Asiat eivät ole niinkuin niiden pitäisi olla. Tässä vaiheessa minulla pitäisi olla väikkäriä valmiina jo vaikka kuinka paljon, mutta totuus on, että heinäkuun jälkeen olen ehtinyt tutkimukseni äärelle ehkä kahdesti. Nekin ovat molemmat olleen vanhojen sivujen lukukertoja, eikä uutta tekstiä ole syntynyt riviäkään, puhumattakaan että olisin muokannut niitä vanhoja.

Pakko se on taas kerran sanoa: olen jumissa.

Eilen mietin tätä paljon, ja tänään se on tuntunut isona kivenä niskassa. Tein loppukesällä hienon aikataulusuunnitelman, jossa arkeni oli tasaisesti rytmittynyt. Tietyt illat viikosta oli varattu väikkärille, samoin tietyt viikonloput. Yksikään niistä ei ole toteutunut.

Olen nyt tullut siihen tulokseen, että ongelma on priorisoinnissa, tai tarkemmin sanottuna sen puuttumisessa. Tekemistä on paljon, ja teen kaikkea kaaosmaisesti miettimättä mikä on tärkeää. Onko ihan pakko siivota tai tavata ihmisiä lauantaina, vai voisinko hoitaa niitä asioita hieman huonommin vielä muutaman kuukauden ajan kunnes käsikirjoitus on valmis? (On tosin melko vaikea arvioida, kuinka voisin laiminlyödä ystäviäni vielä enemmän tai siivota kotona harvemmin, mutta se lienee sivuseikka.) Onko ihan pakko matkustaa Helsinkiin aina pitkiksi viikonlopuiksi tai tavata kummilasteni perheitä, ja enkö muka voisi vähän aktiivisemmin tarttua käsikirjoitukseen iltaisin? Voisinhan määritellä esim. klo 21 rajaksi, jonka jälkeen saa tarttua romaaniin tai avata television.

Äh, tiedän joo, tuo on naurettavaa. Juttelin tänään israelilaisen kollegan kanssa. Hän on väitellyt reilu vuosi sitten, sairastanut sen jälkeen paljon ja sanoi nyt, että keskittynyt tekemään niitä asioita joista tykkää. Että ihmisen on tehtävä asioita, joista tulee onnelliseksi ja hyvä mieli, ja hän voi nyt paremmin kuin koskaan väikkärin aikana.

Väikkärin valmistumisesta tulisi kyllä hyvä mieli, mutta välillä ei jaksaisi pinnistellä sinne asti. Loppusuora on vähintään yhtä pitkä kuin kaikki edelliset vuodet yhteensä. Tänä syksynä olen kuitenkin tajunnut käytännön kautta sen, että niin paljon kuin ajatukset askartelevatkin jo tulevaisuudessa, mitään en pysty järjestämään ennen kuin väikkärin käsikirjoitus on hyväksytty. Post doc -rahaa tai työpaikkoja voi hakea vasta, kun väikkäri on valmis.

NiinPÄ. Motivaatio löytyy, sen on pakko löytyä noinkin läheltä: maaliin ei ole oikopolkua, ja mitä nopeammin sen teen, sitä nopeammin se on ohi.

Niin että anteeksi taas kerran, sisko, perhe ja ystävät: vähennän tapaamisia entisestään seuraavan puolen vuoden ajaksi. Tämä vaan nyt on tehtävä näin. Motivaatiota on, kunhan vain nyt en pysähdy tähän vaan pidän tähden mielessä ja askeleen joustavana alppipolulla.

Tänä aamuna olen hyräillyt Zen Cafén Sateista aamua ja ajatellut, että näin masentuneet päivät ovat kyllä aikamoisia hukkapaloja. Huomenna onneksi uusi päivä, Scarlett. Huomenna on taas uusi päivä.

Mainokset