marraskuu 2013


Marraskuu se on tavalliseen tapaansa ollut pimeä kuukausi. Valon vähenemisen huomaa jatkuvasti eri tilanteissa; kuinka tällä viikolla on tähän ja tähän aikaan jo hämärää. En minä erityisesti pimeää inhoa, mutta marraskuun kuraa ja harmautta kylläkin. Onneksi olen päässyt pois kurjasta säästä kivoilla kirjaseikkaluilla.

Eli marraskuussa luettua:

Määrällisesti lukusaldo on peruskauraa, mutta laadullisesti pidän marraskuuta aika onnistuneena kirjakuukautena. Sekä Marissa Mehrin, Ulla-Lena Lundbergin että Per Olov Enqvistin kirjat jäivät mieleen. Maaninkavaara sen sijaan oli hieman pettymys, sillä odotukseni olivat (ehkä kohtuuttomankin) korkealla. Tiina-sarjaan tartuin marraskuun viimeisellä viikolla ja tahkosin muutaman peräjälkeen, kunnes taas kaipasin taukoa niistä. Mutta jäljellä on enää muutama, joten uskon Tiina-haasteeni päättyvän vielä ennen vuodenvaihdetta.

Eilen oli yksi syksyn odotetuimmista illoista. Olin kuuntelemassa Jyväskylä Sinfonian konsertin, jonka ytimenä oli jo toistamiseen Charles Chaplinin elokuva. Viime vuonna katsoin ja kuuntelin Kultakuumeen teatteritalossa ja nyt oli vuorossa Sirkus. Se meni aivan kuin mykkäajan elokuvissa: yleisö istui ja katsoi leffaa, ja orkesteri soitti livenä siihen kuuluvan musiikin – elämys oli hieno!

Orkesterille annetut aplodit olivat ansaitut, mutta silti mietin, oliko ne osoitettu orkesterille vai oikeastaan Chaplinin nerokkuudelle – todennäköisesti molemmille. Sirkus on ihana elokuva ja Chaplinin Kulkuri-hahmo niin sydämeen käyvä, että tuskinpa salista lähti yhtäkään sydäntä, jota esitys ei olisi tavalla tai toisella liikuttanut. Mykkäelokuvassa musiikilla on tietenkin aivan erityinen asema muutenkin, mutta live-esityksessä musiikin voima kohosi entistäkin korkeammaksi, selkeäksi ja tunnistettavaksi osaksi elokuvan sanomaa. Kun ajattelee, että Chaplin sekä sävelsi, ohjasi että hoiti elokuvan pääroolin, ei voi kuin ihailla.

Tänään olen koko päivän hyräillyt elokuvan alkutekstien laulua Swing, little girl – sitä ainoaa kohtaa, jota orkesteri ei soittanut livenä, koska Chaplin laulaa sen itse. Tässä laulussa on minusta aika kaunis sanoitus. Kuunnelkaa vaikka täältä.

Swing little girl
Swing high to the sky
And don’t ever look at the ground

If you’re looking for rainbows
Look up to the sky
You’ll never find rainbows
If you’re looking down

Life may be dreary
But never the same
Some day it’s sunshine
some day it’s rain

Swing little girl
Swing high to the sky
And don’t ever look to the ground

If you’re looking for rainbows
Look up to the sky
But never
No, never look down.

Eilen mietin taas, että noinkohan saan joskus hankittua Jyväskylä Sinfonian kausikortin. Tämä oli tämän syksyn ensimmäinen konserttini, joten en tiedä olisiko kausikortti järkevää. Toisaalta nautin konserteista aina tosi paljon, joten luultavasti kausikortin hankkiminen olisi vain mitä laadukkainta itseni hoitamista: sitten niissä tulisi käytyä, jos olisi vakituinen paikka. Ehkä joskus, ehkä jonakin päivänä.

Sirkus ja Jyväskylä Sinfonia olivat viime lauantaina kaupunginteatterin Shrek-musikaalilla käynnistyneiden kulttuuriviikkojeni toinen ohjelmanumero. Jostain syystä on käynyt niin, että muutaman seuraavan viikon aikana ramppaan enemmän kulttuuritapahtumissa kuin koko vuonna yhteensä. Hyvä niin, sillä jotenkin nimenomaan marras- ja joulukuussa sellainen kaikki tuntuu hyvin tarpeelliselta. Ohjelmassa on musiikkia, pariinkin kertaan teatteria, balettia, tietenkin joulukonsertti sekä aivan joululoman kynnyksellä jälleen oopperaa Metropolitanista – ja leffateatteriinkin on runsaasti käyttämättömiä lippuja, jotka ovat vanhentumassa. Näillä eväillä kyllä pysyy hengissä kaamoksesta huolimatta. Etenkin jos muistaa katsoa ylöspäin, ei maata kohti. Sateenkaarta ei ehkä tähän aikaan vuodesta kannata etsiä, mutta tähteähän minäkin alppipolullani jatkuvasti tähyilenkin.

Finlandiavoittajasta kirjoittaminen on vähän onttoa. Kaikki on jo sanottu, joten olisi kai parempi vain olla sanomatta mitään. Ulla-Lena Lundbergi Jää (Is, 2013) kuitenkin teki minuun jotain sellaista jälkeä, josta en pääse irti muuta kuin kirjoittamalla – vaikka loppujen lopuksi siitä jäljestä minussa tuskin osaan sanoa sanaakaan.

Jää on ihana kirja. Kaunis ja hyvä, mutta samalla kova ja julma. Ennen kaikkea se on on täynnä väriä ja elämää, eikä synkistele turhaan tai kieriskele kurjuudessa. Jää kertoo elämästä saaristossa sodanjälkeisessä Suomessa, jossa moni asia on vielä kortilla, mutta meri samanlainen kuin ennenkin.

Jouduin palauttamaan pikalainani jo kirjastoon, muuten lainaisin tähän palasia Lundbergin taidokkaasta ihmiskuvauksesta. Erityisesti rakastin Lundbergin kuvaamaan joulua, ja toinen erityisesti mieleen jäänyt kohtaus oli kesästä, ehkä juhannuksesta, ja nuorisosta elämässä nuoruuttaan laiturilla, tytöt mekoissaan ja pojat tukka taakse kammattuna, ja kuinka kesälomalaiset eivät alkuunkaan pärjänneet saariston pojille tyttöjen ihailussa.

Lundberg kuvaa luotolaisiaan samalla rakkaudella, jolla Petter Kummel seurakuntaansa rakastaa. Viat näytetään vikoina, mutta pääosin ihmisiin suhtaudutaan kunnioittavasti ja lämmöllä. Tällaisesta kerronnasta tulee hyvä mieli. Pitkään odotin jotain tapahtuvaksi, pelkäsin pahinta mutta en halunnut uskoa siihen, vaan toivon jotain tavallisempaa, jotain romaanimaisempaa tapahtuvaksi. Odotin Petterin haksahtavan johonkin toiseen naiseen tai tekevän jotain muuta yhtä typerää, mutta Lundberg ei onneksi päästä näin helpolla. Se käännekohta, joka on jollain tapaa minusta aika selvästi tulossa läpi kirjan, pitää sentään Monan ja Petterin rakkaustarinan puhtaana ja hyvänä.

Olen lukenut Lundbergin Marsipaanisotilaan joskus vuosia sitten. Hämärästi muistin sen kertovan ruotsinkielisestä perheestä sodan jaloissa, ja ettei perheessä kaikki ollut ihan kohdallaan. Jää jatkaa tuon Kummelin perheen tarinaa siinä mielessä, että Jään päähenkilöt Petter ja Mona Kummelin on tavattu jo Marsipaanisotilaassa. Mutta ei tämä jatko-osa ole, sillä kirjat voi hyvin lukea irrallaankin. Kieltämättä mielessä kävi, että Lundbergin seuraavan romaanin päähenkilö on sitten varmaankin Monan ja Petterin tytär Sanna, joka jo tässä on oma henkilönsä, tarkkaan ja lempeydellä kuvattu, mutta jonka tarina jää auttamatta kesken. Mielikuvaani vahvisti tämä Suomen Kuvalehden juttu, jossa Lundberg kertoo omasta taustastaan saaristolaisena.

Jaana on lukenut Lundbergin aiempia teoksia, Kuninkaan Annan ja Kökarin Annanjotka kieltämättä alkoivat houkutella myös minua. Jaanalta myös sain kuulla, että Ulla-Lena Lundberg on etnologi! Hurraa!

Luin Amman lähes hengästyneen arvion Marissa Mehrin esikoisromaanista Veristen varjojen ooppera (2013) ja laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta. En ole lukenut juuri mitään (vai yhtään mitään?) oopperan maailmaan sijoittuvaa kirjallisuutta, joten kiinnostuin heti tästä. Nyt kun luin Amman kirjoituksen uudelleen, huomaan lukukokemuksessamme olevan paljon samaa.

Hän ei yrittänyt palata menneeseen tai muuttaa sitä, hän halusi vain päätöksen. Että tämä moskovalainen painajainen olisi ohi. Siihen hän tarvitsi Tšaikovskia. Ja Jevgeni Oneginia. Hän tarvitsi noita herkkiä, kosketeltavan kauniita sointuja, jotka kulkivat kuin vesi tahdista toiseen liukuen. Se helli kasvoja, käsiä ja vartaloa. Se oli kirkasta ja sinistä. Juliettesta se ei ollut musiikkia, vaan ennemminkin tunne.

Se oli rakkaus.

Mutta rakkaus kehen?

Olin syyskuussa kuuntelemassa ja katsomassa Anna Netrebkon tähdittämän MET:n HD-lähetyksen Jevgeni Oneginista ja sen tapahtumat ja henkilöt olivat vielä hyvin tuoreena mielessä. Tšaikovskin Jevgeni Onegin on Veristen varjojen oopperan tärkein sisäkkäinen teos, vaikka kirja viliseekin suoria ja epäsuoria viittauksia klassiseen musiikkiin. En tajunnut niistä juuri mitään muuta kuin että viittauksia oli.

Tarina kertoo Juliettesta, joka on päätynyt juuri neuvostoajan jälkeiselle Venäjälle, pikkukaupungin oopperataloon Jevgeni Oneginin apulaisohjaajaksi. Juliette rakastuu syvästi Dmitriin, oopperalavojen nousevaan tähteen, mutta rakkaussuhde ei ole onnellinen. Dmitrin kanssa Juliette päätyy Moskovaan, ja todellisuus, kuvitelmat ja harhat alkavat sekoittua yhdeksi isoksi mylläkäksi. Lopulta niin Juliette itse kuin lukijakaan ei saa selville, mikä on totta ja mikä ei – mitä oikeastaan tapahtuu.

En pitänyt Juliettesta, ja vielä vähemmän Dmitristä. Juliette käyttäytyi niin kummallisesti, etten kyennyt ymmärtämään häntä. Dmitrissä ei ollut mitään rakastettavaa, enkä voinut käsittää miksi Juliette yhä uudelleen ja uudelleen antoi miehen kohdella itseään kuin tiskirättiä. Rakkauden vuoksi ihminen tekee mitä vaan, sanotaan, mutta missä se rakkaus oli? Mehr ei antanut minusta perusteita Julietten rakkaudelle. Oliko se vain himoa? Vai nauttiko Juliette alistamisesta?

Mutta juuri rakkaudessa on kirjan ydin. Dmitri on Onegin, ja jokainen tulkitsee häntä eri tavoin. Toisten mielestä Onegin rakasti todella Tatjanaa. Minä taas olen ajatellut (vähän kuin Tatjana itsekin), että Onegin oli vain seikkailija, joka huomasi Tatjanan arvon vasta, kun tällä oli rikkautta ja korkea asema. Tästä tulkittuna oma suhtautumiseni on selvä: koska en pidä Oneginista, en voi pitää Dmitristäkään.

Amman lisäksi Veristen varjojen oopperan ovat lukeneet esimerkiksi Kirjakulkuri ja Mari A. sekä HS:n kriitikko.

Ja kuuluisan, intohimossaan repivän loppukohtauksen Jevgeni Oneginista voitte kuunnella vaikkapa täältä. Tai vielä parempaa, pätkän Tatjanan kirjekohtauksesta – upea Anna Netrebko!

Viime viikolla löysin netistä piirroksen, joka auttoi minua ymmärtämään itseäni niin ison harppauksen, ettette arvaakaan. Kyse on sarjakuvasta Dr. Carmella’s quide to understanding the introvertedpiirtäjänä Roman Jones.

Olen sosiaalinen, usein puheliaskin. Monien on vaikea uskoa kun kerron, että olin lapsena hurjan ujo. Yhtä vaikea monen on varmaankin uskoa, että minussa on myös vahvasti introvertti puoli, jota olen aiemmin nimittänyt erakoksi tai yksinäiseksi sudeksi. Dr. Carmellan piirrosohjekirja sai kuitenkin minut huokaisemaan helpotuksesta: tälle on nimi, enkä ole viallinen tai outo vaan ihan normaali.

Jos et nyt juuri avaa yllä olevaa linkkiä, tiivistän idean tähän: siinä missä ekstrovertit ihmiset keräävät energiaa ympärillään olevista ihmisistä ja voimautuvat seurasta ja sosiaalisuudesta, toimii introvertti päinvastoin. Sosiaaliset tilanteet ovat kaikessa ihanuudessaan myös kuluttavia, ja ennen pitkää introvertin on saatava olla rauhassa, koska sillä tavoin hän lataa akkujaan.

Kulunut viikko on ollut ihana, mutta myös sosiaalisesti vilkas. Perjantai-iltana olin jo niin puhki, että edes nauruntäyteinen ilta Sohwilla ei piristänyt. Istuin muiden joukossa ja tuntui siltä, että jokaista ääneen sanottua lausetta varten minun piti istua hiljaa kahden verran, kun en vain jaksanut enempää. Lähdinkin sitten kotiin jo alkuillasta ihan vain koska piti saada olla yksin: paistaa pakastepizza ja herkutella Vain elämää -sarjan Pauli Hanhiniemi -jaksolla. Papu nukkui vieressäni sohvalla. Viesteilin ystävän kanssa ja puhuttiin puhelimessakin, mutta sellainen sosiaalisuus on kevyempää, vähemmän kuluttavaa.

Eilen olin työhuoneella ja tänään kotitoimistossa, koska en halunnut uhmata Eino-myrskyä. Vaikka olen tavannut viikonloppunakin kavereita, on sosiaalisuus kuitenkin ollut rauhoittavampaa ja vähemmän vaativaa. Kaksi päivää yksin, ja alan pikkuhiljaa olla valmis kohtaamaan jälleen uuden viikon.

Älkää käsittäkö väärin, en minä sosiaalisia tilanteita inhoa. Ystäväni ovat minulle äärettömän rakkaita, enkä kestäisi työtä ilman työyhteisöä. Onneksi useimmat ymmärtävät kuitenkin myös sen, että ainakin parina iltana viikossa minun on saatava olla ihan rauhassa, jotta jaksan taas olla muiden seurassa oma itseni. Dr. Carmella’s Guide to understanding the introverted on nyt työhuoneeni seinällä ehkä enemmän itseäni kuin muita varten – minun ei tarvitse pakottaa itseäni sosiaaliseksi tai tuntea huonommuutta sosiaalisten tilanteiden väsyttävyydestä.

Ja se Einokin alkaa kai olla jo siirtynyt itään.

Jos en jo olisi Twitterissä, olisin varmasti liittynyt sinne samalla kun luin chick lit -genren kuningattaren, Bridget Jonesin, uusia seikkailuja. Helen Fieldingin Bridget Jones – Mad about The Boy (2013)  nimittäin tapahtuu pitkälti Twitterin ihmeellisessä maailmassa. Juonipaljastuksia seuraa, joten jos haluat säilyttää yllätyksen (onko chick litissä ylipäätään yllätyksiä?), älä lue postaustani loppuun asti.

Kirjan ilmestymisestä asti lukijat ovat olleet yhtäaikaa järkyttyneitä ja toisaalta ymmärtäväisiä siitä, että Fielding on tässä kolmannessa Bridget-kirjassaan mennyt tappamaan Bridgetin (ja lukijoiden) unelmien miehen, Mark Darcyn. Mutta ei kai kirjailijalla ollut vaihtoehtoa? Bridgetin kuuluu olla sinkku, neuroottisesti painoaan ja syömisiään ja alkoholiannoksiaan tarkkaileva, tupakoinnin kanssa rimpuileva, hassunhauska mokailija. Aviomies vain ei kuulu kuvioon.

Bridget on siis leski ja kahden lapsen äiti. Ystävät alkavat olla huolissaan pitkään jatkuneesta sinkkuvaiheesta ja yllyttävät deittailemaan. Erilaisten deittipalstojen lisäksi Bridget siis liittyy Twitteriin ja sieltähän lähtee. Kirjan keskivaihe täyttyy ”siitä kohutusta asiasta” eli kuinka @JoneseyBJ ja @_Roxster aloittavat suhteen twiittamalla, mutta eivät suinkaan lopeta siihen. Bridget on puuma (50 ja risat) ja Roxster on toyboy (kolmekymppinen).

Valitettavasti Mad about The Boy on hauska vain paikoitellen. Voi olla että olen kasvanut ihmisenä (tai muuttunut tylsemmäksi), mutta muistan nauraneeni ääneen kahdelle ekalle osalle Bridgetin seikkailuja – etenkin kakkososalle. Mihin se hauskuus on kadonnut? Tilalle on tullut pehmopornoa, joka muistikuvieni mukaan puuttui aiemmista osista. Korjatkaa, jos muistan väärin.

Ja se lopetus? Niin modernin naisen malli kuin Bridget onkin, liberaalius loppuu yhteen homokaveriin. Olisihan se nyt ollut aivan liian järkkyä, jos toyboy olisikin ollut muuta kuin laastarisuhde. Bridget ei todellakaan jää yksin, mutta löytää tietysti jotain konservatiivisempaa ja sopivampaa, joka tekee hänet onnelliseksi. Ja tämän siis pystyy arvaamaan aika alkupuolelta kirjaa. Niin ja se villi ja uskalias sosiaalinen media unohtuu saman tien toyboyn myötä – eihän perheenäiti nyt sellaista kuitenkaan oikeasti!

En minä pahalla. Bridget on edelleen yksi kirjallisuuden suosikkihahmoistani, ja ensimmäisen kirjan osalta myös yksi parhaista valkokankaalle siirretyistä kirjallisuuden sankarittarista. Mutta täytyy sanoa, että ei tätä kirjaa olisi tarvinnut kirjoittaa. Pakkohan se oli lukea, kun se kerran oli tehty, mutta ajanhukkaa, turhaa venyttämistä enimmäkseen.

Onneksi voi sentään kuunnella vaikka Dinah Washingtonia.

Tämä on Illuusioiden seitsemässadas postaus. Luku koskee vain tätä wordpressin palvelinta, jossa olen blogannut elokuusta 2008 alkaen – täälläkin jo siis useita vuosia. Ehdin olla vuodatuksessakin 21 kuukautta, mutta siitä blogista ei ole jäljellä enää mitään kommentteja eikä aivan kaikkia postauksiakaan. Jokseenkin selkeämpää onkin tehdä juhlapostaus tämän wordpressin merkintöjen pohjalta.

Nyt voisin tietysti järjestää arvonnan tai tehdä katsauksen menneeseen, mutta päätin, että kaikkein parasta on juhlistaa seitsemättäsadatta blogikirjoitusta kertomalla lisää bloggaajasta. Inspiraation tähän antoi jaana Täällä toisen tähden alla -blogista. Hän kirjoitti jokin aika sitten Naisesta blogin takana, jolloin tajusin, etten itsekään ole koskaan aivan suoraan sanonut, kuka täällä kirjoittaa, vaikka en varsinaisesti ole asiaa peitellytkään. Vaikka oma nimi on tekstin alla ja tämä blogi löytyy jos minua etsii, en ole koskaan kirjannut selkokielisesti tänne asioita itsestäni. Varsinkin viime vuosina, kun blogista on tullut rajatummin tutkijuuteen ja julkiseen minään liittyvä, oman naaman piilottaminen edes puolivahingossa on aika turhaa. Tämän postauksen ohella lisään nyt sivupalkkiin kirjoittajakuvauksen.

Eli:

Minä tänä syksynä.  Kuva: Anna Niiranen

Minä tänä syksynä.
Kuva: Anna Niiranen

Hei lukija! Illuusioita-blogin kirjoittaja on Kirsi-Maria Hytönen, jyväskyläläinen tutkijakokelas. Olen kotoisin Keski-Suomesta, mutta opiskelin historiaa 2000-luvun alkupuolella Turun yliopistossa. Paluumuutin Jyväskylään vuonna 2006, ja vuoden 2008 alusta olen tehnyt päätoimisesti väitöskirjaa Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa, etnologian oppiaineessa. Väitöskirjani käsittelee naisten palkkatyön muistoja talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen ajalta. Muistitietotutkimuksena se sopii minulle hyvin, sillä metodologisesti liikutaan etnologian, historian ja folkloristiikan rajapinnoilla.

Blogini kaksi pääteemaa ovat lukemani kirjat sekä tutkijan alppipolun ylä- ja alamäet – sekä ne pitkät suorat, jollaisella juuri nyt paarustan. Näiden aiheiden ohella bloggaan arjestani ja kulttuurinkulutuskokemuksistani. Tärkeitä asioita elämässäni ovat ystävät, hyvä ruoka ja koti. Bloggaan, koska kirjoittaminen on minulle työn ohella rakas harrastus ja luontevin itseni ilmaisemisen keino.

Akateemisen portfolioni verkkoversiosta voit lukea lisää tutkimuksestani ja julkaisuistani, sillä blogista ei (ainakaan vielä) löydy ansio- ja julkaisuluetteloa. Jonain päivänä toivon saavani aikaiseksi kotisivut, joissa nämä kaksi erilaista mediaa yhdistyvät. Voit myös halutessasi seurata minua Twitterissä (@KirsiMariaH).

Sosiaalisen median pointti on, että se on sosiaalista. Siksi olen iloinen siitä, että näen päivittäin tilastoista, että täällä käy lukijoita, vaikka kirjoitankin välillä harvakseltaan, eivätkä lukijat aina jätä kommentteja jäljiksi. Kiitos, että luet! Blogin lopettaminen ei ole käynyt mielessä, joten ei muuta kuin seuraavaa juhlapostausta kohti. Pysytään kanavilla!

Seuraava sivu »