Uskomaton tunne, kun sain asiaa hoitavalta ihmiseltä sähköpostin tänään junassa matkalla Helsingistä kotiin: ”…tiedoksesi, että nyt on lähtenyt väitöskäsikirjoituksesi tarkastukseen.” (Kun tuntee oikean ihmisen, saa tästäkin kivan viestin erikseen, hih.)

Niin että siellä se on, esitarkastuksessa. Sain hyvät esitarkastajat ja olin todella otettu siitä, että he molemmat suostuivat ilman suurempaa ylipuhumista. Prosessi etenee nyt eri suunnissa: sisko suunnittelee kirjalle kantta, kustantaja varaa taittajalta aikaa kirjan taittoa yms. varten ja minä varaudun henkisesti ottamaan vastaan toistaiseksi tärkeimmän palautteeni evör.


Jonkin aikaa nyt kuitenkin voin rauhassa tehdä kaikkia niitä asioita, jotka ovat jääneet rästiin viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Voin esimerkiksi nukkua viikonloppuaamuisin tai syödä hitaan viikonloppuaamiaisen niinkuin joskus viimeksi alkusyksystä. Voin jättää työhuoneen avaimet perjantaina naulakkoon ja ottaa ne siitä vasta maanantaiaamuna. Voin harrastaa viikonloppuisin ja suunnitella rauhassa post doc -tutkimusta. Ja mikä tärkeintä, ehdin tavata ystäviäni taas. Mieli tekisi lukea kässäriä ja etsiä virheitä, mutta koetan hillitä itseni, eiköhän se mieliteko mene ohi parissa päivässä.


Juuri nyt on jännä olo. Toisaalta tekee mieli käpertyä siilipuolustukseen, mutta toisaalta olo on haavoittumaton, melkein voittamaton. Juuri nyt, ennen lausuntojen tuloa, kukaan ei voi minulle mitään – käsikirjoituksen saaminen tuohon vaiheeseen on kaikkien näiden välillä iloisten, välillä tuskaistenkin työvuosien jälkeen aikamoinen saavutus. En ole tehnyt sitä yksin, sillä etenkin viimeisinä iltoina ihan aidosti hain tukea siitä ajatuksesta, että tosi moni ajattelee projektiani lämmöllä ja toivoo minulle voimia. Siitä ajatuksesta voimautuneena jaksoin taas nousta ylös ja tehdä muutaman asian lisää. Kyllä en olisi tutkija ilman ystäviäni.


Taidankin tästä nukkumaan.
Mainokset