Ulla-Lena Lundberg: Jää

Finlandiavoittajasta kirjoittaminen on vähän onttoa. Kaikki on jo sanottu, joten olisi kai parempi vain olla sanomatta mitään. Ulla-Lena Lundbergi Jää (Is, 2013) kuitenkin teki minuun jotain sellaista jälkeä, josta en pääse irti muuta kuin kirjoittamalla – vaikka loppujen lopuksi siitä jäljestä minussa tuskin osaan sanoa sanaakaan.

Jää on ihana kirja. Kaunis ja hyvä, mutta samalla kova ja julma. Ennen kaikkea se on on täynnä väriä ja elämää, eikä synkistele turhaan tai kieriskele kurjuudessa. Jää kertoo elämästä saaristossa sodanjälkeisessä Suomessa, jossa moni asia on vielä kortilla, mutta meri samanlainen kuin ennenkin.

Jouduin palauttamaan pikalainani jo kirjastoon, muuten lainaisin tähän palasia Lundbergin taidokkaasta ihmiskuvauksesta. Erityisesti rakastin Lundbergin kuvaamaan joulua, ja toinen erityisesti mieleen jäänyt kohtaus oli kesästä, ehkä juhannuksesta, ja nuorisosta elämässä nuoruuttaan laiturilla, tytöt mekoissaan ja pojat tukka taakse kammattuna, ja kuinka kesälomalaiset eivät alkuunkaan pärjänneet saariston pojille tyttöjen ihailussa.

Lundberg kuvaa luotolaisiaan samalla rakkaudella, jolla Petter Kummel seurakuntaansa rakastaa. Viat näytetään vikoina, mutta pääosin ihmisiin suhtaudutaan kunnioittavasti ja lämmöllä. Tällaisesta kerronnasta tulee hyvä mieli. Pitkään odotin jotain tapahtuvaksi, pelkäsin pahinta mutta en halunnut uskoa siihen, vaan toivon jotain tavallisempaa, jotain romaanimaisempaa tapahtuvaksi. Odotin Petterin haksahtavan johonkin toiseen naiseen tai tekevän jotain muuta yhtä typerää, mutta Lundberg ei onneksi päästä näin helpolla. Se käännekohta, joka on jollain tapaa minusta aika selvästi tulossa läpi kirjan, pitää sentään Monan ja Petterin rakkaustarinan puhtaana ja hyvänä.

Olen lukenut Lundbergin Marsipaanisotilaan joskus vuosia sitten. Hämärästi muistin sen kertovan ruotsinkielisestä perheestä sodan jaloissa, ja ettei perheessä kaikki ollut ihan kohdallaan. Jää jatkaa tuon Kummelin perheen tarinaa siinä mielessä, että Jään päähenkilöt Petter ja Mona Kummelin on tavattu jo Marsipaanisotilaassa. Mutta ei tämä jatko-osa ole, sillä kirjat voi hyvin lukea irrallaankin. Kieltämättä mielessä kävi, että Lundbergin seuraavan romaanin päähenkilö on sitten varmaankin Monan ja Petterin tytär Sanna, joka jo tässä on oma henkilönsä, tarkkaan ja lempeydellä kuvattu, mutta jonka tarina jää auttamatta kesken. Mielikuvaani vahvisti tämä Suomen Kuvalehden juttu, jossa Lundberg kertoo omasta taustastaan saaristolaisena.

Jaana on lukenut Lundbergin aiempia teoksia, Kuninkaan Annan ja Kökarin Annanjotka kieltämättä alkoivat houkutella myös minua. Jaanalta myös sain kuulla, että Ulla-Lena Lundberg on etnologi! Hurraa!

7 kommenttia artikkeliin ”Ulla-Lena Lundberg: Jää

  1. Kaikki lukemani Lundbergin kirjat ovat olleet hyviä, mutta kyllä Jää on niistä paras. Aiemmissa teoksissa olisi ollut jonkun verran hiomisen varaa, mutta Jäässä Lundbergin kieli ja kerronta on kiteytytynyttä, tarkkaa ja kirkasta.

      1. En muista Marsipaanisotilasta tarkkaan, mutta muistan kyllä sen, että se ei tehnyt näin syvää vaikutusta.

  2. Olen aina nostanut Kjell Westön kirjat ja kerronnan ykkössijalle omista suosikeistani, mutta luettuani Jään meni ykkössija vaihtoon tai ainakin jaetuksi. En ole muita Lundbergin kirjoja vielä lukenut, mutta Jää teki minuun valtavan vaikutuksen. Se on samaan aikaan jotenkin kepeä ja surullinen ja kuitenkin nämä molemmat puolet nivoutuvat saumattomasti samaan tarinaan. Tarinan käännekohtaa odotin ja pelkäsin kauheasti, koska tiesin sen tulevaksi ja kerronta enteili tapahtumaa koko ajan. Eräs sukulaiseni hukkui loppusyksyn heikkoihin jäihin yli kymmenen vuotta sitten ja hänen jälkeensä jäi vaimo ja kaksi pientä tyttöä, joten se teki Jään lukukokemuksesta läheisen ja pelottavankin, mutta ei onneksi liian raskaan, vaikka sitäkin pelkäsin. Ehkä siihen auttoi Lundbergin kerronta, joka puhalsi hyvää raikkautta synkkiin aiheisiin. Postia kuljettava Anton tuntui tarinan alussa piruja seinille maalaavalta ilonpilaajalta, mutta lopulta hän oli yksi lempihahmoni, koska hän toi esiin kansanomaista viisautta ja uskomuksia. On helppo ajatella, että folklore on pitänyt pintansa saaristossa mantereen asukkaita vahvemmin, koska sääolot vaikuttavat enemmän ja edelleen moneen arkiseen seikkaan kuten esimerkiksi kulkuyhteyksiin. Kirjan luettuani olen palannut välillä lukemaan joitain Antonin ajatuksia. Jää siis on nimensä mukainen kirja myös siten, että se todella jää mieleen.

    1. Voi, omakohtaisuus tekee varmasti Jäästä vielä koskettavamman! Minä olin jotenkin onnistunut välttämään käännekohdan enkä ollut varma, voisiko Lundberg olla niin julma – toki jäihin hukkuminen tuli mieleen aika pian.

      Ja kyllä, Antonissa on jotain sellaista viisautta, joka jää vahvasti mieleen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.