Luin niin pitkään Universumien Tomua, että Colm Tóibinin kirjaan Brooklyn (2009, suom. 2011) uppoaminen tuntui hyvältä. Niin upea kuin Philip Pullmanin fantasiatrilogia onkin, nautin matkalukemisena olleesta Brooklynista kyllä joka kilometrillä matkalla Turusta Jyväskylään. Kirja oli aloitettu edellisenä iltana ja viimeinen sivu kääntyi jossain Jämsän tienoilla – muutaman tunnin kirjaseikkailu, siis.

Lainasin Brooklynin kirjastosta oikeastaan siksi, että takakannesta luin sen sijoittuvan 1950-luvulle. Melko heppoisena perusteena kirjavalinnalle pidin sitä, että pian julkaistaan 1950-lukua käsittelevä tietokirja(ni), niin että on hyvä orientoitua ajankuvaan. (Samasta syystä olen nyt palannut Tiina-kirjojen pariin.) Ei Brooklyn kuitenkaan kerro siitä 1950-luvusta, jota minä olen tutkinut, paitsi sen kautta, että päähenkilö tietää, että naimisiin mentyään hänen odotetaan luopuvan palkkatyöstään.

Colm Tóibín – jolla sivumennen sanoen on minusta kaunis nimi, vaikka en tiedäkään miten se pitäisi lausua – on irlantilainen kirjailija, jonka romaaneista vain Brooklyn on toistaiseksi käännetty suomeksi. Toivottavasti käännetään lisää piakkoin. Kirjakin kertoo irlantilaisista ja siirtolaisuudesta, mutta ei ole sellainen surkean köyhän lähtöpaikan kuvaus kuin niin monet irlantilaiset siirtolaiskirjat. Päähenkilö Eilis lähetetään valtameren taakse ainoana perheestään, koska hänen siskonsa toivoo Eilisin saavan kunnon työpaikan ja pääsevän kirjanpitäjäksi, mikä kotikylässä ei ole mahdollista.

Vaikka sanoin Brooklynin kertovan irlantilaisista ja siirtolaisuudsta, siinä on kuitenkin paljon muitakin teemoja. Sitä voi lukea tietenkin nuoren naisen kasvukertomuksena, sillä kantaessaan ensimmäistä kertaa vastuun itsestään Eilis muuttuu – tietenkin. Toisaalta se kertoo rakkaudesta ja vaikeudesta tunnistaa sitä: mistä voi tietää, onko lämmin kiintymys toista ihmistä kohtaan rakkautta? Siirtolaisuusteema tuo mukanaan myös vierauden, yksinäisyyden ja koti-ikävän, joista Tóibín kirjoittaa niin hyvin, että hänen on täytynyt itse käydä niitä asioita joskus läpi. Eilis tuntee vierautta ensin tietenkin Brooklynissa, jossa uusi elämä kuitenkin vähitellen asettuu uomiinsa. Toisaalta loma kotona tuntuu oudolta: Eilis välttelee kertomasta kenellekään elämästä Amerikassa, ettei tunnistaisi toisten kasvoissa omaa vierauttaan.

Vaikka loppuratkaisu on tavallaan selkeä, minua hermostutti silti. Eilisin ratkaisut ja valinnat eivät aina olleet täysin johdonmukaisia tai oikein, joten arvelin hänen voivan tehdä myös lopussa väärän valinnan. Teki mieli huutaa hänelle, toivoa hänen kuulevan kirjan sivujen välistä, että hän tajuaisi miten typerästi toimii. Jälkeenpäin mietin, ettei Eilis todellisuudessa ollut sen typerämpi kuin kukaan muukaan ihminen. Kirjoissa on vain liian helppoa kuvata päähenkilöt joko liian dramaattisiksi tai sitten liian hyviksi. Eilis oli ihastuttavalla tavalla oma itsensä ja juuri siinä mielessä inhimillinen.

Pidin Eiliksestä ja pakko myöntää, että minua vähän harmitti, kun kirja päättyi. Olisin voinut lukea lisää Tóibínin välillä lyhytsanaistakin, tasaisen rytmikästä kieltä ja kuulla, miten Eilisille kävi myöhemmin.

Advertisements