tammikuu 2014


Helan vuotuinen talviseminaaribussi suuntasi tällä kertaa Kuopioon. Sää oli melkeinpä perinteinen eli reilusti pakkasen puolella, mutta tunnelma sitäkin nauruntäyteisempi ja rennompi. Tai ainakin minulla oli hauskaa, en tiedä kaikista työryhmistä. Kahden päivän ajan teimme jälleen tiedettä niin että Puijonhovin seinät nitisivät, vietimme aikaa yhdessä, tutustuimme joukkomme uusiin jäseniin –  ja nauroimme paljon.

Jos viime vuonnakin olin jo varsin hyvin päässyt jännittämisestä, niin tänä vuonna aiempien vuosien (ks. esim. 2011 ja 2012 raportit) hermoilu ja itkun tuhertaminen olivat kaukana. Olin tehnyt post doc -suunnitelman käsiteltäväksi post war studies -tutkimuskeskittymän ryhmässä, ja minua ei kyllä jännittänyt sen käsittely yhtään. Ehkä syynä olivat osittain tiistain huippu-uutiset väikkärin lähdöstä esitarkastukseen; sen tiedon kanssa tunsin itseni jokseenkin haavoittumattomaksi. Toisaalta olen myös tainnut päästä ajatuksesta, että tutkimussuunnitelman pitäisi olla täydellinen siinä vaiheessa, kun siihen pyytää apukommentteja. Hyvänen aika: jos se olisi täydellinen niin mihin niitä kommentteja tarvittaisiin? (Pictures of perfection, as you know, make me sick and wicked.” J. Austen to Fanny Knight, 1817.)

Sain monia lämpimiä onnitteluja esitarkastusprosessista, vaikka toki jokainen onnittelija tiesi, että maalissa ei vielä olla. Mutta he myös tietävät, että tähän pisteeseen pääsemiseksi on tehty kovasti työtä, ja kannustavat juuri siksi.

Väistämättä ensi syksy on mielessä koko ajan enemmän ja enemmän. En tiedä yhtään, minne alppipolkuni jatkossa kääntyy, mutta ainakin olen aika avoimesti kertonut eri suuntiin toiveistani ja ajatuksistani. Kuten menomatkalla bussissa kollegan kanssa juttelin, omien suunnitelmien ja haaveiden piilottelu ei johda mihinkään; sen sijaan niiden toitottaminen ympäriinsä johtaa todennäköisemmin haluttuun lopputulokseen. Työryhmässämme sain juuri sellaista apua hakemukseeni kuin toivoin eli konkreettisia neuvoja ja vinkkejä jatkosta.

Teen siis post doc -hakemuksia ja leikittelen jopa ajatuksella ulkomaille muuttamisesta joksikin aikaa. En tiedä uskallanko koskaan, mutta ajatuksella leikkiminen ei haittaa yhtään.

Mainokset

Uskomaton tunne, kun sain asiaa hoitavalta ihmiseltä sähköpostin tänään junassa matkalla Helsingistä kotiin: ”…tiedoksesi, että nyt on lähtenyt väitöskäsikirjoituksesi tarkastukseen.” (Kun tuntee oikean ihmisen, saa tästäkin kivan viestin erikseen, hih.)

Niin että siellä se on, esitarkastuksessa. Sain hyvät esitarkastajat ja olin todella otettu siitä, että he molemmat suostuivat ilman suurempaa ylipuhumista. Prosessi etenee nyt eri suunnissa: sisko suunnittelee kirjalle kantta, kustantaja varaa taittajalta aikaa kirjan taittoa yms. varten ja minä varaudun henkisesti ottamaan vastaan toistaiseksi tärkeimmän palautteeni evör.


Jonkin aikaa nyt kuitenkin voin rauhassa tehdä kaikkia niitä asioita, jotka ovat jääneet rästiin viimeisen puolentoista kuukauden aikana. Voin esimerkiksi nukkua viikonloppuaamuisin tai syödä hitaan viikonloppuaamiaisen niinkuin joskus viimeksi alkusyksystä. Voin jättää työhuoneen avaimet perjantaina naulakkoon ja ottaa ne siitä vasta maanantaiaamuna. Voin harrastaa viikonloppuisin ja suunnitella rauhassa post doc -tutkimusta. Ja mikä tärkeintä, ehdin tavata ystäviäni taas. Mieli tekisi lukea kässäriä ja etsiä virheitä, mutta koetan hillitä itseni, eiköhän se mieliteko mene ohi parissa päivässä.


Juuri nyt on jännä olo. Toisaalta tekee mieli käpertyä siilipuolustukseen, mutta toisaalta olo on haavoittumaton, melkein voittamaton. Juuri nyt, ennen lausuntojen tuloa, kukaan ei voi minulle mitään – käsikirjoituksen saaminen tuohon vaiheeseen on kaikkien näiden välillä iloisten, välillä tuskaistenkin työvuosien jälkeen aikamoinen saavutus. En ole tehnyt sitä yksin, sillä etenkin viimeisinä iltoina ihan aidosti hain tukea siitä ajatuksesta, että tosi moni ajattelee projektiani lämmöllä ja toivoo minulle voimia. Siitä ajatuksesta voimautuneena jaksoin taas nousta ylös ja tehdä muutaman asian lisää. Kyllä en olisi tutkija ilman ystäviäni.


Taidankin tästä nukkumaan.

Blogini on heitteillä, koska en vain pysty ajattelemaan juuri nyt mitään muuta kuin väikkäriä. Enkä juuri enää kirjoittamaankaan (paitsi silloin tällöin kauppalistan). Mutta hyvin menee, koska on mentävä. Vielä viikko, sitten elämä normalisoituu ja ajattelen jotain muutakin.

Lainaan Bits in the Space -blogin Annaa, jonka kanssa olemme alkuvuonna tehneet työtä lähes samaan tahtiin, ja aina välillä eri some-keinojen kautta toisiamme kannustaen. Eli klik, katso täältä ja täältä, mikä on fiilis näinä päivinä.

Palataan asiaan myöhemmin.

teetä ja sämpylöitä

Olen uurastanut vuodenvaihteen tienoilla enemmän kuin oikeasti edes uskoin jaksavani. Väitöskirjan käsikirjoitus on nyt ohjaajilla. Eilen luin sen ensimmäistä kertaa itse alusta loppuun samaan syssyyn. Löytyihän sieltä hieman toistoa ja pari epäloogisuutta, jotka on helposti poistettavissa, mutta väsymyksestä huolimatta päällimäinen tunne on vau, minä tein tuon.

Valitettavasti se ei ole vielä valmis. Muutaman päivän kuluttua tapaan ohjaajani, he antavat kommentteja ja korjausehdotuksia ja niiden (ja omien korjausteni) kanssa käyn tekstin vielä läpi. Mutta voih, olisikin vain siinä. Valitettavasti siitä puuttuu vielä kaksikin tärkeää asiaa: otsikko ja päätäntö. Otsikoissa olen aina ollut huono, keksin niitä viime tipassa kaikkien opinnäytetöideni kohdalla. Uskon kuitenkin, että olemassaolevista ehdotuksista löytyy ohjaajien avustuksella jotain sopivaa. Se toinen puuttuva palanen on sitäkin vaikeampi.

Päätäntö on johdannon ja lähdeluettelon kanssa tutkimuksen tärkeimpiä lukuja. Vaikka uutta tutkimusta tai käsitteitä ei enää tuoda siinä vaiheessa mukaan, pitää päätännössä osoittaa, että kaikessa edelläkirjoitetussa on jokin pointti. Pitää kertoa tutkimuksen tulokset.

Jokainen laadullista tutkimusta tehnyt tietää, että tulokset eivät aina ole helposti ilmaistavissa tai mitattavissa. Päätännössä onkin kyse abstraktiotason nostosta; viimeistään nyt (toki mieluusti jo aiemmin) pitää nousta aineiston analyysin tasolta ylöspäin ja sanoa jotain oikeaa, jotain merkityksellistä. En varmastikaan ole turhaan pyörinyt papereitteni parissa kaikkia näitä vuosia, ja nyt olisi paikka osoittaa se.

Sain ohjaajiltani neuvon suhtautua päätännön kirjoittamiseen rennosti, pakottamatta. Kirjoittaa sitä kevyellä otteella ensi alkuun. Lukea omaa tekstiä rauhassa. Niinpä istui eilisen keinutuolissani käsikirjoituksen kanssa ja liimailin post it -lappuja papereihin aina, kun mielestäni keksin jotain sanomisen arvoista. Tänään sitten koetin saada ajatuksenpäästä kiinni.

Tyhjän paperin kammo ei onneksi tänään ollut mitenkään kamala. Pääsin vauhtiin ja lopulta syljin paperille yli seitsemän sivua tekstiä muutamassa tunnissa. Valitettavasti tuossa litaniassa ei ole montaakaan päätäntöön kelpaavaa lausetta, sillä lähinnä siinä referoin tutkimustani.

Abstraktiotason nosto ei ole helppoa. Muistan hyvin, kuinka kaksikin läheistä ystävää on paininut saman asian kanssa viime vuonna. Paras lääke päätännön tekemiseen olisi kai vain antaa sille aikaa. Valitettavasti minulla on sitä juuri nyt kovin vähän. Inspiraatiota ei ole aikaa odotella, mutta toisaalta palkkatyöni varmistaa sen, että kirjoitustaukoa tulee väkisinkin. Arki-iltaisin on kyllä yhtä tyhjän kanssa koettaa ajatella abstrakteja asioita…

Väsyttää, pakko myöntää. Motivaatio jatkaa on silti kova, sillä jos nyt jaksan pinnistää tämän käsikirjoituksen esitarkastuskuntoon, palkintona on vaikka mitä, muun muassa mahdollisuus että ehdin ehkä väitellä ennen juhannusta, josta seuraisi lähes vapaa heinäkuu… Siitä haaveilen, samoin kuin helmikuisista lauantaista, jolloin en tee töitä. Vielä muutama viikko!

Väitösahdistuksen ja -väsymyksen keskellä avuksi ovat pienet hetket. Jokaisessa päivässä on hyvää, joten kokoan faceen albumia tästä vuodesta: hyvä hetki joka päivältä. Tänään päivän hyvä hetki oli ystävän luona: iso kupillinen teetä, tuoreita sämpylöitä, viihtyisä koti täynnä kauniita asioita ja seuraa, joka tietää millaista tämä on. Noin muutoin olen hellinyt itseäni muun muassa ruoalla: eilen nassutin avokadopastaa, nyt uunissa kypsyy kreikkalainen pataruoka yiouvetsi (tai sovellus siitä), jota syön lounaaksi ensi viikolla. Eväsleipien välissä tai salaatissa on usein avokadoa ja aamuisin olen syönyt kauramuroja. Kotona kahvin joukossa on hiukan vaniljaa. Hyvä ruoka-annos sanoo melkein ääneen sen mitä väsyneen tarvitsee kuulla: Kyllä tämä tästä. Kaikki järjestyy kyllä.

Ja onneksi sentään tuli talvi.

Pekka Hiltusen romaania Iso jouduin hiukan aikaa jonottamaan kirjastosta, mutta odotus kannatti: Iso on epäilemättä yksi viime aikojen tärkeimmistä kirjoista, joita olen lukenut – ja ehkä jopa Suomessa kirjoitettu. Hiltunen ottaa kirjallaan tiukasti kantaa lihavuudesta käytävään keskusteluun. Kirja sopii luettavaksi kaikenkokoisille – ja myös niille, jotka ovat sitä mieltä, että eivät ole koskaan toisten ihmisten painoa kytänneet. Hiltunen nimittäin osoittaa, kuinka kaikki osallistumme lihavuusepidemiakeskusteluun.

Päähenkilö Anni Kantto on iso. Hän on merkittävästi liikalihava, mutta täysin terve. Annia riepoo lihavuudesta koituva syyllisyys, josta hän on kärsinyt lapsesta asti. Niin omat vanhemmat, kouluterveydenhoitajat, lääkärit kuin tietysti ikätoveritkin ovat osallistuneet syyllistämiseen ja itsetunnon latistamiseen. Elämä on suoraan sanottuna aika kamalaa. ”Tuleeko elämässä joskus aika, jolloin jokainen päivä ei tuo uutta nöyrtymistä?”

Hiltusen kirjan fiksuus on siinä, ettei se jää lätisemään ”kaikilla pitää olla mahdollisuus tuntea olevansa arvokas juuri sellaisena kuin on” -puuroon. Tottahan sekin, mutta lihavuuskeskustelussa on kyse paljon muustakin. Anni harrastaa lihavuuteen liittyvien tutkimusten lukemista, ja kirjassa tuodaankin esiin paljon kritiikkiä siihen, miten lääketieteessä lihavuus yhdistetään automaattisesti sairauksiin, vaikka tutkimusten tuloksia on vain johdateltu väärin. Hiltunen näyttää selkokielisesti, miten lihavuus ja sairaudet on opittu yhdistämään toisiinsa. En ole selvittänyt, ovatko kirjassa esitetyt tutkimukset totta, mutta on vaikea keksiä, miksi Hiltunen olisi niitä keksinyt päästään.

Välillä Annin kokemukset menevät minultakin yli. On vaikea uskoa ihmisten olevan niin pahoja ja ikäviä, jollaisiksi Anni heidät kokee. Esimerkiksi kokemukset tanssitunnilta tuntuvat yliampuvilta: pukuhuoneessa lihavalle tirskuvat nuoret naiset vielä uskon, mutta että jumppaohjaaja suosittelisi jotakuta vaihtamaan tuntia siksi, että liikalihavan läsnäolo tuntuu muiden mielestä kiusalliselta, on minusta aika kaukaa haettua. Mutta tästähän juuri on kyse: jumppaohjaaja suosittelee jotain kevyempää tuntia aloittelijalle, mutta Anni kuulee hänen puheessaan jotain ihan muuta. Anni on koko elämänsä ajan jatkuneen nöyryyttämisen vuoksi oppinut jo kuulemaan syyllistämistä sielläkin, missä sitä ei sanota. En sanoisi, että Anni tässä toimii väärin – hänen elämänkokemustensa valossa on ylipäätään ihme, että hän edes meni tanssitunnille.

Iso sisältää paljon hyviä kohtia, joita voisi lainata esimerkinomaisesti. Otan tähän nyt yhden, vähän pidemmän lainauksen, jossa Anni puhuu terapiaryhmässään:

”Mullakin on ollut sellainen lamaannus usein”, minä kerroin. ”Mä olen miettinyt, että koska siinä häpeän tunteessa on kyse siitä, että sitä niin kuin sisäistää muiden paheksunnan itseään kohtaan ja kokee paheksunnan niin voimakkaasti, sitä häpeää voi yrittää katkaista kahdella tapaa.”

Ensimmäinen tapa oli se, että lakkasi itse paheksumasta niin paljon, selitin. Lihavat ihmiset saattavat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä toisia lihavia kohtaan kuin hoikatkin, vaikkemme me sitä ääneen sanoisikaan. Usein kyse on siitä, että ihminen ei ole koskaan todella hyväksynyt eikä sisäistänyt omaa lihavuuttaan, niin käy monille, jotka lihovat vasta aikuisina. Jos omat paheksuvat ajatuksensa katkaisisi, ehkä sitä ei niin paljon omaksuisi muidenkaan tuomitsevaa asennetta.

”Ja toinen tapa on se, että sen ympäristön nuivan suhtautumisen voisi tehdä näkyväksi. Voisi vaikka panna vähän hanttiin laihoille”, sanoin.

Kuului naurahduksia.

Iso sai minut miettimään paljon. Mietin esimerkiksi omaa suhtautumistani lihavuuteen. Olen lievästi ylipainoinen, mutta Annin 138 kilon rinnalla aivan hyvissä mitoissa ottaen huomioon, että olemme suunnilleen saman pituisia. Sairauteni ja vaivani eivät myöskään millään tavoin liity painoon, ellei itsetuntokysymyksiä oteta huomioon. Ison innoittamana teinkin yhden uudenvuodenpäätöksen lisää: päätin yrittää olla kokonaisen vuoden laihduttamatta päivääkään. Ei niin, ettenkö joskus kävisi vaa’alla tai söisi samalla tavoin suht terveellisesti kuten nytkin, mutta että en miettisi laihduttamista niin usein tai puhuisi kaloreista. Huolimatta siitä, että on väitösvuosi jne. Voisin kenties oppia, ettei paino merkitse ihan niin paljon.

Mietin myös yhteiskuntaamme ja lihavuuskeskustelua, josta Hiltunen puhuu. En ehkä seuraa aihetta mediassa kovin paljon, mutta aika yksipuoliseen kauneusihanteeseen törmää tietysti jatkuvasti. Malleista ja vaateteollisuudesta puhutaan paljon, mutta minulle tuli mieleen ilmiö nimeltä muotiblogit. Usein tahattomasti(kin) muotibloggaajat uusintavat käsityksiä kauneudesta kommentoimalla esimerkiksi omaa vartaloaan tai antamalla pukeutumisvinkkejä, joilla välttää lihavalta näyttäminen. Miksei saisi näyttää lihavalta vaatteessa, josta pitää? Kun lihava ihminen (vältän sanomasta ylipainoinen, koska termi juurikin sisältää ajatuksen siitä, että hyvään painoon ole olemassa jokin tarkka määritelmä) bloggaa vaatteisiin tai ruumiillisuuteen liittyen, sitä pidetään poikkeuksellisen rohkeana tekona. No ei ihme, tämän kirjan valossa, kun ajattelee miten lihavia syyllistetään.

Tiedän, en ole pohdinnoissani nyt kovinkaan syvällinen tai originelli. Pintaa raapaisevasta postauksesta huolimatta tämä kirja jätti minuun jäljen, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Kirjablogeissakin Isoa on luettu; esimerkiksi Amma piti kirjaa hyvin tärkeänä puheenvuorona, ja myös Booksyn se sai pohtimaan suhdettaan (yli)painoon. Hesarin jutussa Pekka Hiltusen kirjasta on hieman kirjan aiheen taustasta. Siinä mainitaan mm. Hiltusen juttu Imagessa muutaman vuoden takaa. Ruumiillisuuden tutkijat ovat tarttuneet lihavuuteen myös. Esimerkiksi yhteiskuntatieteilijä, naistutkija Hannele Harjunen on tehnyt muutama vuosi sitten väitöskirjan naisten lihavuudesta.

Ruotsalaisen Anne Swärdin esikoisteos Kesällä kerran (Polarsommar, 2003, suom. 2012) ei tuntunut niin hyvältä kirjalta, että siitä olisi pakko kirjoittaa blogiin, mutta jollain tavalla se vaivaa mieltäni niin, etten osaa olla kirjoittamattakaan. Kesällä kerran on kirja, jossa on paljon asioita joista on helppo olla pitämättä: koko henkilökaarti on vähän ärsyttävää, juoni on kiusallisen yksinkertainen mutta samalla on ärsyttävä tunne, että kirja kertoo paljon enemmästä kuin mitä juoniselostus kertoisi. Vai mitä arvelette jos kokeilen kertoa juonen: on perhe, joka voi pahoin. Kaksi perheenjäsentä matkustaa lomalle ja toiset koettavat selvitä miten parhaiten taitavat. Sisältää ongelmia.

Niinpä, juonta ei oikein voi kuvailla kertomatta kirjasta liikaa. Kyseinen perhe voi pahoin niin monella eri tavalla, että niitä on vaikea analysoida, mutta lopulta kaikki varmaankin kietoutuu kaikkeen – yleensä elämässä on niin. Tarinaa kerrotaan eri perheenjäsenten näkökulmasta vuorotellen. Se auttaa ymmärtämään kunkin tilannetta mutta aiheuttaa toisaalta sen, että jokainen henkilö jää aika kauas eikä keneenkään tutustu kunnolla.

Vaikeuksia minulle tuotti se, etten ymmärtänyt miksi ihmiset toimivat niinkuin toimivat. Erityisesti en ymmärtänyt perheen keskushenkilöä Kajta, jonka ympärillä kaikkien muiden elämä pyöri. Kajlla oli selvästi ongelmia, mutta näkökulmasta riippuen hän vain joko oli vain ihana, vähän erikoinen itsensä (veljen mielestä) tai täysin päästään vialla (toisen veljen vaimo). Oli suhde Kajhin mikä tahansa, kaikki perheenjäsenet tekivät mielestäni ratkaisujaan Kajta ajatellen – kaikki perustui häneen. Siinä missä Kaj jää etäiseksi, lukijan voisi olla helpompi samastua tarinan normaalimmasta päästä olevaan kertojaan Kristianiin, mutta myös hän jäi minulle vieraaksi. En ymmärtänyt, miksi Kristian suhtautui Kajhin niinkuin teki ja antoi siskonsa käyttäytyä miten vain. Rakkaudestako? Vai palataanko tässä lähtökohtaan: perhe, Kristian mukaanluettuna, ei voinut toimia toisin koska oli niin paha olla?

Kesällä kerran ei siis ollut mikään hilpeä lukukokemus, mutta tavallaan aika kiinnostava perheen kuvaus. Swärd (linkki kustantajan sivuille) on selvästikin hyvä kirjoittaja ja voisin hyvin lukea jotain muutakin häneltä suomennettua.

Suunnittelin tekeväni postauksen joulukuussa luetuista ja ehkä samalla hieman pohtia omaa kirjavuottani 2013, mutta törmäsin hieman motivaatiota vähentävään esteeseen: siivousinnossani 0len heittänyt roskiin viime vuoden kalenterin, joka siis on ainoa paikka, jonne olen merkinnyt joulukuussa luetut kirjat. Argh. Nyt sitten haravoin muistiani… Muistan puolivälissä kuuta ajatelleeni, että tästä tulee varsin hyvä lukukuukausi, mutta en saa listaan Tiina-sarjan rippeiden lisäksi kuin neljä kirjaa:

Ja siis neljä viimeistä osaa Tiina-haasteesta:

  • Anni Polva: Älä itke, Tiina
  • Anni Polva: Tiina ja vieras poika
  • Anni Polva: Tiina vauhdissa
  • Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina

Jouluna en lukenut mitään muuta kuin Anne Tylerin Jää hyvästi, mutta luulisin lukeneeni sitä ennen jotain… Pää lyö tyhjää. Täydennän tähän, jos jonain päivänä muistan.

Koko kirjavuotta jos katsoo, niin kokonaisuus vaikuttaa ihan hyvältä. Luin yhteensä 117 kirjaa, joista osa tietokirjoja, osa sarjakuvia, osa romaaneja ja osa englanniksi. Kun selailen viime vuoden kirjaseikkailuja, vahvimpina tuntuvat mieleen jääneen hiljattain uusintaluettu Rosa Liksomin Hytti nro 6, John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä (ainahan Irvingit tekevät vaikutuksen), Ulla-Lena Lundbergin Jää ja Heidi Köngäksen Dora, Dora. Viihdyin erinomaisen hyvin myös esimerkiksi Minna Lindbergin kirjan Kuolema Ehtoolehdossa kanssa. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat taas on herättänyt ystäväpiirissäni eniten keskusteluja: osa lukijoista on pitänyt kirjaa tylsänä ja sekavana, mutta osa – kuten minä – varsin hyvänä kirjana, vaikka ei tokikaan Oksasen parhaana.

Listaa katsoessa huomaa, että taidan pitää melko paljon kotimaisesta kirjallisuudesta.

Ensi vuonna haluaisin lukea tätä vuotta enemmän vanhoja klassikoita, enemmän fantasiaa ja säännöllisemmin sarjakuvia.

Tulkoon ensi vuodesta(kin) hyvä kirjavuosi!