joulukuu 2013


Ilon ja riemun päivä: sain kesän alussa asettamani Tiina-sarjan lukuhaasteeni loppuun. Jee! Ok, asetetin haasteen kesäksi ja ymmärrän kyllä, että elokuun lopun sijaan nyt on joulukuun loppupuoli, joten haastetta ei voi kutsua täysin onnistuneeksi. Yhtä kaikki, onnittelen itseäni, sillä lukuhaaste oli vaativampi kuin odotin.

Kyllähän Tiina-kirjat ovat nopealukuisia. Helposti menee kirja illassa, jos vain on aikaa siihen. Ongelma oli se, että minulla on ollut harvoin aikaa istua paria tuntia putkeen lukemassa ja jos sellainen harvinainen hetki olikin, Tiinat eivät välttämättä olleet se ykkösvalintani lukemistoksi. Haaste eteni hitaasti, mutta toisaalta varmasti: joka kuukausi luin aina muutaman.

Listaanpa kirjat nyt ensin ennenkuin kommentoin. Eli koko Anni Polvan 29-osainen Tiina-sarja näyttää näin komealta:

  • Tiina (1956)
  • Tiina aloittaa oppikoulun (1957)
  • Tiina kesälaitumilla (1958)
  • Tiina toimii (1959)
  • Tiina ei pelkää (1960)
  • Tiinalla on hyvä sydän (1961)
  • Tiina epäilee Juhaa (1962)
  • Tiina seikkailee (1963)
  • Tiina on aina Tiina (1964)
  • Tiinan uusi ystävä (1965)
  • Tiina saa ehdot (1966)
  • Tiinastako näyttelijä (1967)
  • Tiinaa harmittaa (1968)
  • Tiinalla on hauskaa (1969)
  • Tiinaa ei ymmärretä (1970)
  • Tiinan ampiaiskesä (1971)
  • Tiinaa tarvitaan (1972)
  • Tiina joutuu sairaalaan (1973)
  • Tiinakin ratsastaa (1974)
  • Tiina ottaa vastuun (1976)
  • Tiinalle otetaan pikkusisko (1978)
  • Tiina ei löydä Tinttamaria (1979)
  • Tiina saa suukon (1980)
  • Tiina eksyy (1981)
  • Tiina etsii juuriaan (1982)
  • Älä itke, Tiina (1983)
  • Tiina ja vieras poika (1983)
  • Tiina vauhdissa (1984)
  • Taitaa olla rakkautta, Tiina (1985)

Tiina-sarjan selkeä ongelma on mielestäni se, että se on niin pitkä. Kirjat on kirjoitettu vuosien 1956 ja 1985 välillä, mikä väkisinkin vaikuttaa tarinaan. Kirjoja ei ole tarkoitettu luettavaksi sarjana, toinen toisensa perään, sillä juonenkulku osasta toiseen ei täsmää ja toistoa on liikaa. Parhaiten Tiina-kirjat sopivatkin luettavaksi yksitellen, silloin tällöin. Toki hyödyllisintä on aloittaa alkupäästä, mutta kaikkia ei tarvitse eikä kannata lukea järjestyksessä.

Juonenkulun poukkoilu häiritsi, sillä sen vuoksi sekoittuivat esimerkiksi Tiinan ja Juhan iät. Jossain osassa (valitettavasti olen unohtanut missä) mainittiin, että Juha oli menossa rippikouluun mutta lykkäsi sitä vuodella, että pääsisi sinne samaan aikaan Tiinan kanssa. Toisaalta rippikoulusta vaietaan sen jälkeen pitkäksi aikaa kunnes yhtäkkiä joku aikuinen kommentoi paheksuen Tiinan ja Juhan suhdetta, kun eivät vielä edes rippikoulua ole käyneet ja silti koko ajan yhdessä. Välillä Veli menee kihloihin Punapäänsä kanssa, mutta seuraavassa kirjassa kihlat on jo unohdettu

Tiinan ja Juhan suhde on sarjaa kannatteleva aihe ensimmäisestä kirjasta viimeiseen. Edes Tiinan yliherkkä omatunto, jota pitää lepytellä piinallisilla käsitöillä tai muilla omatekoisilla rangaistuksilla, ole niin kirjasta toiseen kestävä aihe kuin Tiinan ja Juhan ystävyys, joka sarjan loppua kohti saa romanttisempia piirteitä. Todellakin, sarjan alkupu0lella Juha olisi saanut Tiinan nyrkistä, jos olisi yrittänyt jotain romanttista, mutta muutamassa viimeisessä kirjassa Tiina ja Juha jo suukottelevat, puhuvat naimisiinmenosta sitten joskus, miettivät rakkautta  – ja lopulta tietysti tunnustavat sen toisilleen. (Awww.) Kaikki tämä tietysti jatkuvan riitelyn ja tappelun keskellä, kuten Tiinan luonteeseen sopii.

Minua huvitti kovasti Tiinan feministinen asenne tulevaisuutta kohtaan. Kun Juha suunnittelee elättävänsä perheen ja Tiinan tekevän hänelle kotona ruokaa lounastunniksi, Tiina ilmoittaa useassa kirjassa, että hän aikoo mennä palkkatyöhön myös. Ei auta, vaikka Juhan vänkää vastaan, että eihän hänen eikä Tiinankaan äidit käy kodin ulkopuolella työssä – Tiina haluaa toimia eikä olla kotirouva. Koko sarjan läpi Tiinan toimeliaisuuden ja poikamaisuuden vastapainona toimivat saman talon tytöt Leila ja Elvi, joista erityisesti Leila on täysin päinvastainen Tiinan kanssa:

Ja vaikka hän [Leila] miten selitti, että naisellinen nainen ei tarvinnut matikkaa missään elämänsä vaiheessa, opettajat eivät ymmärtäneet häntä. Niiden mielestä ei yhteen- ja vähennyslasku yhdessä mini-kokoisen laskimen kanssa riittänyt kenellekään. Ei edes Leilalle, vaikka hän oli jo vuosia sitten päättänyt, että menisi naimisiin rikkaan miehen kanssa ja jäisi kotirouvaksi. (Tiina ja vieras poika)

Jos kaikki sarjan kesälomat laskisi yhteen, Tiina ei juurikaan kävisi koulua ja ikääkin kertyisi melko monta vuotta ylimääräistä. Viimeisissä osissa Polva ei enää viittaa Tiinan ja Juhan ikään muuten kuin lopun halailu-rakkauskohtauksessa ohikulkijoiden kommenteissa: ”Että jo noin nuorina, hyvänen aika!” (Tosin Ylen Elävän arkiston artikkelin mukaan Tiina on lopussa 14-vuotias.) Ongelmaksi sanoisin myös sen, että Juha on melkeinpä sairaalloisen mustasukkainen. Tiinasta se on vain ihanaa, osoittaahan vahtiminen ja mustasukkaisuus, että Juha välittää hänestä. Kirjassa arvellaan, että kaikki miehet vaan ovat sellaisia – huh huh! Kun Juha paheksuu Tiinan näyttelemisharrastusta, Tiina lupaa ettei enää koskaan näyttele – ja pitää lupauksensa myös koulun hyväntekeväisyysjuhlassa (vaikka toki Juha saa siitä toisia syitä mustasukkaisuuden heräämiseen).

Mutta sitten niitä hyviä puolia. Tiina on kieltämättä aika mahtava tyyppi. Hyvä on, ehkä tappeluja voisi olla vähemmän (jos lapset tappelisivat nykyään niin paljon kuin Tiina, niin vanhempiin olisi jo otettu yhteyttä ja lastenhuoltotoimenpiteitä käynnistetty), mutta äkkipikaisuudestaan huolimatta Tiina on oikeamielinen ja rehellinen ja sellaisena erittäin sopiva tyttökirjan roolimalli. Tiina ei epäröi puolustaa heikompiaan, vaikka joutuisi itse kärsimään siitä – ja toisaalta hän osaa laittaa nämä harmin aiheet omiin mittasuhteisiinsa: mitä siitä jos hame repeytyy lisää, äiti suuttuu kuitenkin jo tuosta äsken tulleesta palkeenkielestä. Mustelmiin – jopa kasvoissa – ja kipuun Tiina suhtautuu ällistyttävän stoalaisesti: kyllä se siitä pian paranee.

Juuri Tiinan ihanteellisuus on saanut monet ärsyyntymään ja kyllästymään sarjaan jo alkuvaiheessa, mutta ehkä tämä on juuri niitä asioita, joissa koko sarjan lukeminen kannattaa. Minusta Tiina nimittäin ei ole ärsyttävä vaan johdonmukaisessa kirkasotsaisuudessaan sympaattinen. Toisenlainen Tiina ei olisi enää Tiina. Ehkä tuollainen naiivi hyvyys ei ole todellista, mutta hei – näyttäkää minulle realistinen tyttökirjan sankaritar, niin minä näytän teille hyvin epäsuositun tyttökirjan.

Olin kiinnostunut myös Tiina-sarjan ajankuvasta, olenhan 1950-luvun(kin) tutkija. Aikalaiskuvaus ohenee sitä mukaan kuin sarjan kirjoitusajankohta etääntyy 1950-luvusta. Lopulta edes rinnakkaiskoulujärjestelmää (jako kansa- ja oppikouluihin) ei enää mainita – Tiina vain käy koulua. Jossain vaiheessa sotainvalidit ovat osa Tiinan arkimaisemaa, mutta äkkiä eräässä kirjassa sodasta onkin kymmeniä vuosia. Kaiken järjen mukaan Tiinan vanhemmat ovat olleen sodan aikana nuoria, mutta luultavasti isä ei ole palvellut rintamalla, vaikka toisaalta isän sairasteluun ja heikkoon terveyteen viitataan jatkuvasti.

Kirjasarjaa voisi analysoida monesta eri suunnasta: muun muassa kasvatuksen (Tiinan vanhempien kasvatusperiaatteet poikkeavat useimpien muiden naapuriperheiden kasvatuksesta), perhehistorian (Tiinan lähipiirissä on useita rikkonaisia perheitä, etenkin yksinhuoltajaäitejä), yhteiskuntaluokkien (Tiinan perhe on hyvin keskiluokkainen, mutta Tiina kohtaa niin varakkaista kuin hyvin köyhistäkin perheistä tulevia lapsia) tai jo mainittujen sukupuoliroolien ja tytöille ja pojille asetettujen odotusten näkökulmista. Blogipostaukseni on kuitenkin jo nyt liian pitkä, joten parempi tyytyä nyt tähän.

Seuraavaksi haluaisin löytää jostain Ylen vanhan tv-sarjan, joka pohjautuu Tiina-kirjoihin. Sarjasta on Elävässä Arkistossa muutamia klippejä, mutta kokonaista jaksoa en ole koskaan nähnyt.

Mainokset

Lumi melkein tuli jo, mutta vesisade jätti jälkeensä vain peilikirkkaan liukkauden ja märännäköiset kinokset teiden varsille. Minua väsyttää kuten niin monena vuonna tähän aikaan, eikä motivaatio jokaiseen uuteen päivään ole mitenkään itsestään selvyys. Joulumieli on tuntunut lähinnä vitsiltä, vaikka pakko myöntää, että joulukalenterin luukun avaaminen on joka aamu ihan kiva hetki. Eilen kuitenkin aloin vähitellen päästä joulutunnelmiin.

Eilen illalla kiirehdin Postiin muutamaa minuuttia vaille sulkemisaikaa hakemaan pakettia. Hermolin turhaan myöhästymistä, sillä Posti oli tupaten täynnä. Jyväskylässä on suljettu sivupisteitä, joten keskustan Posti todella natisee liitoksissaan ruuhka-aikoina. Ja eilenkös sellainen oli. Kun otin vuoronumeron, minua ennen oli vielä 40 asiakasta. Neljäkymmentä, ja sulkemisaikaan oli viitisen minuuttia. Kellon lyötyä kahdeksan työntekijät sulkivat pääoven ja ohjasivat asiakkaat jatkossa sivuovesta ulos. Ketään ei kiirehditty, jokaiselle asiakkaalle juteltiin edelleen yhtä ystävällisesti kuin aina (tässä Postissa on aivan ihania työntekijöitä myös ruuhkan ulkopuolella) ja lapsiperheen väsyneiden lasten kiljumista sympatisoitiin. Jossain vaiheessa kuulin jonkun työntekijöistä toteavan toiselle, että ”ylitöiksi meni taas”, mutta siinä kaikki. Olin toiseksi viimeinen asiakas, ja sain yhtä ystävällisen hymyn kuin nekin, jotka tulivat tiskille valmistelematta edes postinumeroa valmiiksi, pakettikortin täyttämisestä puhumattakaan.

Jonottaessani mietin, että Postin työntekijät ne vasta tämän valtakunnan joulu-ukkoja ja -muoreja ovat. Todellisia joulutonttuja, joita ilman aika moni joulutoive jäisi toteutumatta. He jos jotkut jakavat joulumieltä – etenkin ollessaan kärsivällisiä ja ystävällisiä väsymyksestä, kiireestä ja hätäisistä asiakkaista huolimatta.

Lisää joulumieltä sain tänä iltana kamarikuoro Cantinovumin joulukonsertista Kuokkalan kirkossa. En taida ehtiä tänä vuonna laulamaan Kauneimpia joululauluja, joten pääsinpähän edes kuuntelemaan taidokasta kuoroa. Ystäväni laulaa Cantinovumissa, minkä vuoksi tulin lähteneeksi konserttiin. Nautin kuoromusiikista valtavasti, mutta jostain syystä sitä tulee kuunneltua livenä aika harvoin. Miksiköhän? Viime vuosina olen oikeastaan käynyt vain Cantinovumin konserteissa.

Juuri nyt kotona tuoksuvat joulumausteet. Kynttilät palavat, lahjapaperi rapisee ja täysikuu killittää taivaalta. Tuli se joulu kuitenkin kaiken kaamoksen keskelle – niinkuin se joka vuosi tulee, vaikka välillä epäusko iskee.

Sydämeni luomistuskan puristuksessa,

ympärilläni pilviä joita suuni hyväilee.

Pilvet, tiedättekö te mitä minusta on tuleva?

 

Tänään minä tahdon mennä ennustajanaisen luo.

Kohota kämmenesi ja näytä minulle tulevaisuuteni.

Minä näen sinun silmiesi teräksen.

 

Oi sinä nautinnon jylisevä vesiputous.

Vaahto joka kuohuu rannallasi hämmentää mieleni.

Jymisevä, syöksevä putous, sinun ei tarvitse kysellä.

Ikuisesti sama varmuus

heittää kuperkeikkoja tuhansittain.

Raskasmielinen varmuus: että sinä olet vastustamaton

ja liikaa.

Edith Södergran, 1920. Suom. Leena Krohn.

Joulukuun puoliväli on suorastaan ruuhkaista väittelyaikaa. Huomenna, lauantaina 14. joulukuuta haluaisin olla viidessä paikassa yhtä aikaa kuuntelemassa ja kannustamassa – ikävää, etten vielä(kään) osaa jakaantua.

Omalta alalta on neljä väitöstä samalla kellonlyömällä:

Turun yliopistossa väittelee historioitsija Teija Försti autoilun historiasta. Väitöskirja Vauhtikausi. Autoilun sukupuoli 1920-luvun Suomessa on sekä sukupuolen, kuluttamisen että tekniikan historiaan kiinnittyvä, ja autoilun sukupuolittuneet mielikuvat hämmästyttävän pitkäkestoisia.

Folkloristi Kati Kallio väittelee Helsingissä. Kati on tutkinut inkeriläisiä kalevalamittaisia runoja ja niiden esittämistä. Väitöskirja on nimeltään Laulamisen tapoja – Esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa, ja esimerkiksi lectiossa on odotettavissa myös ääninäytteitä. Olisipa ihanaa olla paikalla!

Jos taas olisin Tampereella, menisin kuuntelemaan historioitsija Pia Koivusen väitöstä. Hänen tutkimuksensa Performing Peace and Friendship – The World Youth Festival as a Tool of Soviet Cultural Diplomacy, 1947–-1957 käsittelee nuorisofestivaaleja. Pia kirjoitti artikkelin syksyllä ilmestyneeseen kirjaamme Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla, ja tutkimus on varmasti mielenkiintoinen ja erittäin hyvä.

Etnologi Erkka Pehkonen väittelee rintamasotilaiden kirjeistä Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Erkan väitöskirja ”Poikasi täältä jostakin” – narratiiviset resurssit, diskurssit ja luovuus kirjoittaen kerrotuissa identiteeteissä jatkosodan aikaisissa kirjeissä on huomisista väitöksistä kaikista lähimpänä omaa aihettani. Väitös myös tapahtuu työhuoneeni lähellä, joten osallistun jos suinkin ehdin.

En kuitenkaan jätä Erkan (tai kenenkään muunkaan) väitöstä väliin työkiireiden vuoksi vaan päällekkäisen väitöstilaisuuden. Läheinen ystäväni väittelee huomenaamulla klo 10 Jyväskylän yliopiston tietotekniikan laitoksessa. En ymmärrä tutkimuksesta edes otsikkoa, mutta siitä huolimatta en jättäisi tilaisuutta väliin. Haluan olla paikalla, kun ystäväni puolustaa tutkimustaan – epäilemättä hän tulee tekemään sen ansiokkaasti riippumatta siitä, olenko minä paikalla vain en, mutta onhan läheisten läsnäolo tärkeää.

Toivottavasti moni lukijani on paikalla huomisissa väitöksissä! Tätä(kin) kautta haluan välittää suuret onnittelut kaikille viidelle huomenna väittelevälle tutulleni. Paljon onnea suorituksesta, hieno juttu!

(Ja perässä tullaan…)

Huomiseen lukupiirin pikkujouluun jokainen tuo jonkin kirjan, minkä tahansa, ja esittelee sen muille. Luettu, lukematon, hyvä, huono – mikä vain. Tällä käynnistämme lukupiirin jälleen, sillä syksy on kulunut jokaisen vuorollaan kahlatessa Harriet Beecher Stowen übertylsää Setä Tuomon tupaa. Emme ole kokoontuneet kertaakaan sitten kesän, joten päätimme luovuttaa Setä Tuomon kanssa ja pitää pikkujoulut.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Päätin esitellä lukupiiriläisille Ali Shaw’n esikoisromaanin Tyttö joka muuttui lasiksi (The Girl With Glass Feet, 2009, suom. 2011). En siksi, että se olisi ollut erikoisen hyvä – edes esikoiseksi – vaan koska siinä on poikkeuksellisen kaunis kansi, ja koska siinä on hyvä idea.

Kansikuvasta ensin: oheinen kuva on otettu joulukynttilöideni vieressä, eikä se anna täyttä oikeutta herkälle, tarinan tunnelmaan ihanasti sopivalle kansikuvalle. Samaa linjaa on ilmeisesti jatkettu Shaw’n toisen romaanin kohdalla (ks. Shaw’n kotisivut).

Tarina kertoo Ida Maclairdista, joka muuttuu hitaasti mutta varmasti lasiksi. Muutos on alkanut jaloista, varpaankärjistä, ja nyt Ida jo kävelee hankalasti lasittumisen edetessä vähitellen jalkateristä ylöspäin. Vain kerran elämässään Ida on kuullut jonkun mainitsevan jotain samankaltaiseen viittaavaakaan, ja nyt on hän on palannut St Hauda’s Land -nimiseen paikkaan etsimään apua. Ida kohtaa Midaksen, joka on nykykielellä syrjäytynyt, vahvasti introvertti, psykologin tarpeessa oleva, neuroottinen mutta kiltti ja hyväntahtoinen nuori valokuvaaja. Vaikka Midas kammoaa koskettaa ihmisiä, hän kuitenkin rakastuu välittömään ja lämpöiseen (paitsi lasiosiltaan) Idaan. Yhdessä he etsivät apua.

Kirjan aiheena voi ajatella olevan avun etsintä ja löytyminen, mutta apua ei välttämättä saakaan (vain) lasiksi muuttuva Ida vaan myös Midas, jonka elämä on aika karua ja yksinäistä ennen Idaan tutustumista.

Kuten sanottu, minusta idea on hyvä. Ajatus kalvavasta taudista, johon ei ole olemassa hoitoa, ei tietysti ole kovin originelli, mutta lasittuminen on kiinnostavaa ja havainnollisesti kuvailtu. Idasta on helppo pitää ja lukijana toivoin hänelle parasta. Midasta kävi sääliksi, vaikka hänen neuroosejaan olikin paikoin vaikea ymmärtää tai niihin oli vaikea samastua.

Sääli, että Shaw yrittää liikaa. Tyttö joka muuttui lasiksi sisältää liian paljon sivupolkuja, liian monta vaikeaa isäsuhdetta, liian monta eri tavalla onnetonta perhettä ja liian paljon neurooseja. Siinä on vähän liikaa kaikkea, jonka keskeltä sinänsä sympaattisen tarinan löytäminen voi käydä monelle, minua kriittisemmälle lukijalle liian työlääksi.

Tyttö joka muuttui lasiksi on tietyllä tapaa maagista realismia. Jo perusjuoni, lasiksi muuttuminen, on tietysti hieman maagista, mutta kirjan maailmassa on muitakin elementtejä, jotka tuovat mieleen sadut ja tarinat. Onhan jo Midaksen nimikin tietysti viittaus legendoihin, mutta muutakin löytyy.

Tytön joka muuttui lasiksi on lukenut muun muassa Lumiomenan Katja, joka oli aika paljon samaa mieltä kuin minä. Enemmän kirjasta ovat pitäneet esimerkiksi Kirjamielellä -blogin marjis sekä Susa Järjellä ja tunteella –blogista.

Luin Rosa Liksomin romaanin Hytti nro 6 (2011) ensimmäisen kerran helmikuussa 2012, mutta silloin en syystä tai toisesta kirjoittanut siitä tänne. Nyt tuli äkillinen tarve lukea uudestaan Liksomia. Tämä tarve syntyi, kun kävin työkaverin kanssa katsomassa Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä jo ilmeisesti toista vuotta pyörivän monologinäytelmän  Mie sanon suohraan, joka perustuu Liksomin novelleihin. Monologinäytelmä on toki sen esittäjän Maritta Viitamäen juhlaa, mutta ennen kaikkea osoitus Liksomin huikeista kirjoittajantaidoista. Jokainen novelli (joista vain yksi oli minulle kouluajoilta tuttu) oli jotenkin yhtä aikaa hauska ja kauhea. Yleisö nauroi paljon, mutta välillä nauru takertui kurkkuun – Liksom kun pistelee uskomattoman taitavasti elämämme ja maailmamme arkoihin paikkoihin. Vaikka tekee mieli nauraa emännälle, joka ampuu juopon miehensä hirvikiväärillä, niin ei sitä sitten kuitenkaan oikein pysty. Ei, vaikka asia esitetään komedian keinoin.

Mie sanon suohraan on ollut tänä syksynä uusintaensi-illassa, ja näytöksen ovat olleet jotakuinkin loppuunmyytyjä. Ei ihme, sillä tunnin mittainen näytelmä ei jätä kylmäksi.

Näytelmän jälkeen tartuin siis saman tien uudelleen Hytti nro 6:een, koska kaipasin lukea Liksomia ja nauttia hänen sanataituruudestaan. Lisäksi minulle oli jäänyt ensimmäisestä lukukerrasta tunne, että kirja ansaitsee tulla uusituksi. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa sitä lukiessani en pitänyt siitä aluksi, väsyin junahytin ahdistavuuteen ja toinen toisensa perään samanlaisilta näyttäviin Siperian kaupunkeihin. Kuitenkin viimeisen sivun käännettyäni tuntui, että kirja oli loistava kokonaisuus, tarkkaan hiottu ja huolella kirjoitettu (ja kustannustoimitettu).

Nyt toisella lukukerralla tiesin siis odottaa hyvä lukukokemusta. Nautiskelin kirjasta viipyillen, palasin välillä kappaleita taaksepäin vain saadakseni lukea sanoja uudestaan. Pidin kirjasta tavattomasti.

Erityiseen tunnelmapalan sain Hytti nro 6:sta, kun otin sen mukaan lomalleni. Kirjan kannessa kuvaillaan:

Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua.

Minun junani kulki etelään, eikä nykyaikaisen IC-junan istumapaikalla ylipäätään ole kovin paljon yhteistä neuvostoajan pitkän matkan junahytin kanssa, mutta liikkeellä olin yhtä kaikki kuten kirjan päähenkilötkin. Ja aamua odotettiin myös yhtä lailla, kaamosajan hämärää aamua, joka antaa odottaa itseään niin pitkään että päivän jo ehtii luulla kääntyneen illaksi ennen kuin aamu hetkeksi valkenee.

Toisilla junamatkoilla luin sitten toisia kirjoja, mutta tämä jäi kyllä loman parhaaksi kirjaseikkailuksi.

Sain Kittilästä taas asukin kotiini täksi viikoksi. Kun aamulla tuskailin ettei huvita lähteä kylmään ja pimeään kohti töitä, ystävä kehotti miettimään jotain hyvää siinä töihin lähtemisessä ja keskittymään siihen. Se toimi. Koko kävelymatkan listasin asioita, joista pidän ja joista tulen iloiseksi juuri nyt. Se ei ollut yhtään vaikeaa, päin vastoin, varsin helppoa.

Olen tehnyt positiivisuuslistoja ennenkin, mutta jotenkin se nyt vaan tuntuu oikealta myös tässä hetkessä. Joten koettakaa kestää, tässä niitä tulee, hyviä asioita juuri nyt:

  • Pimeys aamulla ei oikeasti ahdista minua. Tänäkin aamuna oli oikein nättiä, kun lämpötilasta huolimatta lumi on maassa ja kaikkialla talven näköistä. Lumi sen teki, että pimeys tuntuu kauniilta ja oikealta jälleen.
  • Minulla on hyvä työ ja ihania työkavereita.
  • Tällä viikolla on tiedossa ainakin yksi tai kaksi tai ehkä kolmekin aamua, jolloin saan herätä ilman herätyskelloa. Ja ainakin yksi aamu näistä on sellainen, että saan mennä ensimmäisen heräämisen jälkeen takaisin sänkyyn.
  • Edellinen on mahdollista siksi, että minulla alkaa huomenna loma.
  • Loma on hyvä. Lomaa hokemalla voisin täyttää listaa vaikka kuinka pitkälti, mutta todettakoon nyt vaan, että lyhytkin loma ilman töitä tai väitöskirjaa tekee juuri nyt minut erittäin onnelliseksi.
  • Papu.
  • Olen määrättömän onnekas siinä, että kissani lähti juuri erittäin hyvään hoitopaikkaan lomani ajaksi. Oikeasti: nämä ihmiset hakivat Papun kotoa ja kiittivät, että saavat kissani luokseen muutamaksi päiväksi. Kiittivät. Minähän tässä velkaa jään.
  • Uunissa on juuri perunarieskoja.
  • Jääkaapissa on pannaria eiliseltä.
  • Kotona on joulukoristeet, eteisessä joulukalenteri.
  • Yhä vain olen määrättömän iloinen aina kun unohdun katselemaan Minja Revonkorven tauluani eteisessä.
  • Minulla on kaksi kiinnostavaa kirjaa kesken, molemmat on pakattu mukaan lomalle.

No johan tuossa tulikin. Enkä vielä päässyt edes luettelmaan loman sisältöä – paitsi aamut ja unen – vaikka loman tapaamiset ja ystävät ja rakkaat ovat mitä suurin syy olla iloinen!

Iloa tuottaa myös jälleen käynnistynyt Jouluradio – sekä tietenkin se kittiläläinen ystävä, jonka kanssa jo etsittiin kalenterista sopivaa ajankohtaa vuotuiselle hiihtolomalleni.