Jos en jo olisi Twitterissä, olisin varmasti liittynyt sinne samalla kun luin chick lit -genren kuningattaren, Bridget Jonesin, uusia seikkailuja. Helen Fieldingin Bridget Jones – Mad about The Boy (2013)  nimittäin tapahtuu pitkälti Twitterin ihmeellisessä maailmassa. Juonipaljastuksia seuraa, joten jos haluat säilyttää yllätyksen (onko chick litissä ylipäätään yllätyksiä?), älä lue postaustani loppuun asti.

Kirjan ilmestymisestä asti lukijat ovat olleet yhtäaikaa järkyttyneitä ja toisaalta ymmärtäväisiä siitä, että Fielding on tässä kolmannessa Bridget-kirjassaan mennyt tappamaan Bridgetin (ja lukijoiden) unelmien miehen, Mark Darcyn. Mutta ei kai kirjailijalla ollut vaihtoehtoa? Bridgetin kuuluu olla sinkku, neuroottisesti painoaan ja syömisiään ja alkoholiannoksiaan tarkkaileva, tupakoinnin kanssa rimpuileva, hassunhauska mokailija. Aviomies vain ei kuulu kuvioon.

Bridget on siis leski ja kahden lapsen äiti. Ystävät alkavat olla huolissaan pitkään jatkuneesta sinkkuvaiheesta ja yllyttävät deittailemaan. Erilaisten deittipalstojen lisäksi Bridget siis liittyy Twitteriin ja sieltähän lähtee. Kirjan keskivaihe täyttyy ”siitä kohutusta asiasta” eli kuinka @JoneseyBJ ja @_Roxster aloittavat suhteen twiittamalla, mutta eivät suinkaan lopeta siihen. Bridget on puuma (50 ja risat) ja Roxster on toyboy (kolmekymppinen).

Valitettavasti Mad about The Boy on hauska vain paikoitellen. Voi olla että olen kasvanut ihmisenä (tai muuttunut tylsemmäksi), mutta muistan nauraneeni ääneen kahdelle ekalle osalle Bridgetin seikkailuja – etenkin kakkososalle. Mihin se hauskuus on kadonnut? Tilalle on tullut pehmopornoa, joka muistikuvieni mukaan puuttui aiemmista osista. Korjatkaa, jos muistan väärin.

Ja se lopetus? Niin modernin naisen malli kuin Bridget onkin, liberaalius loppuu yhteen homokaveriin. Olisihan se nyt ollut aivan liian järkkyä, jos toyboy olisikin ollut muuta kuin laastarisuhde. Bridget ei todellakaan jää yksin, mutta löytää tietysti jotain konservatiivisempaa ja sopivampaa, joka tekee hänet onnelliseksi. Ja tämän siis pystyy arvaamaan aika alkupuolelta kirjaa. Niin ja se villi ja uskalias sosiaalinen media unohtuu saman tien toyboyn myötä – eihän perheenäiti nyt sellaista kuitenkaan oikeasti!

En minä pahalla. Bridget on edelleen yksi kirjallisuuden suosikkihahmoistani, ja ensimmäisen kirjan osalta myös yksi parhaista valkokankaalle siirretyistä kirjallisuuden sankarittarista. Mutta täytyy sanoa, että ei tätä kirjaa olisi tarvinnut kirjoittaa. Pakkohan se oli lukea, kun se kerran oli tehty, mutta ajanhukkaa, turhaa venyttämistä enimmäkseen.

Onneksi voi sentään kuunnella vaikka Dinah Washingtonia.

Mainokset