Ystäväni Pikkutyttö on kasvanut isoksi. Yli 12-vuotiasta kaunokaista haluaisi jotenkin tukea ja kannustaa, hienovaraisesti ohjata joihinkin suuntiin antaen hänen kuitenkin löytää itse omat juttunsa. Ei minua hänen kasvussaan tarvita, sillä kuten PMMP sen sanoi tyttöjä kuvatessaan: ”…tehän ootte jo oikein kun te ootte vaan just noin … ne kasvaa ihanaksi … kun itsensä ne itse kasvattaa…”

Pikkutyttö (jota sitkeästi kutsun Pikkutytöksi, sillä sitä hän on minulle on vielä ylioppilaanakin) on jo vuosia lukenut Harry Pottereita. Moneen kertaan, innokkaasti. Kesällä hän luki Twilight-sarjaa, ja vaikka hän on täydellisen sopivaa kohderyhmää sille, ajattelin jälleen, että voisin yrittää tarjota hänelle myös jotain muuta luettavaa. Jo pidempään olen miettinyt, että pitäisi kerrata Philip Pullmanin nerokas fantasiasarja Universumien Tomu (His Dark Materials) ihan vain siksi, etten muista sitä kunnolla ja haluaisin arvioida, sopisiko se Pikkutytön luettavaksi.

Kyllä sopii. Vaikka sarja oli raskaampi ja vaikeaselkoisempi kuin muistin, se olisi monitasoisuudessaan juuri hyvä varhaisteinille. Sen voi lukea nyt seikkailuna ja myöhemmin sitten puheenvuorona uskonnon ja tieteen kilpailusta tai ahdasmielisyyden ja avarakatseisuuden vastakkaisuudesta, tai löytää viitteitä kirjallisuuden klassikoihin. Erityisesti ensimmäinen osa, Kultainen kompassi (Northern Lights, 1995, suom. 1996), on vielä selkeämmin seikkailu ja vähemmän syvällinen kuin myöhemmät osat. Ensimmäinen osa esittelee päähenkilö Lyran ja hänen Oxfordinsa sekä tutustuttaa lukijan daimoneihin, tuohon ihmisen toiseen puoliskoon tai kiinteään osaan, parhaaseen ystävään ja korvaamattomaan eläinkumppaniin. Jokaisella ihmisellä on siis oma eläinkumppani, daimon, jonka kanssa yhteys on ainutlaatuinen ja välttämätön. Ilman daimonia ihminen on muotopuoli, ruhjottu, elinkelvoton.

Toinen osa, Salaperäinen veitsi (The Subtle Knife, 1997, suom. 1997), tuo tarinaan mukaan Willin ja hänen veitsensä, joka on ratkaiseva koko juonen kannalta. Lyra ja Will aloittavat yhteisen taipaleensa, joka huipentuu kolmanteen osaan Maaginen kaukoputki (The Amber Spyglass, 2000, suom. 2001). On turhaa kertoa tässä yhteydessä juonesta kovin paljoa. Perusajatus on rinnakkaisten maailmojen olemassaolo sekä kysymys siitä, miten niiden välillä voi liikkua. Se ei kuitenkaan ole tarinan keskeinen eettinen ongelma, joka puolestaan liittyy Tomuun, alkeishiukkasiin, jotka liittyvät aikuisuuteen, hyvyyteen, suvaitsevaisuuteen ja ystävällisyyteen.

Pullman on tehnyt trilogiassaan mahtavaa työtä. Jäljen ääni -blogin Penjami kirjoittaa (vuonna 2007), että

…Universumin tomu -trilogia kuuluu ehdottomasti nykyfantasian aateliin. Kyse ei ole mistään örkkifantasiasta, vaan oikeasti ajatuksia herättävästä ja silti viihdyttävästä romaanisarjasta, jossa onnistutaan kohtuullisen hyvin välttämään fantasiaromaanien tyypillisimmät kaavamaisuudet ja stereotypiat. Henkilöihahmot ovat mielenkiintoisia, juonenkäänteitä on vaikea arvata etukäteen ja kirjasta löytyy pohdiskeltavaa monenlaisille lukijoille.

Olen täysin samaa mieltä. Tiedän, mitä hankin Pikkutytölle lähiaikoina, ainakin jos suosikkidivarissani tulee sopivasti vastaan. Kerroin hänelle daimoneista ja Lyrasta jo keväällä ja odotan innolla, että hän lukee ainakin ensimmäisen osan. Olen melko varma, ettei hän malta olla lukematta toista ja kolmattakaan – ja voi miten mukavaa tulee olemaan jutella hänen kanssaan tästä.

Kun vuonna 2007 olen nähnyt Kultaisesta kompassista tehdyn elokuvan, pidin siitä. Sittemmin olen kyllästynyt jo leffaan, mutta muistin, että niihin aikoihin tein netissä testin, joka määritteli daimonin jokaiselle. Testi on kadonnut leffan kotisivujen myötä, mutta sitä parempi: daimonihan lakkaa muuttamasta muotoaan ihmisen tullessa murrosikään, joten pysyvähän sen tulee ollakin. Minun daimonini on siis edelleen kettu Myron.

Mainokset