Luin Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6 (2011) ensimmäisen kerran helmikuussa 2012, mutta silloin en syystä tai toisesta kirjoittanut siitä tänne. Nyt tuli äkillinen tarve lukea uudestaan Liksomia. Tämä tarve syntyi, kun kävin työkaverin kanssa katsomassa Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä jo ilmeisesti toista vuotta pyörivän monologinäytelmän  Mie sanon suohraan, joka perustuu Liksomin novelleihin. Monologinäytelmä on toki sen esittäjän Maritta Viitamäen juhlaa, mutta ennen kaikkea osoitus Liksomin huikeista kirjoittajantaidoista. Jokainen novelli (joista vain yksi oli minulle kouluajoilta tuttu) oli jotenkin yhtä aikaa hauska ja kauhea. Yleisö nauroi paljon, mutta välillä nauru takertui kurkkuun – Liksom kun pistelee uskomattoman taitavasti elämämme ja maailmamme arkoihin paikkoihin. Vaikka tekee mieli nauraa emännälle, joka ampuu juopon miehensä hirvikiväärillä, niin ei sitä sitten kuitenkaan oikein pysty. Ei, vaikka asia esitetään komedian keinoin.

Mie sanon suohraan on ollut tänä syksynä uusintaensi-illassa, ja näytöksen ovat olleet jotakuinkin loppuunmyytyjä. Ei ihme, sillä tunnin mittainen näytelmä ei jätä kylmäksi.

Näytelmän jälkeen tartuin siis saman tien uudelleen Hytti nro 6:een, koska kaipasin lukea Liksomia ja nauttia hänen sanataituruudestaan. Lisäksi minulle oli jäänyt ensimmäisestä lukukerrasta tunne, että kirja ansaitsee tulla uusituksi. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa sitä lukiessani en pitänyt siitä aluksi, väsyin junahytin ahdistavuuteen ja toinen toisensa perään samanlaisilta näyttäviin Siperian kaupunkeihin. Kuitenkin viimeisen sivun käännettyäni tuntui, että kirja oli loistava kokonaisuus, tarkkaan hiottu ja huolella kirjoitettu (ja kustannustoimitettu).

Nyt toisella lukukerralla tiesin siis odottaa hyvä lukukokemusta. Nautiskelin kirjasta viipyillen, palasin välillä kappaleita taaksepäin vain saadakseni lukea sanoja uudestaan. Pidin kirjasta tavattomasti.

Erityiseen tunnelmapalan sain Hytti nro 6:sta, kun otin sen mukaan lomalleni. Kirjan kannessa kuvaillaan:

Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua.

Minun junani kulki etelään, eikä nykyaikaisen IC-junan istumapaikalla ylipäätään ole kovin paljon yhteistä neuvostoajan pitkän matkan junahytin kanssa, mutta liikkeellä olin yhtä kaikki kuten kirjan päähenkilötkin. Ja aamua odotettiin myös yhtä lailla, kaamosajan hämärää aamua, joka antaa odottaa itseään niin pitkään että päivän jo ehtii luulla kääntyneen illaksi ennen kuin aamu hetkeksi valkenee.

Toisilla junamatkoilla luin sitten toisia kirjoja, mutta tämä jäi kyllä loman parhaaksi kirjaseikkailuksi.

Mainokset