Äänet tuntuivat nyt epäolennaisilta. Maailmassahan tapahtui joka hetki lukemattomia asioita. Julmia, sankarillisia, kauniita, pelottavia, arkisia ja ihmeellisiä. Yllättäviä ja odotettuja. Valtakuntia nousi ja sortui, ihmisiä syntyi ja kuoli.

Vain kirjojen lukeminen oli ikuista.

Kuten monelle muullekin, myös minulle syksyn odotetuin kirja on Pasi Ilmari Jääskeläisen kolmas romaani Sielut kulkevat sateessa (2013). Ihastuin monta vuotta sitten hänen esikoisromaaniinsa Lumikko ja yhdeksän muuta (2006), joka on juuri käännetty englanniksi ja myyty myös muutamaan muuhun Euroopan maahan. Harjukaupungin salakäytävät (2010) taas hurmasi minut M-hiukkasilla, elokuvallisuudella ja tietenkin Jyväskylän kuvauksella, joka hakee vertaistaan. Sen olen lukenut ehkä jo kolmesti, ja minun piti palata kesällä myös Jäniksenselälle Laura Lumikon & kumppaneiden seuraan, mutta en ole ehtinyt. Luultavasti matkaan sinnekin tässä talven mittaan.

Viime lauantaina pidin väikkäripäivää, mutta tutkimuksen vääntelyn katkaisi täydellisen sopivasti Jyväskylän Science Fiction seura 42:n järjestämä Lokacon-tapahtuma, jossa Pasi Ilmari Jääskeläinen oli haastateltavana. Yleisöä oli melko runsaasti, mutta noin viikon vanhasta kirjasta on vaikea tehdä haastattelua, jos ei halua spoilata juonta yleisölle. Suurin osa kuuntelijoista ei vielä ollut ehtinyt lukea uutta kirjaa, mutta haastattelun jälkeen nälkä sen kimppuun oli varmasti monilla entistä kovempi – ainakin minun seuralaiselleni kävi näin.

Kierrän kuin kissa kuumaa puuroa, sillä Sielut kulkevat sateessa ei ole helppo kirja blogattavaksi. Siitä on vaikea kertoa kertomatta liikaa, ja nyt kirjan luettuani ymmärrän paremmin lauantaisen haastattelun vaikeuden, ja esimerkiksi sen, miten kaartelevan vastauksen sain kun kysyin kirjan metakertojasta… Olin siinä vaiheessa vasta kirjan puolivälin tienoilla, ja vain muutaman sivun eteenpäin luettuani ymmärsin metakertojasta huomattavasti enemmän.

Kirjan päähenkilö on Judit, keski-ikäinen sairaanhoitaja, joka kirjan alussa ottaa nopean, sopuisan avioeron ja muuttaa ystävänsä Martan tarjoamaan työpaikkaan Helsinkiin. Uusi työ kotisairaanhoitofirmassa on erittäin hyvin palkattua, mutta myös vaativaa, sillä firma hoitaa asiakkaidensa ruumiiden lisäksi myös sieluja. Agnostikko Juditin on hieman vaikea aluksi käsittää tätä sielunhoitoaspektia, mutta tutustuu siihen pian paremmin kuin haluaisikaan. Judit pääsee hoitamaan maailmankuulua ateistia ja uskonnonvastustajaa Leo Moreauta, joka on uskonnollisen firman arkkivihollinen.

Kuvioon liittyy oleellisesti myös Martan 8-vuotias lapsi ja Juditin kummipoika Mauri, joka sairastaa parantumatonta, mysteeristä sairautta. Mauri on ikäisekseen vanha, kuten sairaat lapset usein kai ovat, ja uskonnollisen äitinsä suruksi ateisti. Juditin tehtävä on saada Mauri uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään.

Mutta mikä on Taivas ja mitä siellä on? Millainen on ihmisen sielu, ja voiko sen irrota ruumiista, ja jos ruumis kuolee, mitä sielulle tapahtuu? Mistä sielussa on oikeastaan kyse? Jääskeläinen käsittelee kirjassaan vaikeita, mutta tärkeitä kysymyksiä. Vaikka Leo Moreaussa on kai hieman kuultavissa kirjailijaa itseään, Sielut kulkevat sateessa ei onneksi käy liikaa saarnaamaan, sellaista olisi raskasta lukea. Se on maagista realismia, eli tapahtuu tutussa maailmassa, jossa kuitenkin alkaa tapahtua varsin outoja asioita osana arkea. Ja koko ajan sataa. (Sade saattaa olla Jääskeläisen ”Irvingin karhu”, sillä Harjukaupungissakin sateella tai oikeastaan sateenvarjoilla oli tärkeä roolinsa. Lumikkoa en muista niin tarkkaan. Mutta täytynee odottaa seuraavaa kirjaa ennen kuin alkaa tätä liikaa arvioida, heh heh.)

Sielut kulkevat sateessa on hyvä kirja. Sanoisin sitä paremmaksi kuin Harjukaupunki, ellei kirjojen tematiikka olisi niin tyystin erilainen, ja ellei vertailu ylipäätään olisi turhaa. Mieluummin kerron, että vaikka Sieluissa on aika paljon hauskoja kohtia, se on myös synkkä ja hieman kauhea. Yhtenä yönä näin sen tunnelmissa untakin, ja vaikka en muista unen tapahtumia, muistan ahdistavan tunnelman. Kirjan kansi on myös upea.

Ja sisäilmaongelmista kärsivällä kampuksella työskentelevänä nostan hattua sille, että Juditilla on homeista johtuvaa allergiaa, joka nousee eri vaihessa kirjaa esiin.

Harjukaupungin salakäytävät löysi lukijansa pitkälti kirjablogien kautta. Jääskeläistä onkin tituleerattu kirjabloggaajien suursuosikiksi, ja tunne on ilmeisen molemminpuolinen, sillä Sielut kulkevat sateessa on omistettu kirjabloggaajille. (Niiaan kauniisti ja kiitän, vaikka olenkin vain osa-aikainen kirjabloggaaja. ) Myös Sielut on luettu jo nyt monessa kirjablogissa, esimerkiksi

  • Leena Lumi: ”Olen kokenut kauhua, kuvotusta, seikkailua ja ollut märkä niin kaiken kattavasta sateesta kuin erotiikasta.”
  • Annika K: ”Olen hukkunut ikuiseen sateeseen, uinut Lukijan musteveressä, kadottanut sieluni ja saanut sen takaisin.”
  • Lukutoukka: ”Vajosin kokonaan toiseen todellisuuteen, josta pökerryksissä nousin välillä vain virkistämään aivojani savukkeella, tajuamatta silloinkaan todellisuudesta oikeastaan mitään. ”
  • Ja Morre, joka kuvaa vähän myös omia tunnelmiani: ”Jääskeläisen romaanien lukemisen jälkeen on aina vähän sellainen sekava olo. Tekisi mieli sanoa vaikka mitä, mutta kun kaikki sanat koittavat tulla suusta ulos yhtä aikaa (koska kaikki täytyy selittää kerralla, jotta osaset voisi ymmärtää) niin tuloksenahan on ihan käsittämätöntä mokellusta. Tämä täytyy kokea itse, jotta sen voi ymmärtää.”

Paljon muitakin bloggauksia löytyy. Jääskeläinen kokoaa niitä myös omaan blogiinsa, jossa hän myös avaa kirjan maailmaa vähän lisää kertomalla esimerkiksi teoksen intertekstuaalisuudesta (joka on tärkeää, kirja vilisee viittauksia vaikka minne). Jääskeläisen juttuja voi lukea myös Alaston kirjailija! -blogissa, jossa joukko suomalaisia kirjailijoita kirjoittaa työstään.

Advertisements