Kuten niin moni muukin, minäkin olen loppukesästä hiljennyt jännitykseen ruotsalais-tanskalaisen rikossarjan Silta (Bro – Broen) äärellä. Silta oli minusta tosi hyvä niin juonensa, kuvauksensa kuin henkilögalleriansakin vuoksi. Kymmenosainen ensimmäinen kausi onnistui pitämään jännityksessä loppuun asti ja paljastamaan uusia puolia päähenkilöistään. Pidin siitä, miten asetelmat muuttuivat, ja pääpoliisikaksikko Saga ja Martin paljastuivat lopulta toisenlaisiksi kuin millaisiksi alussa heitä luulin.

Silta oli kuitenkin melko jännittävä. Huomasin nukkuvani levottomasti, jos katsoin jakson juuri ennen nukkumaanmenoa. Koska sarja myös jännitti, halusin katsoa jaksot rauhassa. Niinpä kolme viimeistä jäivät digiboxille odottamaan sopivaa hetkeä. Eilen sellainen tuli, kun lähdin lievästi flunssaisena kesken päivän töistä. Kääriydyin viltin alle sohvalle, kutsuin Papun viereeni ja katsoin sarjan loppuun. Rikossarjoihin tottumattomana reagoin aika voimakkaasti: vatsanpohjaa kipristeli ja unohdin varmaan hengittääkin välillä. Kesken viimeistä jaksoa digiboxi jumahti – jesses miten suututti. Jumittuessaan se pitää käynnistää uudelleen, joten sain pienen tauon – joka tuli varmaan ihan tarpeeseen.

Sarjan loppu oli laimeampi kuin odotin, mutta sellaisena jotenkin pohjoismaalainen – vaikka en osaakaan määritellä, mitä sillä tarkoitan. Varmaankin sarjan tekijät ovat jo tienneet tekevänsä jatkoa, joten loppu sopii siihen. Toinen kausi alkaa pian Ylellä. Odotan sitä hiukan pidättyväisesti, mutta kuitenkin kiinnostuneena. En usko, että Sillan nerokas asetelma ja juoni voi kestää kovin hyvin toista kautta, mutta koska tämä oli niin hyvä, haluan ehdottomasti antaa sille mahdollisuuden.

Mainokset