Rauhaan palaamisen ajan tutkijoiden tapaamisessa elokuussa sain kirjavinkin: lue Helvi Hämäläisen Raakileet (2007). Hämäläinen tarjosi kirjaa kustantamolle vuonna 1950, mutta vastaus oli tyly, kuin itsestään selvä (hylkäyskirje on teoksen lopussa): ”… ihmettelemme, kuinka luulette että voisimme ottaa sen kustannettavaksi.”

Raakileet ei ole paljon kirjablogeissa kiertänyt, mutta se ei lienee ihme. Hämäläiseltä luetaan yleensä Säädyllistä murhenäytelmää, eikä Raakileet ole mitenkään erityisen helppo kirja. Se ei myöskään ole kaunokirjallinen taideteos, vaan havahduttaa hurjalla kuvauksellaan ja teemojensa raakuudella. Helsingin Sanomissa on ilmestynyt juttu kirjasta sen ilmestyessä 2007, ja siinä todetaan osuvasti kirjan suhteesta oman aikansa ilmapiiriin: ”Tästä romaanista Toini Havu ei olisi kirjoittanut edes teilausta, hän olisi saanut halvauksen.”

Itsekin olen koettanut nähdä 1950-lukua vahvasti peittävän nostalgian taakse ja purkaa rauhaan palaamisen ajan monipuolisuutta. Vaikka vuosikymmen oli toivoa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, siihen mahtui kuitenkin koko joukko sotatraumoja, asumisen ahtautta, myös työttömyyttä, epätasa-arvoa ja omanlaistaan väkivaltaa. Hämäläinen kuvaa rauhaan paluuta – omaa aikaansa – tavalla, joka pysähdyttää.

Kirja kertoo poikaporukasta, nuorista miehistä, jotka ovat olleet lapsia sodan aikana. Nyt he ovat nuorukaisia, joiden maailmankuva on sota-ajan vääristämä. Erkki, Kauko, Ilmari ja Pekka ovat kaukana siitä kirkasotsaisesta nuorisosta, jota 1950-luvun kohdalla usein kuvataan. He eivät ole myöskään lättähattuja, noita aikansa paheksuttuja vetelehtijöitä, mutta liepeilevät Kulman Paletiksi kutsutun jengin reunoilla.

Nuorilla miehillä on ongelmia seksuaalisuutensa kanssa, äitiensä kanssa ja isät loistavat poissaolollaan. Hämäläinen viittaa poikien luonteiden kehityksessä monesti siihen, että he ovat vahvan äitiyden hengessä kasvatettuja; en tiedä, kritisoiko Hämäläinen tässä korostettua kotikulttia ja äitiyden pyhittämistä vai sitä, että yksinhuoltaja edes yrittää kasvattaa lapsen. Poikien suhde väkivaltaan on myös hurja. He ovat oppineet ampumaan kuin luonnollisena osana lapsuuttaan, mutta käsitys siitä, mitä ihmisen tappaminen tarkoittaa, tuntuu hämärtyneen. Välillä he ovat raakoja, julmia suorastaan, Pekka jopa sadistinen.

Pojat nimittävän sodan käynyttä, vanhempiensa sukupolvea nöyryytettyjen sukupolveksi. Heidän näkökulmastaan vanhemmat ovat antaneet periksi hävitessään sodan. Natsimieliset pojat ovat ylpeitä aatteessaan: jos kaiken menettää, pitäisi tehdä itsemurha perään eikä jäädä elämään puolielämää nöyryytettynä.

Kirja oli raskas lukukokemus, mutta myös vaikuttava. Se pakotti ainakin minut miettimään, kuinka lopultakin kapea käsitys menneisyydestä muodostuu. En väitä, että Raakileet olisi sinällään ”totta”, mutta ei se varmasti ole kokonaan keksittykään. Oman aikansa kuvaajana kaunokirjallisuus onkin aina jossain siellä välillä, mutta oleellisempaa on se, millaisia tulkintoja se tuottaa ja millaista keskustelua herättää. On sääli, ettei Hämäläinen saanut kirjaansa julki aikanaan, sillä sen ympärillä käyty keskustelu kertoisi ajastaan enemmän kuin tämä kirja yksin voi – vaikka kirjakin kertoo paljon.

Mainokset