Finlandiavoittajasta kirjoittaminen on vähän onttoa. Kaikki on jo sanottu, joten olisi kai parempi vain olla sanomatta mitään. Ulla-Lena Lundbergi Jää (Is, 2013) kuitenkin teki minuun jotain sellaista jälkeä, josta en pääse irti muuta kuin kirjoittamalla – vaikka loppujen lopuksi siitä jäljestä minussa tuskin osaan sanoa sanaakaan.

Jää on ihana kirja. Kaunis ja hyvä, mutta samalla kova ja julma. Ennen kaikkea se on on täynnä väriä ja elämää, eikä synkistele turhaan tai kieriskele kurjuudessa. Jää kertoo elämästä saaristossa sodanjälkeisessä Suomessa, jossa moni asia on vielä kortilla, mutta meri samanlainen kuin ennenkin.

Jouduin palauttamaan pikalainani jo kirjastoon, muuten lainaisin tähän palasia Lundbergin taidokkaasta ihmiskuvauksesta. Erityisesti rakastin Lundbergin kuvaamaan joulua, ja toinen erityisesti mieleen jäänyt kohtaus oli kesästä, ehkä juhannuksesta, ja nuorisosta elämässä nuoruuttaan laiturilla, tytöt mekoissaan ja pojat tukka taakse kammattuna, ja kuinka kesälomalaiset eivät alkuunkaan pärjänneet saariston pojille tyttöjen ihailussa.

Lundberg kuvaa luotolaisiaan samalla rakkaudella, jolla Petter Kummel seurakuntaansa rakastaa. Viat näytetään vikoina, mutta pääosin ihmisiin suhtaudutaan kunnioittavasti ja lämmöllä. Tällaisesta kerronnasta tulee hyvä mieli. Pitkään odotin jotain tapahtuvaksi, pelkäsin pahinta mutta en halunnut uskoa siihen, vaan toivon jotain tavallisempaa, jotain romaanimaisempaa tapahtuvaksi. Odotin Petterin haksahtavan johonkin toiseen naiseen tai tekevän jotain muuta yhtä typerää, mutta Lundberg ei onneksi päästä näin helpolla. Se käännekohta, joka on jollain tapaa minusta aika selvästi tulossa läpi kirjan, pitää sentään Monan ja Petterin rakkaustarinan puhtaana ja hyvänä.

Olen lukenut Lundbergin Marsipaanisotilaan joskus vuosia sitten. Hämärästi muistin sen kertovan ruotsinkielisestä perheestä sodan jaloissa, ja ettei perheessä kaikki ollut ihan kohdallaan. Jää jatkaa tuon Kummelin perheen tarinaa siinä mielessä, että Jään päähenkilöt Petter ja Mona Kummelin on tavattu jo Marsipaanisotilaassa. Mutta ei tämä jatko-osa ole, sillä kirjat voi hyvin lukea irrallaankin. Kieltämättä mielessä kävi, että Lundbergin seuraavan romaanin päähenkilö on sitten varmaankin Monan ja Petterin tytär Sanna, joka jo tässä on oma henkilönsä, tarkkaan ja lempeydellä kuvattu, mutta jonka tarina jää auttamatta kesken. Mielikuvaani vahvisti tämä Suomen Kuvalehden juttu, jossa Lundberg kertoo omasta taustastaan saaristolaisena.

Jaana on lukenut Lundbergin aiempia teoksia, Kuninkaan Annan ja Kökarin Annanjotka kieltämättä alkoivat houkutella myös minua. Jaanalta myös sain kuulla, että Ulla-Lena Lundberg on etnologi! Hurraa!

Advertisements