli teemana feminismi, ja erityisesti luimme Virginia Woolfin teoksia sekä Simone de Beauvoirin Toista sukupuolta. Jo tammikuussa luin Oman huoneen, mutta siihen lukupiiriosallistumiseni kokonaisten kirjojen osalta jäi. Niin vain kävi, että jouduin tuottamaan itselleni pettymyksen: Toinen sukupuoli eteni vain ensimmäisen osan alkuun, eivätkä edes Woolfin nerokkaan kauniit esseet tulleet valmiiksi asti.

Luin siis tuoretta esseekokoelmaa Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (2013). Se teki minuun vaikutuksen kauniilla kielellään ja monitasoisilla ajatuksillaan. Esseet on suomentanut Jaana Kapari-Jatta, ja laadukkaan suomentajan kädenjälki kyllä tuntui. Monta kertaa lukiessani ajattelin, että haluan palata näihin teksteihin myöhemmin. Kokoelman esseet käsittelevät nimenomaan kirjallisuutta, ja Woolf kirjoittaa monista kirjailijoista ja teoksista, joita olen lukenut, mutta joita haluaisin lukea uudelleen miettien Woolfin tulkintoja. Ja kovasti kiinnostaisi nyt lukea niitä kirjoja tai kirjailijoita, joita hän mainitsi, mutta joita en ole lukenut! Kiitäjän kuolema ja muita esseitä on hyvä kokoelma ja suosittelen lämmöllä jokaisen lukutoukan hyllyyn.

Minulle teki tiukkaa myöntää itselleni, etten saanut luettua kaikkia tavoitteena olleita kirjoja loppuun, hyvä jos avaamaan ehdin. Erityisesti harmitti, koska esimerkiksi Toinen sukupuoli on kirja, joka minun naistutkijana pitäisi ehdottomasti tuntea. Mutta sitkeyteni ei riittänyt, ja annoin aluksi ”vain hetkeksi” periksi, kunnes tajusin luovuttaneeni kokonaan. Ehkä joskus toiste sitten, ehkä. Tai sitten ei. Harmitti myös, etten jaksanut esseekokoelman parissa yhtä soittoa loppuun asti. Esseet ovat hitaita lukea, minun piti palata taaksepäin ja lukea rauhassa, että tunsin olevani niiden rytmissä. Monta kertaa luin välipaloiksi muuta, jotain kevyempää (kuten P.D. Jamesia) kunnes lopulta kolme päivää ennen lukupiirin kokoontumista annoin itselleni luvan antaa kokonaan periksi.

Ehkä nämä yritykset saivat minut myös tajuamaan, että kaikkea ei ylipäätään tarvitse lukea loppuun. Olen tosi huono jättämään kirjoja kesken. Yleensä ajattelen, että vaikka kirjan alku ei olisi lupaava, niin sille pitää antaa mahdollisuus – toisinaan kirjailija yllättää ja kokonaisuuden laatu paljastuu vasta lopussa. Mutta eihän se niin ole. Tai siis voi olla, että kirja on lopussa parempi kuin alussa, mutta – kuten ystäväni sanoi – maailmassa on liian paljon hyviä kirjoja, että kannattaisi tuhlata aikaansa niihin, joiden lukeminen takkuaa. Ihan saan itse valita, mitä luen ja milloin.

Siksipä otin opikseni ja palautin Toisen sukupuolen tänään kirjastoon. Samalla palautin Antonio Skármetan kirjan Runoilijan häät, koska vielä 50 sivun jälkeen en ymmärtänyt mistä oli kyse, ketä henkilöt olivat ja miksi tarina poukkoili niin kummallisesti – pysyin jotakuinkin kärryillä vain takakansitekstin avulla, ja se ei ole kirjalle meriitti.

Kuukauden paras kirjahetki oli se, kun viimein annoin itselleni luvan lukea nautinnon, ei suorittamisen vuoksi (kuten Virginia Woolf itse olisi tehnyt). Tartuin pitkään himoitsemaani Jennifer Worthin romaaniin Hakekaa kätilö! ja luin molemmat osat kolmen päivän sisällä. Pitkästä aikaa taas löysin aikaa ja intoa kirjoihin uppoamiseen, varasin lukemiselle erikseen aikaa muutenkin kuin unta odotellessa. Se oli ihanaa, varsinaista arjen luksusta – ja kuitenkin kyse oli rakkaimmasta harrastuksestani. Miten väsynyt olenkaan ollut viime kuukausina, kun en ole oikein nauttinut edes lukemisesta!

Helmikuun luetut on siis nopeasti listattu:

 

Mainokset
Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Lenkin jälkeen sukset lumessa.

Ihmiset olivat innoissaan niin suurenmoisen ja (heidän käsittääkseen) niin ennen kokemattoman talven hyökkäyksestä. Nekin, jotka pelkäsivät ja inhosivat kylmyyttä ja lunta, joutuivat pian hopeisten arktisten öiden lumoihin ja liittyivät keskiaikaiseen näytelmään, jossa kelkkailtiin, kokoonnuttiin nuotioiden äärelle ja vietettiin iltaa tähtien alla. Tuntui aivan siltä kuin se riemukas halvaustila, jonka talvi joskus laskee joulun jalkojen juureen, olisi muuttunut pysyväksi. Monet vaatekerrokset tekivät ruumiista salaperäisemmän ja houkuttelevamman kuin se oli ollut moneen vuoteen, tietty ritarillisuus palasi, ja taistelu luonnonvoimia vastaan pienensi jokaista juuri sen verran, että ihmiset tajusivat, että ihmisyyden perusominaisuuksia oli ja olisi vastakin hauraus. Lumoutuneet asukkaat eivät liikkuneet eivätkä tehneet työtä yhtä paljon kuin tavallisesti, mutta he elivät paljon paremmin kuin koskaan ennen. (Mark Helprin: Talvinen tarina).

Tämä talvi tuntuu olevan ohi ennen kuin se alkoikaan. Ulkona on perjantain lumipyryn jälkeen satanut lähinnä vettä. Talon piha kiiltelee vetisessä jäässä, johon tarvitaan enemmän ja enemmän hiekoitushiekkaa – tuota kevään korvalla kiroukseksi muuttuvaa pikkusoraa. Lunta on lähinnä nimeksi. Kevät on toki ihana asia, mutta en toivoisi sitä vielä, kun talvikin on vielä kunnolla kokematta.

Vähän aikaa oli ihanaa, kun oli tarpeeksi kylmä että edes tuntui talvelta. Lumen puute vain vaivaa. Ilman lunta talvesta jää puuttumaan sen oleellisimpia asioita: narskuva ääni kenkien alla, valkoisena hohtavat puut, lumihanki johon voi upota polviaan myöten. (Vrt. esim. postaukseni talvella 2010.) Ja ennen kaikkea jää puuttumaan talviurheilu.

Joskus elokuussa jo aloin odottaa laskettelukautta, viime talven ihana kokeilu mielessäni. Ostin varusteetkin innokkassa odotuksessani. Kuitenkin olen päässyt tähän mennessä vain kerran rinteeseen. Toki Laajavuori ja muut lähiseudun rinteet ovat auki, mutta sää ei houkuttele yhtään, enkä usko rinteiden olevan kovin hyvässä kunnossa kaltaiselleni aloittelijalle. Tänään paikkasin talviurheilukauden vajautta korkkaamalla viimeinkin hiihtokauteni. Kävin ystävän kanssa Ladun Majalla tarkistamassa, josko latu olisi tehty. Puskaradio oli kertonut, että Ladun Majalla voi hiihtää, vaikka kaupungin tiedotuksen mukaan siellä ei ole latuja (vieläkään). Mutta oli siellä: paikoin märkä ja pehmeä, mutta latu kuitenkin. Ja sunnuntaihiihtelijöitä ihan kivasti, vaikkei kyllä ruuhkaksi asti.

Omaa talviliikuntaa enemmän olenkin sitten katsonut Sothsin olympialaisia, etenkin hiihtoa, ja ihaillut Niskasen sisaruksia. Jos jotain urheilulajia seuraisin säännöllisesti, se olisi varmaan hiihto. Tykkään hiihtokilpailujen kisakatsomoista, jännityksestä, suoritusten seuraamisesta ja välineurheilun yhdistymisestä keskittyneeseen fyysiseen treeniin. Hiihto on hyvä laji.

Mark Helprinin kirjasta Talvinen tarina (Winter’s Tale) on juuri tullut ensi-iltaan elokuva. Talvinen tarina, jota siteeraan tuossa edellä, on yksi kauneimmista talven kuvauksista, mitä olen koskaan lukenut – kilpailee ykkössijasta Tove Janssonin Taikatalven kanssa. Pelkään vähän katsoa elokuvaa, jonka pohjana olevaa kirjaa rakastan niin kovasti, mutta toisaalta en voi olla katsomattakaan. Leffa ei tullut vielä ensi-iltaviikonloppunaan Jyväskylään, joten odottelen hetken. Toivottavasti Talvinen tarina tuo tähän loskasäähän sitä talven taikaa, joka nyt tuntuu puuttuvan.

Hienosti olen jatkanut vaikkakin kiinnostavien, silti vaikeiden kirjojen välttelyä ja valinnut Kaikenkarvaisten ystävien jälkeen lisää välipalaa. Monet ovat kyselleet ehkä jopa ihmetellen, enkö vielä(kään) ole lukenut P. D. Jamesin kirjaa Syystanssiaiset (Death comes to Pemberley, 2011, suom. 2012). Nyt, kun kirjasta on tehty tv-sarjakin, se tuli sopivasti pokkarina vastaan marketin alelaarissa ja nappasin mukaani talvilukemiseksi.

P. D. James leikkii Syystanssiaisissa idealla, joka on varmasti kiehtonut monia englantilaisia kirjailijoita: mitä Jane Austenin romaanien henkilöille tapahtuu loppukohtauksen ja häiden jälkeen? Syystanssiaisissa Mr Darcy ja rouva Darcy elävät onnellista perhe-elämäänsä Pemberleyssä. Avioliitto on täydellistynyt kahdella pojalla, joiden myötä Elizabethin asema Pemberleyn valtiattarena on vakaa. Myrskyisenä syysyönä kaikki kuitenkin järkkyy: Elizabethin sisko Lydia Wickham saapuu kieseissä pihaan kirkuen, että hänen miehensä Wickham on murhattu Pemberleyn metsässä. Käy ilmi, että Wickham on elossa, mutta hänen paras ystävänsä kapteeni Danny on ruumis.

Murha metsässä on tietysti kauhea juttu, joka vaikuttaa Pemberleyn maineeseen laajalti – onhan asiaan sekaantunut Mr Darcyn lankomies, jota ei oteta Pemberleyssä vastaan. P. D. James kuljettaa tarinaa osin myös Elizabethin, mutta pääosin Darcyn näkökulmasta, mikä on järkevää: suojeltavina hahmoina naiset työnnettiin sivuun murhatutkimuksesta, halusivat he sitä tai eivät. Luultavasti Elizabethinkin mielestä näin oli parasta.

Kirjailija ei ole rakentanut mitään Sherlock-aivoja vaativaa tarinaa, ja ratkaisukin löytyy ärsyttävän itsestään selvästi ilman minkäänlaisia rikoksen ratkaisemisen taitoja. Dekkarina Syystanssiaiset ei ole mikään erityisen koukuttava, mutta erityiseksi sen tekevät paikantaminen Pemberleyhin ja tunnelman kuvaaminen. P. D. James on halunnut kirjallaan myös piikitellä Austenin teoksia, sillä ainakin minä luin Elizabethin ja Darcyn avioliiton siirappimaisen kuvauksen jo vähän överinä. Austenin on sanottu häivyttäneen Ranskan kanssa käydyn sodan kirjoistaan kokonaan, mutta nyt ne tuotiin esiin sekä olosuhteissa että eversti Fitzwilliamin roolissa. Naureskelin sille, miten kirjailija nostaa esiin Ylpeyden ja ennakkoluulon juonenkäänteiden epäloogisia kohtia tyyliin ”Elizabeth itsekin ihmetteli, miten oli mahdollista, että sitätätätuolloin…” Asiallista kritiikkiä, kun kuitenkin on selvää, että rikoskertomuksen sijoittaminen Pemberleyhin on sinällään kunnianosoitus.

Turhaa kuitenkin oli sijoitella muiden Austenin kirjojen henkilöitä mukaan tarinaan – on tietysti lukijana ja Austen-fanina kiva bongata tutut nimet, mutta ylimääräistä nikkarointia silti. Ja toivoisin, että epilogi olisi jätetty kirjoittamatta.

Kustantaja on muuten tehnyt mainion trailerin kirjasta.

Juuri tällaisia viikonloppuja olen kaivannut niinä kaamoksen aikoina, jolloin puursin lähes joka lauantai ja sunnuntai väikkärin parissa. Tänä viikonloppuna olen ollut aivan rauhassa itsekseni, siivonnut kotia, katsonut telkkaria, tehnyt käsitöitä, kokkaillut herkkuja ja nukkunut yhdet päikkäritkin.

Tasainen oma rauhani on kuitenkin sisältänyt sekä kiljuvaa naurua että nyyhkyttävää itkeskelyä. Olen herkästi liikuttuvaa sorttia ja eläydyn voimakkaasti erilaisissa tilanteissa, oli liikutukseen syytä tai ei. Tämä viikonloppu on tarjonnut monenlaista syytä liikutusitkuihin ja toisaalta myös ääneen nauramista.

Kun Suomen naishiihtäjät kilpailivat viestissä, olin juuri bussissa matkalla maalta kaupunkiin. Kuuntelin kisaa radion välityksellä ja jännitin niin että vatsaan koski. Kisa oli hieno – onnea Suomen hiihtojoukkue! Olin niin kisatunnelmassa, että kun Aino-Kaisa Saarinen haastattelussa oman osuutensa jälkeen melkein itki riemusta ja jännityksestä, kävi minulle samoin. Kun kisa päättyi upeaan hopeasuoritukseen, kuljin kaupungilla niin leveä hymy kasvoillani (napit korvissa edelleen, radiolähetys jatkui), että vastaantulijatkin kääntyivät katsomaan. Kuuntelin radioon asti kantautuvaa Suomen joukkueen ilonkiljuntaa ja pyyhin tippaa omastakin silmäkulmastani. Hieno päivä!

Illalla nauruntäyteinen liikutusitku muuttui sitten ihan silkaksi nauruksi, kun katsoin lauantaiseen tapaan Putousta. Ei, kaikki Putouksen vitsit eivät minuunkaan uppoa, mutta suurin osa kyllä, ja yleensä eniten se varsinaisten kisahahmojen lisäksi näytettävä komiikka: viikkokatsaus ja muut sketsit. Kun pikaidiots-kisa käynnistyi, mietin että Mikko Kuustonen olisi herkullinen hahmo parodioitavaksi. En ehtinyt ajatella asiaa loppuun, kun Iina Kuustonen jo käveli lavalle isäänsä parodioiden – jestas että repesin. Jo sitä ennen Armi Toivosen parodia Jenni Vartiaisesta osui niin nappiin ettei rajaa. Nauroin niin kovaa ihan itsekseni, että naapuritkin varmana kuulivat.

Putouksen jälkeen katsoin vielä pari jaksoa australialaista hömppäsarjaa McLeodin tyttäret, joka tulee uusintana arkisin. Olen tallentanut sitä kesästä asti ja katsonut aina kun ehdin. Sarja on käsittämätöntä soopaa, mutta viihdyttävää sellaista, etenkin alkupuoleltaan. Olin sarjan alkaessa tsekannut juonipaljastuksia sen verran, että tiesin ennen pitkää toisen päähenkilöistä kuolevan – ja juuri sen suosikkini. Nyt pääsin tähän dramaattiseen jaksoon asti, ja voitte vaan kuvitella miten vuolaasti itkin hautajaisjakson ajan. Se on vain tv-sarja eikä oikeastaan ollenkaan tosielämästä kertova, mutta ihmisten surun katseleminen on varma keino saada minut itkemään. Sitäpaitsi kyse on siitä, että siskokset ovat toistensa parhaita ystäviä, joten empatiaitku tulee myös tietenkin siitä, että oma siskoni on minulle läheinen – olisi kammottavista kammottavinta joutua hänen hautajaisiinsa, ajatuskin itkettää, huh. McLeodin tyttäret siirtyy nyt aikaan ilman suosikkihahmoani, joten en tiedä jaksanko enää pitkään seurata sarjaa. Ehkä vähän aikaa, ehkä.

Melkein yhdet viikonlopun liikutusitkut sain myös tänään, kun tein niin hyvää feta-kesäkurpitsalasagnea.

Kohta pääsen itkeskelemään liikutuksesta jälleen, kun Suomen viestijoukkue saa mitalinsa. Ehdottomasti katson tämän palkintojenjaon, niin onnellinen ja iloinen olen tuon joukkuueen puolesta!

1-WP_20140213_003Alkuvuodesta minulla on ollut harvinainen tilaisuus ostaa uusia kirjoja. Siis ihan ihkauusia, kirjakaupasta. Ehkä tilaisuuksia olisi maailmassa useinkin, mutta harvoin tartun niihin ehkä osin nuukuuttani ja osin siksi, että kirjoja on joka tapauksessa jatkuvasti hyllyssä enemmän kuin ehdin lukea. Mutta nyt olen vähän ostellut, ja ansio siitä kuuluu Joulupukille.

Ystäväni nimittäin lähetti joululahjaksi ruhtinaallisen runsaan lahjakortin kirjakauppaan. En ole koskaan saanut sellaista ja olinkin haltioissani – kuvittelin voivani ostaa suunnilleen koko kaupan tyhjäksi ja toteuttaa kaikki haaveeni. Ihan niin ei tietenkään käynyt, ja varsin nopeasti tiesin jo, mihin tulen käyttämään lahjakorttini. Odotin vain sopivan kiireetöntä hetkeä, jolloin voisin nautiskella rauhassa uusien kirjojen ostamisen harvinaisesta hetkestä.

Tiistaina se sopiva hetki sitten oli. Ennen Metropolitanin Rusalka-näytöstä menin kirjakauppaan, kuljin hyllyjen välissä, katselin kirjojen kansia niinkuin muka yrittäisin valita, vaikka koko ajan tiesin, mitä olin vailla. Lahjakorttini riitti juuri täydellisesti siihen, että sain hyllyyni kaksi uutuuskirjaa, joista olen haaveillut. Ensimmäinen on Ville Kivimäen Murtuneet mielet. En ole vielä lukenut sitä, mutta Ville on tuttuni ja hänen Tieto-Finlandiansa herätti suurta riemua työkaveripiirissäni. Iloa ja tyytyväisyyttäni palkinnon vuoksi ei lisännyt pelkästään se, että Ville on loistava tutkija, joka ansaitsee suuren työn jälkeen kaiken saamansa maineen ja kunnian, mutta myös sodan kokemushistorian esiin nostaminen sekä se, että kyseinen tietokirja perustuu Villen väitöskirjaan. Näinä päivinä, kun väitöskirja yhä useammin mainitaan ”vain” opinnäytetyönä ja jonain, joka pitää vain tehdä nopeasti, mieltäni lämmittää nähdä miten tärkeäksi ja arvostetuksi voivat myös väitöskirjatutkimuksen tulokset nousta.

Toinen ”joulupakettiin” kuulunut kirjaostokseni on Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos. Austen-kokoelmani on melko kattava, joten ilman muuta halusin tämän uutukaisen kokoelmani täydennykseksi. Nyt vain odotan hetkeä, jolloin malttaisin tarttua suomennokseen. Olen vähän säästellyt sitä, sillä en ole vähään aikaan lukenut teosta, ja uutta suomennosta on nähdäkseni kehuttu melko paljon. Lisää juhlavaa tunnelmaa ostohetkeen toi se, että kirjan kansi on kaunis kuin mikä.

Kun vauhtiin pääsin, ostin myös seuraavan osan Game of Thrones –sarjaa, jota siis vieläkään en ole lukenut loppuun sekä yhden Anne Tylerin pokkarin. Kuvassa päällimmäisenä on parin viikon takainen pocket shop -ostokseni: Boel Westlinin Toven Jansson -elämäkerta Sanat, kuvat, elämä, jonka olen suunnitellut lukevani siitä saakka, kun se ilmestyi. Nyt Toven juhlavuonna olisi ehkä viimein aika.

Lähiviikkoina aion ostaa vielä kaksi kirjaa, kun kirjakerhosta saa edukkaasti Hakekaa kätilö! -sarjan molemmat osat. Olen kovasti halunnut lukea senkin, mutta… No enpä taida toistaa enää samaa virttä siitä, etten ehdi, heh.

Helmikuu on siis selkeästi kirjaostosten kuukausi, vaikka kirjojen lukutahti tuntuukin taas jäävän hitaaksi. Mutta ei se mitään – meneillään on kirja, josta nautin kovasti, vaikka se eteneekin vain pari sivua kerrallaan. Palataan siihen kuun loppupuolella, kunhan lukupiirimme taas kokoontuu.

Se täytyy vielä uudelleen sanoa, että koska ostan uusia kirjoja niin harvoin, tuntui tämä ostosreissu kirjakauppaan todella erityiseltä. Kiitos lahjasta sen antajalle – lahjakortin sisällön lisäksi annoit lahjaksi myös erittäin nautinnollisen hetken!

Tammikuussa Yle näytti BBC:n kolmiosaisen tv-sarjan Nuori James Herriot (Young James Herriot). Kun hieman sen jälkeen kaipasin jotain hyvää, tuttua ja turvallista lukemista, tartuin James Herriotin klassikkokirjaan Kaikenkarvaiset ystäväni (All Creatures Great and Small, 1972, suom. 1974). Kirja oli juuri sitä mitä tarvitsin: maaseutunostalgiaa,seikkailuja joilla on onnellinen loppu, värikkäitä sivuhenkilöitä, liikuttavana sivujuonena söpö rakkaustarina ja ennen kaikkea ihana päähenkilö, josta ei voi olla pitämättä.

Tv-sarja sinällään oli aikamoinen pettymys. Idea on hyvä, sillä James Herriotin (oikealta nimeltään kai James Alfred Wight) kirjat alkavat hänen ensimmäisestä työpaikastaan eläinlääkärinä Yorkshiressa vuonna 1938. Totta ihmeessä näin rakastettujen kirjojen kertojan aiemmista vaiheista voisi kehitellä tarinoita. Mutta plaah. Skottiaksentin lisäksi sarjassa oli hyvää oikeastaan vain päähenkilön kirkasotsaisuus, joka sekin jäi välillä tekemällä tehtyjen juonenkäänteiden varjoon. Ei ihme, että sarjan kolme osaa jäivät myös sen viimeisiksi.

Onneksi Kaikenkarvaiset ystäväni ei sentään petä koskaan. Se on turvakirja vähän samaan tapaan kuin Heidi Köngäksen Luvattu tai Montgomeryn Pieni Runotyttö. Maalaiseläinlääkärit seikkailuille saa nauraa, hänen kanssaan voi yhdessä kirota sietämättömän ihanaa Siegfriediä ja haikailla ihanan Helenin perään. Lyhyet  luvut sopivan hyvin väsyneen sielun iltalukemiseksi yksi tai kaksi kerrallaan.

En ole lukenut sarjan jatko-osia kuin kerran, sillä ne eivät tehneet yhtä syvää vaikutusta. Tähän ensimmäiseen osaan sen sijaan palaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Tammikuun luetut listautuvat nyt vähän viiveellä, mikä kuvaa myös kuukauden lukutahtia. Luin kyllä, mutta hitaasti ja vain vähän kerrallaan, mikään ei meinannut tulla valmiiksi. Pääosin tämä johtui väsymyksestä: nukahdin iltaisin vain muutaman sivun jälkeen, joten ei ihme että kirjat etenivät hitaanlaisesti. Luin vain neljä kirjaa, joista kolme suht uusia ja yksi klassikkosarjaa.

  • Anne Swärd: Kesällä kerran
  • Pekka Hiltunen: Iso
  • Virginia Woolf: Oma huone
  • Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Kahdesta ensimmäisestä olen blogannutkin, joten ei niistä sen enempää. Virginia Woolfiin tartuin, koska lukupiirissämme on alkuvuodesta feministiteema; toivottavasti palaan tähän myöhemmin. Sarah Winmanin esikoisromaani Kani nimeltä jumala tuntui aluksi ihan hömppäkirjalta, mutta lopulta se on kuitenkin palannut mieleen monta kertaa lukukokemuksen jälkeen. Se käsittelee muun muassa sisaruussuhdetta, vierautta, lapsuutta, hyväksikäyttöä, syöpää, vanhenemista ja ystävyyttä. Toisaalta se kertoo myös aikuistumisen kipeydestä lapsuuden kokemusten jälkeen.

Winmania on luettu blogeissakin. Esimerkiksi P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on kirjoittanut tästä ja kiinnittänyt huomiota ihaniin kielikuviin, jotka lumosivat myös minut. Niissä tietysti on myös kääntäjä osoittanut erinomaisen taitonsa.

Seuraava sivu »