lokakuu 2013


Ei, en ole poistunut maasta (ainakaan ruumiillisesti) tai sairastunut (ainakaan entisiä pahemmin). Blogihiljaisuus on johtunut vain kiireestä – ah tuota ihmisen arjen vakituisinta seuralaista. Käyn kahtena iltana viikossa kansalaisopistolla InDesign -kurssia ja tuntuu, että siihen se koko viikko sitten kuluukin. Mihin katosivat viisi muuta iltaa?

Noh, olen minä onneksi ehtinyt jotain vähän lukeakin, ja parista kirjasta taisin blogatakin tässä kuussa. Eli tässä listana lokakuussa taivallettuja kirjaseikkailuja:

  • Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa
  • Yann Martel: Piin elämä
  • Anni Polva: Tiinakin ratsastaa
  • Virpi Hämeen-Anttila: Railo
  • Anni Polva: Tiina ottaa vastuun
  • Shannon Hale: Austenland
  • Anni Polva: Tiinalle otetaan pikkusisko
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
  • Doris Lessing: Ruoho laulaa

Aika monesta kirjasta olisi saattanut olla sanottavaakin, jos vain olisin jaksanut kirjoittaa. Esimerkiksi Piin elämä pyöri mielessä muutamankin päivän. Setä Tuomon tupa puolestaan jäi ilman postausta vain siksi, että se on lukupiirikirja ja elättelen toivoa, että saamme kaikki sen joku päivä luettua – yksi nide kiertää kolmella, eikä se ole mikään nopeasti lukaistu kappale. Toisaalta muutama päivä sitten lukemani Doris Lessingin esikoiskirja Ruoho laulaa oli tosi hieno, joskin ahdistava ja surullinen. Lessing on kyllä tosi hyvä kirjailija, minkä varmaankin se Nobel-palkinto viimeistään osoittaa.

Kesäkuussa aloitettu Tiina-sarja se vaan on vieläkin kesken.

Äänet tuntuivat nyt epäolennaisilta. Maailmassahan tapahtui joka hetki lukemattomia asioita. Julmia, sankarillisia, kauniita, pelottavia, arkisia ja ihmeellisiä. Yllättäviä ja odotettuja. Valtakuntia nousi ja sortui, ihmisiä syntyi ja kuoli.

Vain kirjojen lukeminen oli ikuista.

Kuten monelle muullekin, myös minulle syksyn odotetuin kirja on Pasi Ilmari Jääskeläisen kolmas romaani Sielut kulkevat sateessa (2013). Ihastuin monta vuotta sitten hänen esikoisromaaniinsa Lumikko ja yhdeksän muuta (2006), joka on juuri käännetty englanniksi ja myyty myös muutamaan muuhun Euroopan maahan. Harjukaupungin salakäytävät (2010) taas hurmasi minut M-hiukkasilla, elokuvallisuudella ja tietenkin Jyväskylän kuvauksella, joka hakee vertaistaan. Sen olen lukenut ehkä jo kolmesti, ja minun piti palata kesällä myös Jäniksenselälle Laura Lumikon & kumppaneiden seuraan, mutta en ole ehtinyt. Luultavasti matkaan sinnekin tässä talven mittaan.

Viime lauantaina pidin väikkäripäivää, mutta tutkimuksen vääntelyn katkaisi täydellisen sopivasti Jyväskylän Science Fiction seura 42:n järjestämä Lokacon-tapahtuma, jossa Pasi Ilmari Jääskeläinen oli haastateltavana. Yleisöä oli melko runsaasti, mutta noin viikon vanhasta kirjasta on vaikea tehdä haastattelua, jos ei halua spoilata juonta yleisölle. Suurin osa kuuntelijoista ei vielä ollut ehtinyt lukea uutta kirjaa, mutta haastattelun jälkeen nälkä sen kimppuun oli varmasti monilla entistä kovempi – ainakin minun seuralaiselleni kävi näin.

Kierrän kuin kissa kuumaa puuroa, sillä Sielut kulkevat sateessa ei ole helppo kirja blogattavaksi. Siitä on vaikea kertoa kertomatta liikaa, ja nyt kirjan luettuani ymmärrän paremmin lauantaisen haastattelun vaikeuden, ja esimerkiksi sen, miten kaartelevan vastauksen sain kun kysyin kirjan metakertojasta… Olin siinä vaiheessa vasta kirjan puolivälin tienoilla, ja vain muutaman sivun eteenpäin luettuani ymmärsin metakertojasta huomattavasti enemmän.

Kirjan päähenkilö on Judit, keski-ikäinen sairaanhoitaja, joka kirjan alussa ottaa nopean, sopuisan avioeron ja muuttaa ystävänsä Martan tarjoamaan työpaikkaan Helsinkiin. Uusi työ kotisairaanhoitofirmassa on erittäin hyvin palkattua, mutta myös vaativaa, sillä firma hoitaa asiakkaidensa ruumiiden lisäksi myös sieluja. Agnostikko Juditin on hieman vaikea aluksi käsittää tätä sielunhoitoaspektia, mutta tutustuu siihen pian paremmin kuin haluaisikaan. Judit pääsee hoitamaan maailmankuulua ateistia ja uskonnonvastustajaa Leo Moreauta, joka on uskonnollisen firman arkkivihollinen.

Kuvioon liittyy oleellisesti myös Martan 8-vuotias lapsi ja Juditin kummipoika Mauri, joka sairastaa parantumatonta, mysteeristä sairautta. Mauri on ikäisekseen vanha, kuten sairaat lapset usein kai ovat, ja uskonnollisen äitinsä suruksi ateisti. Juditin tehtävä on saada Mauri uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään.

Mutta mikä on Taivas ja mitä siellä on? Millainen on ihmisen sielu, ja voiko sen irrota ruumiista, ja jos ruumis kuolee, mitä sielulle tapahtuu? Mistä sielussa on oikeastaan kyse? Jääskeläinen käsittelee kirjassaan vaikeita, mutta tärkeitä kysymyksiä. Vaikka Leo Moreaussa on kai hieman kuultavissa kirjailijaa itseään, Sielut kulkevat sateessa ei onneksi käy liikaa saarnaamaan, sellaista olisi raskasta lukea. Se on maagista realismia, eli tapahtuu tutussa maailmassa, jossa kuitenkin alkaa tapahtua varsin outoja asioita osana arkea. Ja koko ajan sataa. (Sade saattaa olla Jääskeläisen ”Irvingin karhu”, sillä Harjukaupungissakin sateella tai oikeastaan sateenvarjoilla oli tärkeä roolinsa. Lumikkoa en muista niin tarkkaan. Mutta täytynee odottaa seuraavaa kirjaa ennen kuin alkaa tätä liikaa arvioida, heh heh.)

Sielut kulkevat sateessa on hyvä kirja. Sanoisin sitä paremmaksi kuin Harjukaupunki, ellei kirjojen tematiikka olisi niin tyystin erilainen, ja ellei vertailu ylipäätään olisi turhaa. Mieluummin kerron, että vaikka Sieluissa on aika paljon hauskoja kohtia, se on myös synkkä ja hieman kauhea. Yhtenä yönä näin sen tunnelmissa untakin, ja vaikka en muista unen tapahtumia, muistan ahdistavan tunnelman. Kirjan kansi on myös upea.

Ja sisäilmaongelmista kärsivällä kampuksella työskentelevänä nostan hattua sille, että Juditilla on homeista johtuvaa allergiaa, joka nousee eri vaihessa kirjaa esiin.

Harjukaupungin salakäytävät löysi lukijansa pitkälti kirjablogien kautta. Jääskeläistä onkin tituleerattu kirjabloggaajien suursuosikiksi, ja tunne on ilmeisen molemminpuolinen, sillä Sielut kulkevat sateessa on omistettu kirjabloggaajille. (Niiaan kauniisti ja kiitän, vaikka olenkin vain osa-aikainen kirjabloggaaja. ) Myös Sielut on luettu jo nyt monessa kirjablogissa, esimerkiksi

  • Leena Lumi: ”Olen kokenut kauhua, kuvotusta, seikkailua ja ollut märkä niin kaiken kattavasta sateesta kuin erotiikasta.”
  • Annika K: ”Olen hukkunut ikuiseen sateeseen, uinut Lukijan musteveressä, kadottanut sieluni ja saanut sen takaisin.”
  • Lukutoukka: ”Vajosin kokonaan toiseen todellisuuteen, josta pökerryksissä nousin välillä vain virkistämään aivojani savukkeella, tajuamatta silloinkaan todellisuudesta oikeastaan mitään. ”
  • Ja Morre, joka kuvaa vähän myös omia tunnelmiani: ”Jääskeläisen romaanien lukemisen jälkeen on aina vähän sellainen sekava olo. Tekisi mieli sanoa vaikka mitä, mutta kun kaikki sanat koittavat tulla suusta ulos yhtä aikaa (koska kaikki täytyy selittää kerralla, jotta osaset voisi ymmärtää) niin tuloksenahan on ihan käsittämätöntä mokellusta. Tämä täytyy kokea itse, jotta sen voi ymmärtää.”

Paljon muitakin bloggauksia löytyy. Jääskeläinen kokoaa niitä myös omaan blogiinsa, jossa hän myös avaa kirjan maailmaa vähän lisää kertomalla esimerkiksi teoksen intertekstuaalisuudesta (joka on tärkeää, kirja vilisee viittauksia vaikka minne). Jääskeläisen juttuja voi lukea myös Alaston kirjailija! -blogissa, jossa joukko suomalaisia kirjailijoita kirjoittaa työstään.

Taannoisen omatekoisen kulttuurisuunnistuspäivän innoittamana tilasin saman tien kaksi Shannon Halen kirjaa, jotka käsittelevät överiksi mennyttä Austen-faniutta: Austenland (2007), josta on tehty elokuva tänä vuonna, sekä Midnight in Austenland (2012), joka kertoo samasta asiasta, mutta ei (kai) ole varsinaisesti jatko-osa – päähenkilöt siis vaihtuvat.

WP_20131011_00120131011101934

Tällä viikolla, kun olo on edelleen ollut vähän masentunut ja kurja, Austenland on tuonut ihanaa tyhjäpäisyyttä iltoihin. Eipä ole paljon väikkäri tai muut tekemättömät työt viipyneet mielessä!

Hale on kehitellyt varman menestysnakin, sillä Jane Austen ja Mr Darcy -faneja on miljoonia ympäri maailman. Kirjoittamalla tarinan, jossa on kaikki chick lit -kirjallisuuden parhaat puolet ja yhdistämällä sen Austen-faniuteen, Hale puhuttelee minua kovasti. Luen tähän genreen kuuluvia kirjoja liiankin harvoin, mutta voisi kyllä useammin, niin hyvälle tuulelle tästäkin tulin.

Austenland on lomanviettokohde varakkaille naisille. Rakkaudessa liian monta kertaa pettynyt ja lopulta Mr Darcyn haavekuvaan jumittunut Jane saa perinnöksi isotädiltään valmiiksi maksetun loman – mitä lienee tädillä ollut mielessään… Austenlandissa lomailijat elävät melkein kuin Austenin aikaan: vaatteet, ruoat, huvitukset ja sen sellaiset kulkevat vuoden 1816 säännöillä – mutta kartanossa on sentään juokseva vesi ja oikeat vessanpöntöt. Ja meikkiä saa käyttää.

Loman juoneen kuuluu myös, että jokaiselle maksavalle asiakkaalle räätälöidään kolmen viikon aikana romanssi. Loma päättyy Austen-henkisesti kosintaan.

Jep, asetelma on juuri noin outo. Mutta Hale ei kirjoittaisi chick lit -kirjaa, jollei matkaan tulisi mutkia. Valheellinen lomaympäristö saa Janen ymmärrettävästi hämmennyksiin: kuinka nähdä toden ja kuvitelman ero? Mikä on lopulta totta ja mikä näyteltyä? Perusidea kai on, että Jane oppii erottamaan faktan ja fiktion ja tajuaa (kuin Catherine Morland konsanaan), että Ylpeyden ja ennakkoluulon tv-sarjaversion voi katsoa liian monta kertaa. Mutta ehei – kirjan opetus on sen sijaan, että kyllä kaikille nuorille naisille kuitenkin on olemassa se oma Mr Darcy.

Leffa oli minusta hauskempi. Siinä oli taivuteltu kirjaa vain hieman, mutta hyvällä tavalla niin, että yleisössä saattoi ulvoa naurusta. Kirjassa Jane säälitti enemmän. Toisaalta lukukokemustani saattoi pilata hieman se, että olen hiljattain nähnyt tuon elokuvan, sillä nyt näin kaiken kuvina leffa-asetelmien kautta. Tulee olemaan virkistävää lukea Midnight in Austenland ja kuvitella asiat itse.

Ja kyllä, kirja on omistettu Colin Firthille. (Hih!)

Kaikkien chick lit -kirjasankarittarien kuningatar, Bridget Jones’s Diary, saa jatkoa tänä syksynä. Olen kahden vaiheilla, ostaisinko omani jo nyt, vai malttaisinko vähän aikaa hinnan halpenemista. Suomennos tulee tietääkseni kevään puolella.

Asiat eivät ole niinkuin niiden pitäisi olla. Tässä vaiheessa minulla pitäisi olla väikkäriä valmiina jo vaikka kuinka paljon, mutta totuus on, että heinäkuun jälkeen olen ehtinyt tutkimukseni äärelle ehkä kahdesti. Nekin ovat molemmat olleen vanhojen sivujen lukukertoja, eikä uutta tekstiä ole syntynyt riviäkään, puhumattakaan että olisin muokannut niitä vanhoja.

Pakko se on taas kerran sanoa: olen jumissa.

Eilen mietin tätä paljon, ja tänään se on tuntunut isona kivenä niskassa. Tein loppukesällä hienon aikataulusuunnitelman, jossa arkeni oli tasaisesti rytmittynyt. Tietyt illat viikosta oli varattu väikkärille, samoin tietyt viikonloput. Yksikään niistä ei ole toteutunut.

Olen nyt tullut siihen tulokseen, että ongelma on priorisoinnissa, tai tarkemmin sanottuna sen puuttumisessa. Tekemistä on paljon, ja teen kaikkea kaaosmaisesti miettimättä mikä on tärkeää. Onko ihan pakko siivota tai tavata ihmisiä lauantaina, vai voisinko hoitaa niitä asioita hieman huonommin vielä muutaman kuukauden ajan kunnes käsikirjoitus on valmis? (On tosin melko vaikea arvioida, kuinka voisin laiminlyödä ystäviäni vielä enemmän tai siivota kotona harvemmin, mutta se lienee sivuseikka.) Onko ihan pakko matkustaa Helsinkiin aina pitkiksi viikonlopuiksi tai tavata kummilasteni perheitä, ja enkö muka voisi vähän aktiivisemmin tarttua käsikirjoitukseen iltaisin? Voisinhan määritellä esim. klo 21 rajaksi, jonka jälkeen saa tarttua romaaniin tai avata television.

Äh, tiedän joo, tuo on naurettavaa. Juttelin tänään israelilaisen kollegan kanssa. Hän on väitellyt reilu vuosi sitten, sairastanut sen jälkeen paljon ja sanoi nyt, että keskittynyt tekemään niitä asioita joista tykkää. Että ihmisen on tehtävä asioita, joista tulee onnelliseksi ja hyvä mieli, ja hän voi nyt paremmin kuin koskaan väikkärin aikana.

Väikkärin valmistumisesta tulisi kyllä hyvä mieli, mutta välillä ei jaksaisi pinnistellä sinne asti. Loppusuora on vähintään yhtä pitkä kuin kaikki edelliset vuodet yhteensä. Tänä syksynä olen kuitenkin tajunnut käytännön kautta sen, että niin paljon kuin ajatukset askartelevatkin jo tulevaisuudessa, mitään en pysty järjestämään ennen kuin väikkärin käsikirjoitus on hyväksytty. Post doc -rahaa tai työpaikkoja voi hakea vasta, kun väikkäri on valmis.

NiinPÄ. Motivaatio löytyy, sen on pakko löytyä noinkin läheltä: maaliin ei ole oikopolkua, ja mitä nopeammin sen teen, sitä nopeammin se on ohi.

Niin että anteeksi taas kerran, sisko, perhe ja ystävät: vähennän tapaamisia entisestään seuraavan puolen vuoden ajaksi. Tämä vaan nyt on tehtävä näin. Motivaatiota on, kunhan vain nyt en pysähdy tähän vaan pidän tähden mielessä ja askeleen joustavana alppipolulla.

Tänä aamuna olen hyräillyt Zen Cafén Sateista aamua ja ajatellut, että näin masentuneet päivät ovat kyllä aikamoisia hukkapaloja. Huomenna onneksi uusi päivä, Scarlett. Huomenna on taas uusi päivä.

Rauhaan palaamisen ajan tutkijoiden tapaamisessa elokuussa sain kirjavinkin: lue Helvi Hämäläisen Raakileet (2007). Hämäläinen tarjosi kirjaa kustantamolle vuonna 1950, mutta vastaus oli tyly, kuin itsestään selvä (hylkäyskirje on teoksen lopussa): ”… ihmettelemme, kuinka luulette että voisimme ottaa sen kustannettavaksi.”

Raakileet ei ole paljon kirjablogeissa kiertänyt, mutta se ei lienee ihme. Hämäläiseltä luetaan yleensä Säädyllistä murhenäytelmää, eikä Raakileet ole mitenkään erityisen helppo kirja. Se ei myöskään ole kaunokirjallinen taideteos, vaan havahduttaa hurjalla kuvauksellaan ja teemojensa raakuudella. Helsingin Sanomissa on ilmestynyt juttu kirjasta sen ilmestyessä 2007, ja siinä todetaan osuvasti kirjan suhteesta oman aikansa ilmapiiriin: ”Tästä romaanista Toini Havu ei olisi kirjoittanut edes teilausta, hän olisi saanut halvauksen.”

Itsekin olen koettanut nähdä 1950-lukua vahvasti peittävän nostalgian taakse ja purkaa rauhaan palaamisen ajan monipuolisuutta. Vaikka vuosikymmen oli toivoa ja tulevaisuudenuskoa täynnä, siihen mahtui kuitenkin koko joukko sotatraumoja, asumisen ahtautta, myös työttömyyttä, epätasa-arvoa ja omanlaistaan väkivaltaa. Hämäläinen kuvaa rauhaan paluuta – omaa aikaansa – tavalla, joka pysähdyttää.

Kirja kertoo poikaporukasta, nuorista miehistä, jotka ovat olleet lapsia sodan aikana. Nyt he ovat nuorukaisia, joiden maailmankuva on sota-ajan vääristämä. Erkki, Kauko, Ilmari ja Pekka ovat kaukana siitä kirkasotsaisesta nuorisosta, jota 1950-luvun kohdalla usein kuvataan. He eivät ole myöskään lättähattuja, noita aikansa paheksuttuja vetelehtijöitä, mutta liepeilevät Kulman Paletiksi kutsutun jengin reunoilla.

Nuorilla miehillä on ongelmia seksuaalisuutensa kanssa, äitiensä kanssa ja isät loistavat poissaolollaan. Hämäläinen viittaa poikien luonteiden kehityksessä monesti siihen, että he ovat vahvan äitiyden hengessä kasvatettuja; en tiedä, kritisoiko Hämäläinen tässä korostettua kotikulttia ja äitiyden pyhittämistä vai sitä, että yksinhuoltaja edes yrittää kasvattaa lapsen. Poikien suhde väkivaltaan on myös hurja. He ovat oppineet ampumaan kuin luonnollisena osana lapsuuttaan, mutta käsitys siitä, mitä ihmisen tappaminen tarkoittaa, tuntuu hämärtyneen. Välillä he ovat raakoja, julmia suorastaan, Pekka jopa sadistinen.

Pojat nimittävän sodan käynyttä, vanhempiensa sukupolvea nöyryytettyjen sukupolveksi. Heidän näkökulmastaan vanhemmat ovat antaneet periksi hävitessään sodan. Natsimieliset pojat ovat ylpeitä aatteessaan: jos kaiken menettää, pitäisi tehdä itsemurha perään eikä jäädä elämään puolielämää nöyryytettynä.

Kirja oli raskas lukukokemus, mutta myös vaikuttava. Se pakotti ainakin minut miettimään, kuinka lopultakin kapea käsitys menneisyydestä muodostuu. En väitä, että Raakileet olisi sinällään ”totta”, mutta ei se varmasti ole kokonaan keksittykään. Oman aikansa kuvaajana kaunokirjallisuus onkin aina jossain siellä välillä, mutta oleellisempaa on se, millaisia tulkintoja se tuottaa ja millaista keskustelua herättää. On sääli, ettei Hämäläinen saanut kirjaansa julki aikanaan, sillä sen ympärillä käyty keskustelu kertoisi ajastaan enemmän kuin tämä kirja yksin voi – vaikka kirjakin kertoo paljon.