Viime viikon loppupuolella ei ollut aikaa bloggaamiselle, sillä elämä täyttyi upeista juhlahetkistä. Kaikki juhlan aiheet ovat minulle niin tärkeitä, että tulevat varmasti kirjatuksi blogiin, mutta en halua ympätä kaikkea samaan. Aloitan kronologisesti väärästä suunnasta eli viimeisimmästä juhlan aiheesta, sillä se on eniten mielessä juuri nyt.

Lauantaina läheisin työystäväni Eerika Koskinen-Koivisto väitteli. Se oli upea päivä, juuri sellainen kuin piti: ystäväni puolusti työtään hyvin ja väitöstilaisuus oli älykästä tieteellistä keskustelua. Illalla karonkassa itkin kuin olisi suurempikin hätä ollut, vaikka kyyneleet olivat kyllä ihan silkasta ilosta ja liikutuksesta.

Lauantai on saanut minut viime aikoina miettimään työystävyyksiä ja niiden monenlaisuutta. Ei ole ollenkaan selvää, että työhön liittyvä yhteistyö syventyy ystävyydeksi, mutta minulle niin on käynyt monenkin ihmisen kanssa. Lauantaina väitellyt ystäväni on kulkenut kanssani käsi kädessä ohjaten ja neuvoen siitä asti, kun jatko-opinnot aloitin. Tutkimusaiheemme ovat hyvin samanlaisia, ja hän on tukenut minua kaikki nämä vuodet. Meillä on osittain hyvin samanlainen työn tekemisen tapa, ja olemmekin niin pitäneet yhteisesitelmiä kuin kirjoittaneetkin paljon yhdessä, samoin kuin matkustaneet konferensseissa ja seminaareissa ja usein samoissa istunnoissa. Yhteistyö on helppoa kuin hengittäminen silloin, kun toinen on riittävän lähellä.

Ei etäisyyskään silti kaikkea pilaa. Eerika on asunut muualla jo monta vuotta, mutta vaikka minun on välillä häntä kova ikävä, on etäisyys ehkä tehnyt hyvää: emme enää ole niin selkeästi kaksikko kuin aiemmin, vaan toimimme ja teemme kumpikin myös omia juttujamme edelleen. Myös mahdolliset ristiriidat on onnistuttu välttämään, kun emme tapaa päivittäin. Post doc -tutkimukset tulevat viemään meidät hyvinkin eri suuntiin, vaikka yhteisiä keskustelunaiheita löytyy varmasti aina – myös tieteen puolelta.

Ihailen ystävääni valtavasti: hänen kykyään muistaa kaiken mitä lukee, analyyttistä ajatteluaan ja teoreettista hahmotuskykyään. Ennen kaikkea ihailen kuitenkin hänen taitoaan kannustaa ja innostaa muita: väitöskirjani olisi jäänyt kesken jo monta kertaa, jos Eerika ei olisi nostanut minua suosta lukuisten teekuppien äärellä.

Vähän aikaa sitten kuulin sanan, joka kuvaa ystävyyttämme: akateeminen siskous. Se on sitä, kun ollaan tosi lähellä ja välillä pelottavankin samanlaisia, mutta vaikka toinen joskus väsyttäisi, niin eroonkaan siitä ei halua eikä pääse, koska se on sisko ja tavattoman läheinen. Ja sille haluaa aina parasta, ja on valmis auttamaan niin paljon kuin pystyy.

Eerikan lauantainen saavutus tuntuu omassa työssäni kahdella tapaa: ensinnäkin suurena motivaationa saada omakin väikkäri valmiiksi ja toiseksi lisääntyneenä kauhuna itse väitöstilaisuutta kohtaan: en ikinä osaisi olla yhtä rento, luonteva ja älykäs siinä tilanteessa kuin ystäväni, mutta hengissä minäkin aion selvitä.

Illalla karonkassa Eerikan yllä tuntui loistavan tähti tai jokin valoa luomassa: minne ikinä hän kulkikin, valo tuli mukana, hymy oli kestävä ja levollinen, kauniisti silmissä asti. Se oli upea päivä aamusta iltaan, joskin myös tunnemyrskyn vuoksi melkoinen suoritus. Ainakin kaksi läheistä työystävääni on väittelemässä alle vuoden sisällä, joten lisää näitä jännityksestä riemuun vaihtelevia vuoristoratapäiviä on luvassa. Hyvä!

Advertisements