Pekka Hiltusen romaania Iso jouduin hiukan aikaa jonottamaan kirjastosta, mutta odotus kannatti: Iso on epäilemättä yksi viime aikojen tärkeimmistä kirjoista, joita olen lukenut – ja ehkä jopa Suomessa kirjoitettu. Hiltunen ottaa kirjallaan tiukasti kantaa lihavuudesta käytävään keskusteluun. Kirja sopii luettavaksi kaikenkokoisille – ja myös niille, jotka ovat sitä mieltä, että eivät ole koskaan toisten ihmisten painoa kytänneet. Hiltunen nimittäin osoittaa, kuinka kaikki osallistumme lihavuusepidemiakeskusteluun.

Päähenkilö Anni Kantto on iso. Hän on merkittävästi liikalihava, mutta täysin terve. Annia riepoo lihavuudesta koituva syyllisyys, josta hän on kärsinyt lapsesta asti. Niin omat vanhemmat, kouluterveydenhoitajat, lääkärit kuin tietysti ikätoveritkin ovat osallistuneet syyllistämiseen ja itsetunnon latistamiseen. Elämä on suoraan sanottuna aika kamalaa. ”Tuleeko elämässä joskus aika, jolloin jokainen päivä ei tuo uutta nöyrtymistä?”

Hiltusen kirjan fiksuus on siinä, ettei se jää lätisemään ”kaikilla pitää olla mahdollisuus tuntea olevansa arvokas juuri sellaisena kuin on” -puuroon. Tottahan sekin, mutta lihavuuskeskustelussa on kyse paljon muustakin. Anni harrastaa lihavuuteen liittyvien tutkimusten lukemista, ja kirjassa tuodaankin esiin paljon kritiikkiä siihen, miten lääketieteessä lihavuus yhdistetään automaattisesti sairauksiin, vaikka tutkimusten tuloksia on vain johdateltu väärin. Hiltunen näyttää selkokielisesti, miten lihavuus ja sairaudet on opittu yhdistämään toisiinsa. En ole selvittänyt, ovatko kirjassa esitetyt tutkimukset totta, mutta on vaikea keksiä, miksi Hiltunen olisi niitä keksinyt päästään.

Välillä Annin kokemukset menevät minultakin yli. On vaikea uskoa ihmisten olevan niin pahoja ja ikäviä, jollaisiksi Anni heidät kokee. Esimerkiksi kokemukset tanssitunnilta tuntuvat yliampuvilta: pukuhuoneessa lihavalle tirskuvat nuoret naiset vielä uskon, mutta että jumppaohjaaja suosittelisi jotakuta vaihtamaan tuntia siksi, että liikalihavan läsnäolo tuntuu muiden mielestä kiusalliselta, on minusta aika kaukaa haettua. Mutta tästähän juuri on kyse: jumppaohjaaja suosittelee jotain kevyempää tuntia aloittelijalle, mutta Anni kuulee hänen puheessaan jotain ihan muuta. Anni on koko elämänsä ajan jatkuneen nöyryyttämisen vuoksi oppinut jo kuulemaan syyllistämistä sielläkin, missä sitä ei sanota. En sanoisi, että Anni tässä toimii väärin – hänen elämänkokemustensa valossa on ylipäätään ihme, että hän edes meni tanssitunnille.

Iso sisältää paljon hyviä kohtia, joita voisi lainata esimerkinomaisesti. Otan tähän nyt yhden, vähän pidemmän lainauksen, jossa Anni puhuu terapiaryhmässään:

”Mullakin on ollut sellainen lamaannus usein”, minä kerroin. ”Mä olen miettinyt, että koska siinä häpeän tunteessa on kyse siitä, että sitä niin kuin sisäistää muiden paheksunnan itseään kohtaan ja kokee paheksunnan niin voimakkaasti, sitä häpeää voi yrittää katkaista kahdella tapaa.”

Ensimmäinen tapa oli se, että lakkasi itse paheksumasta niin paljon, selitin. Lihavat ihmiset saattavat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä toisia lihavia kohtaan kuin hoikatkin, vaikkemme me sitä ääneen sanoisikaan. Usein kyse on siitä, että ihminen ei ole koskaan todella hyväksynyt eikä sisäistänyt omaa lihavuuttaan, niin käy monille, jotka lihovat vasta aikuisina. Jos omat paheksuvat ajatuksensa katkaisisi, ehkä sitä ei niin paljon omaksuisi muidenkaan tuomitsevaa asennetta.

”Ja toinen tapa on se, että sen ympäristön nuivan suhtautumisen voisi tehdä näkyväksi. Voisi vaikka panna vähän hanttiin laihoille”, sanoin.

Kuului naurahduksia.

Iso sai minut miettimään paljon. Mietin esimerkiksi omaa suhtautumistani lihavuuteen. Olen lievästi ylipainoinen, mutta Annin 138 kilon rinnalla aivan hyvissä mitoissa ottaen huomioon, että olemme suunnilleen saman pituisia. Sairauteni ja vaivani eivät myöskään millään tavoin liity painoon, ellei itsetuntokysymyksiä oteta huomioon. Ison innoittamana teinkin yhden uudenvuodenpäätöksen lisää: päätin yrittää olla kokonaisen vuoden laihduttamatta päivääkään. Ei niin, ettenkö joskus kävisi vaa’alla tai söisi samalla tavoin suht terveellisesti kuten nytkin, mutta että en miettisi laihduttamista niin usein tai puhuisi kaloreista. Huolimatta siitä, että on väitösvuosi jne. Voisin kenties oppia, ettei paino merkitse ihan niin paljon.

Mietin myös yhteiskuntaamme ja lihavuuskeskustelua, josta Hiltunen puhuu. En ehkä seuraa aihetta mediassa kovin paljon, mutta aika yksipuoliseen kauneusihanteeseen törmää tietysti jatkuvasti. Malleista ja vaateteollisuudesta puhutaan paljon, mutta minulle tuli mieleen ilmiö nimeltä muotiblogit. Usein tahattomasti(kin) muotibloggaajat uusintavat käsityksiä kauneudesta kommentoimalla esimerkiksi omaa vartaloaan tai antamalla pukeutumisvinkkejä, joilla välttää lihavalta näyttäminen. Miksei saisi näyttää lihavalta vaatteessa, josta pitää? Kun lihava ihminen (vältän sanomasta ylipainoinen, koska termi juurikin sisältää ajatuksen siitä, että hyvään painoon ole olemassa jokin tarkka määritelmä) bloggaa vaatteisiin tai ruumiillisuuteen liittyen, sitä pidetään poikkeuksellisen rohkeana tekona. No ei ihme, tämän kirjan valossa, kun ajattelee miten lihavia syyllistetään.

Tiedän, en ole pohdinnoissani nyt kovinkaan syvällinen tai originelli. Pintaa raapaisevasta postauksesta huolimatta tämä kirja jätti minuun jäljen, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Kirjablogeissakin Isoa on luettu; esimerkiksi Amma piti kirjaa hyvin tärkeänä puheenvuorona, ja myös Booksyn se sai pohtimaan suhdettaan (yli)painoon. Hesarin jutussa Pekka Hiltusen kirjasta on hieman kirjan aiheen taustasta. Siinä mainitaan mm. Hiltusen juttu Imagessa muutaman vuoden takaa. Ruumiillisuuden tutkijat ovat tarttuneet lihavuuteen myös. Esimerkiksi yhteiskuntatieteilijä, naistutkija Hannele Harjunen on tehnyt muutama vuosi sitten väitöskirjan naisten lihavuudesta.

Advertisements