teetä ja sämpylöitä

Olen uurastanut vuodenvaihteen tienoilla enemmän kuin oikeasti edes uskoin jaksavani. Väitöskirjan käsikirjoitus on nyt ohjaajilla. Eilen luin sen ensimmäistä kertaa itse alusta loppuun samaan syssyyn. Löytyihän sieltä hieman toistoa ja pari epäloogisuutta, jotka on helposti poistettavissa, mutta väsymyksestä huolimatta päällimäinen tunne on vau, minä tein tuon.

Valitettavasti se ei ole vielä valmis. Muutaman päivän kuluttua tapaan ohjaajani, he antavat kommentteja ja korjausehdotuksia ja niiden (ja omien korjausteni) kanssa käyn tekstin vielä läpi. Mutta voih, olisikin vain siinä. Valitettavasti siitä puuttuu vielä kaksikin tärkeää asiaa: otsikko ja päätäntö. Otsikoissa olen aina ollut huono, keksin niitä viime tipassa kaikkien opinnäytetöideni kohdalla. Uskon kuitenkin, että olemassaolevista ehdotuksista löytyy ohjaajien avustuksella jotain sopivaa. Se toinen puuttuva palanen on sitäkin vaikeampi.

Päätäntö on johdannon ja lähdeluettelon kanssa tutkimuksen tärkeimpiä lukuja. Vaikka uutta tutkimusta tai käsitteitä ei enää tuoda siinä vaiheessa mukaan, pitää päätännössä osoittaa, että kaikessa edelläkirjoitetussa on jokin pointti. Pitää kertoa tutkimuksen tulokset.

Jokainen laadullista tutkimusta tehnyt tietää, että tulokset eivät aina ole helposti ilmaistavissa tai mitattavissa. Päätännössä onkin kyse abstraktiotason nostosta; viimeistään nyt (toki mieluusti jo aiemmin) pitää nousta aineiston analyysin tasolta ylöspäin ja sanoa jotain oikeaa, jotain merkityksellistä. En varmastikaan ole turhaan pyörinyt papereitteni parissa kaikkia näitä vuosia, ja nyt olisi paikka osoittaa se.

Sain ohjaajiltani neuvon suhtautua päätännön kirjoittamiseen rennosti, pakottamatta. Kirjoittaa sitä kevyellä otteella ensi alkuun. Lukea omaa tekstiä rauhassa. Niinpä istui eilisen keinutuolissani käsikirjoituksen kanssa ja liimailin post it -lappuja papereihin aina, kun mielestäni keksin jotain sanomisen arvoista. Tänään sitten koetin saada ajatuksenpäästä kiinni.

Tyhjän paperin kammo ei onneksi tänään ollut mitenkään kamala. Pääsin vauhtiin ja lopulta syljin paperille yli seitsemän sivua tekstiä muutamassa tunnissa. Valitettavasti tuossa litaniassa ei ole montaakaan päätäntöön kelpaavaa lausetta, sillä lähinnä siinä referoin tutkimustani.

Abstraktiotason nosto ei ole helppoa. Muistan hyvin, kuinka kaksikin läheistä ystävää on paininut saman asian kanssa viime vuonna. Paras lääke päätännön tekemiseen olisi kai vain antaa sille aikaa. Valitettavasti minulla on sitä juuri nyt kovin vähän. Inspiraatiota ei ole aikaa odotella, mutta toisaalta palkkatyöni varmistaa sen, että kirjoitustaukoa tulee väkisinkin. Arki-iltaisin on kyllä yhtä tyhjän kanssa koettaa ajatella abstrakteja asioita…

Väsyttää, pakko myöntää. Motivaatio jatkaa on silti kova, sillä jos nyt jaksan pinnistää tämän käsikirjoituksen esitarkastuskuntoon, palkintona on vaikka mitä, muun muassa mahdollisuus että ehdin ehkä väitellä ennen juhannusta, josta seuraisi lähes vapaa heinäkuu… Siitä haaveilen, samoin kuin helmikuisista lauantaista, jolloin en tee töitä. Vielä muutama viikko!

Väitösahdistuksen ja -väsymyksen keskellä avuksi ovat pienet hetket. Jokaisessa päivässä on hyvää, joten kokoan faceen albumia tästä vuodesta: hyvä hetki joka päivältä. Tänään päivän hyvä hetki oli ystävän luona: iso kupillinen teetä, tuoreita sämpylöitä, viihtyisä koti täynnä kauniita asioita ja seuraa, joka tietää millaista tämä on. Noin muutoin olen hellinyt itseäni muun muassa ruoalla: eilen nassutin avokadopastaa, nyt uunissa kypsyy kreikkalainen pataruoka yiouvetsi (tai sovellus siitä), jota syön lounaaksi ensi viikolla. Eväsleipien välissä tai salaatissa on usein avokadoa ja aamuisin olen syönyt kauramuroja. Kotona kahvin joukossa on hiukan vaniljaa. Hyvä ruoka-annos sanoo melkein ääneen sen mitä väsyneen tarvitsee kuulla: Kyllä tämä tästä. Kaikki järjestyy kyllä.

Ja onneksi sentään tuli talvi.

Advertisements