syyskuu 2013


Minne menit, syyskuu? Tekisi mieli kysellä, sillä en voi ymmärtää, että tänään on jo lempikuukauteni viimeinen päivä. Kuukauteen on mahtunut niin paljon monenlaista juoksemista paikasta toiseen, että päivät ovat vilahtaneet ohi hujauksessa. Ja näemmä myös illat, sillä lukemiselle ei ole juurikaan jäänyt aikaa. Toisin kuin kirjaston väliaikaisen sulkeutumisen vuoksi hamstratusta kirjapinosta olisi voinut päätellä, olen lukenut syyskuun aikana vain seitsemän kirjaa:

  • Philip Pullman: Maaginen kaukoputki
  • Colm Tóibin: Brooklyn
  • Alan Moore: League of Extraordinary Gentlemen, vol 1.
  • Anni Polva: Tiinan ampiaiskesä
  • Anni Polva: Tiinaa tarvitaan
  • Anni Polva: Tiina joutuu sairaalaan
  • Helvi Hämäläinen: Raakileet

Tiinoista on siis vieläkin ihan liian monta lukematta, mutta hyllyssä ne sentään jo odottavat. Sarjakuvapuolella etenin vain yhden niteen verran, vaikka Alan Mooren herrasmiesklubi-sarjis oli jo kesähaasteessa mukana. Parasta ehkä oli Brooklyn, sillä niin kiinnostava ja outo ja erilainen kuin Helvi Hämäläisen Raakileet olikin, erityisen hyvä mieli siitä ei tullut. Raakileet oli niin rankka lukukokemus, että palaan siihen varmasti kunhan ehdin keskittyä.

Nyt luettavana on lisää Tiinaa, mutta lisäksi lukupiirikirjana Setä Tuomon tupa, joka kestää ja kestää ja kestää… Haluaisin pitkästä aikaa myös päästä lukemaan jonkun Wallanderin. Katsotaan, mihin lokakuun illat riittävät! Hieman on sellainen olo, että liian vähän aikaa kaikkeen, minkä haluaisi lukea, mutta kaipa elämä vain on valintoja. Juuri nyt en vain ehdi, ellen kiristä jostain muusta.

Mainokset

Lauantai oli siskon synttärit. Edellisenä iltana oli juhlittu meidän molempien vuosipäiviä, joten lauantai käynnistyi hieman väsyneesti, mutta onnellisena. Päivästä muodostui aikamoinen kulttuuripläjäys – niin sosiaalinen ja vilkas, että vieläkin keräilen voimia sen jäljiltä. Tässä kulttuurisuunnistuspolkumme pitkin Helsinkiä:

Rakkautta ja anarkiaa -filmifestivaaleilla esitettiin huikean hauska komedia Austenlandjoka sopi kuin nakutettu kaltaiselleni Austen-fanille. Nauroin leffan aikana monta kertaa ääneen, ja rakastuin hiukkasen uudelleen J.J. Feildiin, joka esitti leffassa historian professoria (kyllä!).

Leffasta siirryimme ystäväni luokse Kamppiin. Haimme lounaan mukaan Gran Delicatosta, ja evästaukko ystävien kotona oli täydellisen kiva. Siitä jatkoimme nykytaiteen pariin Kiasmaan, jossa oli avoimet ovet ja raitapaitapäivä: kaikilla kävijöillä toivottiin olevan raidallinen paita – jos ei ollut, sellaisen sai lainaksi.

Kiasman jälkeen oli siskon synttärilahjan vuoro: vein hänet elämänsä ensimmäisen kerran sirkukseen. Sirkus Finlandia on parkkeerannut syksyksi Kaisaniemeen. Sirkusnäytös oli tavallaan lahja myös itselleni, sillä pääsinhän jo kolmatta kertaa tänä vuonna näkemään sirkusesityksen, toista kertaa Finlandian tämän kauden näytöksen.

Sirkuksen jälkeen ilta alkoi jo hämärtyä. Kiirehdimme nopeasti siskoni ystävän juhliin Kalasatamaan, mutta aikaa vastaan taistelu oli aika tiukkaa: vierailimme juhlissa vain reilun vartin, ennen kuin oli jatkettava matkaa. Olimme nimittäin vielä menossa Tavastialle Viikatteen keikalle; kyseessä oli uuden levyn tiimoilta lähtevän kiertueen aloituskeikka. Ajoitus oli mainio: kun pääsimme sisään ja asetuimme paikoillemme, bändi aloitti soittonsa.

Kun pääsimme kotiin, oli nälkä ja jalkoja turvotti, mutta päivä oli ollut joka askeleen arvoinen. Ystävien seuraa, monenlaista loistavaa show’ta – mainio reseptin kulttuurinnälkäiselle sielulle.

Ja Austenland jäi ajatuksiin sen verran, että tätä kirjoittaessani katson samalla Northanger Abbeyta, sitä huumoripitoista, mm. J.J. Feildin – elämäni Mr Tilneyn – tähdittämää versiota.

Viime viikolla juhlittiin jälleen yhden haaveen täyttymistä, hyvän yhteistyön hedelmiä. Yhdessä historioitsija Keijo Rantasen kanssa toimittamani tietokirja Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla (Atena kustannus) julkistettiin samaan aikaan kun Työväenmuseo Werstaalla avattiin 1950-luvusta kertova näyttely Maat, metsät, tehtaat

Pressitilaisuus on vakava asia. Minä ja Keijo esittelemässä kirjaa, takavasemmalla kustannustoimittajamme Atenasta. Kuva: Iina Wahlström.

Pressitilaisuus on vakava asia. Minä ja Keijo esittelemässä kirjaa, takavasemmalla kustannustoimittajamme Atenasta. Kuva: Iina Wahlström.

Kirja ja näyttely ovat syntyneet rinta rinnan1950-luvun tutkimuksen epävirallisen verkostomme tuotteina, ja kumpaakin on rahoittanut Koneen säätiö, kirjaamme lisäksi Palkansaajasäätiö.

Sekä näyttelyn että kirjan idea on siinä, että viisikymmentäluku nähdään mielestämme liian usein yksiulotteisena, kultaisena ja onnellisena vuosikymmenenä raskaiden sotien ja 1960-luvun rakennemuutoksen välissä. Purkkapallonostalgian yhteydessä puhutaan Helsingin olympialaisista, Armi Kuuselasta ja kahvin säännöstelyn loppumisesta, jolloin vuosikymmenen varjoisat puolet jäävät sivuun. Tavoitteena on osoittaa, että kuten muutkin ajat, myös 1950-lukuun kuuluu sekä valoja että varjoja, sekä onnea että vaikeuksia. Elintason kohoamisesta huolimatta 1950-lukuun kuului taloudellista ahdinkoa, niin aatteiden kuin elämisenkin ahtautta, eikä sodan varjo vielä ollut väistynyt. Kuten kirjan johdannossa totean:

Valot ja varjot elävät rinnakkain ja tarvitsevat toisiaan. Kun muistetaan molemmat, muodostuu elämänmakuinen, värikäs ja rehellinen kuva menneisyydestä.

Onnen aika? on toteutunut haave. Kun kahden ystäväni kanssa aloimme vuonna 2008 pohtia, että 1950-luvun nostalgiaa pitäisi purkaa ja samalla koota yhteen samasta asiasta kiinnostuneita ihmisiä, oli alusta asti tavoitteena tehdä sekä museonäyttely että tietokirja. Kun viime viikon torstaina juhlimme näyttelyn avajaisia, joissa uunituore kirja oli näkyvästi esillä, oli olo kyllä huikea. Onnen aika? jos jokin osoittaa, että haaveisiin kannattaa uskoa – tai ainakin olla varovainen niiden kanssa, sillä ne saattavat hyvin toteutuakin.

Onnen aika? sisältää runsaasti ennen julkaisemattomia kuvia yhteistyömuseoidemme kokoelmista, siis Työväenmuseo Werstaalta, Suomen maatalousmuseo Sarasta ja Metsämuseo Lustosta. Museonäyttely aloitti nyt siis Werstaalta ja jatkaa sitten matkaansa Sarkaan Loimaalle ja Lustoon Punkaharjulle – suosittelen!

Viime viikon loppupuolella ei ollut aikaa bloggaamiselle, sillä elämä täyttyi upeista juhlahetkistä. Kaikki juhlan aiheet ovat minulle niin tärkeitä, että tulevat varmasti kirjatuksi blogiin, mutta en halua ympätä kaikkea samaan. Aloitan kronologisesti väärästä suunnasta eli viimeisimmästä juhlan aiheesta, sillä se on eniten mielessä juuri nyt.

Lauantaina läheisin työystäväni Eerika Koskinen-Koivisto väitteli. Se oli upea päivä, juuri sellainen kuin piti: ystäväni puolusti työtään hyvin ja väitöstilaisuus oli älykästä tieteellistä keskustelua. Illalla karonkassa itkin kuin olisi suurempikin hätä ollut, vaikka kyyneleet olivat kyllä ihan silkasta ilosta ja liikutuksesta.

Lauantai on saanut minut viime aikoina miettimään työystävyyksiä ja niiden monenlaisuutta. Ei ole ollenkaan selvää, että työhön liittyvä yhteistyö syventyy ystävyydeksi, mutta minulle niin on käynyt monenkin ihmisen kanssa. Lauantaina väitellyt ystäväni on kulkenut kanssani käsi kädessä ohjaten ja neuvoen siitä asti, kun jatko-opinnot aloitin. Tutkimusaiheemme ovat hyvin samanlaisia, ja hän on tukenut minua kaikki nämä vuodet. Meillä on osittain hyvin samanlainen työn tekemisen tapa, ja olemmekin niin pitäneet yhteisesitelmiä kuin kirjoittaneetkin paljon yhdessä, samoin kuin matkustaneet konferensseissa ja seminaareissa ja usein samoissa istunnoissa. Yhteistyö on helppoa kuin hengittäminen silloin, kun toinen on riittävän lähellä.

Ei etäisyyskään silti kaikkea pilaa. Eerika on asunut muualla jo monta vuotta, mutta vaikka minun on välillä häntä kova ikävä, on etäisyys ehkä tehnyt hyvää: emme enää ole niin selkeästi kaksikko kuin aiemmin, vaan toimimme ja teemme kumpikin myös omia juttujamme edelleen. Myös mahdolliset ristiriidat on onnistuttu välttämään, kun emme tapaa päivittäin. Post doc -tutkimukset tulevat viemään meidät hyvinkin eri suuntiin, vaikka yhteisiä keskustelunaiheita löytyy varmasti aina – myös tieteen puolelta.

Ihailen ystävääni valtavasti: hänen kykyään muistaa kaiken mitä lukee, analyyttistä ajatteluaan ja teoreettista hahmotuskykyään. Ennen kaikkea ihailen kuitenkin hänen taitoaan kannustaa ja innostaa muita: väitöskirjani olisi jäänyt kesken jo monta kertaa, jos Eerika ei olisi nostanut minua suosta lukuisten teekuppien äärellä.

Vähän aikaa sitten kuulin sanan, joka kuvaa ystävyyttämme: akateeminen siskous. Se on sitä, kun ollaan tosi lähellä ja välillä pelottavankin samanlaisia, mutta vaikka toinen joskus väsyttäisi, niin eroonkaan siitä ei halua eikä pääse, koska se on sisko ja tavattoman läheinen. Ja sille haluaa aina parasta, ja on valmis auttamaan niin paljon kuin pystyy.

Eerikan lauantainen saavutus tuntuu omassa työssäni kahdella tapaa: ensinnäkin suurena motivaationa saada omakin väikkäri valmiiksi ja toiseksi lisääntyneenä kauhuna itse väitöstilaisuutta kohtaan: en ikinä osaisi olla yhtä rento, luonteva ja älykäs siinä tilanteessa kuin ystäväni, mutta hengissä minäkin aion selvitä.

Illalla karonkassa Eerikan yllä tuntui loistavan tähti tai jokin valoa luomassa: minne ikinä hän kulkikin, valo tuli mukana, hymy oli kestävä ja levollinen, kauniisti silmissä asti. Se oli upea päivä aamusta iltaan, joskin myös tunnemyrskyn vuoksi melkoinen suoritus. Ainakin kaksi läheistä työystävääni on väittelemässä alle vuoden sisällä, joten lisää näitä jännityksestä riemuun vaihtelevia vuoristoratapäiviä on luvassa. Hyvä!

Luin niin pitkään Universumien Tomua, että Colm Tóibinin kirjaan Brooklyn (2009, suom. 2011) uppoaminen tuntui hyvältä. Niin upea kuin Philip Pullmanin fantasiatrilogia onkin, nautin matkalukemisena olleesta Brooklynista kyllä joka kilometrillä matkalla Turusta Jyväskylään. Kirja oli aloitettu edellisenä iltana ja viimeinen sivu kääntyi jossain Jämsän tienoilla – muutaman tunnin kirjaseikkailu, siis.

Lainasin Brooklynin kirjastosta oikeastaan siksi, että takakannesta luin sen sijoittuvan 1950-luvulle. Melko heppoisena perusteena kirjavalinnalle pidin sitä, että pian julkaistaan 1950-lukua käsittelevä tietokirja(ni), niin että on hyvä orientoitua ajankuvaan. (Samasta syystä olen nyt palannut Tiina-kirjojen pariin.) Ei Brooklyn kuitenkaan kerro siitä 1950-luvusta, jota minä olen tutkinut, paitsi sen kautta, että päähenkilö tietää, että naimisiin mentyään hänen odotetaan luopuvan palkkatyöstään.

Colm Tóibín – jolla sivumennen sanoen on minusta kaunis nimi, vaikka en tiedäkään miten se pitäisi lausua – on irlantilainen kirjailija, jonka romaaneista vain Brooklyn on toistaiseksi käännetty suomeksi. Toivottavasti käännetään lisää piakkoin. Kirjakin kertoo irlantilaisista ja siirtolaisuudesta, mutta ei ole sellainen surkean köyhän lähtöpaikan kuvaus kuin niin monet irlantilaiset siirtolaiskirjat. Päähenkilö Eilis lähetetään valtameren taakse ainoana perheestään, koska hänen siskonsa toivoo Eilisin saavan kunnon työpaikan ja pääsevän kirjanpitäjäksi, mikä kotikylässä ei ole mahdollista.

Vaikka sanoin Brooklynin kertovan irlantilaisista ja siirtolaisuudsta, siinä on kuitenkin paljon muitakin teemoja. Sitä voi lukea tietenkin nuoren naisen kasvukertomuksena, sillä kantaessaan ensimmäistä kertaa vastuun itsestään Eilis muuttuu – tietenkin. Toisaalta se kertoo rakkaudesta ja vaikeudesta tunnistaa sitä: mistä voi tietää, onko lämmin kiintymys toista ihmistä kohtaan rakkautta? Siirtolaisuusteema tuo mukanaan myös vierauden, yksinäisyyden ja koti-ikävän, joista Tóibín kirjoittaa niin hyvin, että hänen on täytynyt itse käydä niitä asioita joskus läpi. Eilis tuntee vierautta ensin tietenkin Brooklynissa, jossa uusi elämä kuitenkin vähitellen asettuu uomiinsa. Toisaalta loma kotona tuntuu oudolta: Eilis välttelee kertomasta kenellekään elämästä Amerikassa, ettei tunnistaisi toisten kasvoissa omaa vierauttaan.

Vaikka loppuratkaisu on tavallaan selkeä, minua hermostutti silti. Eilisin ratkaisut ja valinnat eivät aina olleet täysin johdonmukaisia tai oikein, joten arvelin hänen voivan tehdä myös lopussa väärän valinnan. Teki mieli huutaa hänelle, toivoa hänen kuulevan kirjan sivujen välistä, että hän tajuaisi miten typerästi toimii. Jälkeenpäin mietin, ettei Eilis todellisuudessa ollut sen typerämpi kuin kukaan muukaan ihminen. Kirjoissa on vain liian helppoa kuvata päähenkilöt joko liian dramaattisiksi tai sitten liian hyviksi. Eilis oli ihastuttavalla tavalla oma itsensä ja juuri siinä mielessä inhimillinen.

Pidin Eiliksestä ja pakko myöntää, että minua vähän harmitti, kun kirja päättyi. Olisin voinut lukea lisää Tóibínin välillä lyhytsanaistakin, tasaisen rytmikästä kieltä ja kuulla, miten Eilisille kävi myöhemmin.

Ystäväni Pikkutyttö on kasvanut isoksi. Yli 12-vuotiasta kaunokaista haluaisi jotenkin tukea ja kannustaa, hienovaraisesti ohjata joihinkin suuntiin antaen hänen kuitenkin löytää itse omat juttunsa. Ei minua hänen kasvussaan tarvita, sillä kuten PMMP sen sanoi tyttöjä kuvatessaan: ”…tehän ootte jo oikein kun te ootte vaan just noin … ne kasvaa ihanaksi … kun itsensä ne itse kasvattaa…”

Pikkutyttö (jota sitkeästi kutsun Pikkutytöksi, sillä sitä hän on minulle on vielä ylioppilaanakin) on jo vuosia lukenut Harry Pottereita. Moneen kertaan, innokkaasti. Kesällä hän luki Twilight-sarjaa, ja vaikka hän on täydellisen sopivaa kohderyhmää sille, ajattelin jälleen, että voisin yrittää tarjota hänelle myös jotain muuta luettavaa. Jo pidempään olen miettinyt, että pitäisi kerrata Philip Pullmanin nerokas fantasiasarja Universumien Tomu (His Dark Materials) ihan vain siksi, etten muista sitä kunnolla ja haluaisin arvioida, sopisiko se Pikkutytön luettavaksi.

Kyllä sopii. Vaikka sarja oli raskaampi ja vaikeaselkoisempi kuin muistin, se olisi monitasoisuudessaan juuri hyvä varhaisteinille. Sen voi lukea nyt seikkailuna ja myöhemmin sitten puheenvuorona uskonnon ja tieteen kilpailusta tai ahdasmielisyyden ja avarakatseisuuden vastakkaisuudesta, tai löytää viitteitä kirjallisuuden klassikoihin. Erityisesti ensimmäinen osa, Kultainen kompassi (Northern Lights, 1995, suom. 1996), on vielä selkeämmin seikkailu ja vähemmän syvällinen kuin myöhemmät osat. Ensimmäinen osa esittelee päähenkilö Lyran ja hänen Oxfordinsa sekä tutustuttaa lukijan daimoneihin, tuohon ihmisen toiseen puoliskoon tai kiinteään osaan, parhaaseen ystävään ja korvaamattomaan eläinkumppaniin. Jokaisella ihmisellä on siis oma eläinkumppani, daimon, jonka kanssa yhteys on ainutlaatuinen ja välttämätön. Ilman daimonia ihminen on muotopuoli, ruhjottu, elinkelvoton.

Toinen osa, Salaperäinen veitsi (The Subtle Knife, 1997, suom. 1997), tuo tarinaan mukaan Willin ja hänen veitsensä, joka on ratkaiseva koko juonen kannalta. Lyra ja Will aloittavat yhteisen taipaleensa, joka huipentuu kolmanteen osaan Maaginen kaukoputki (The Amber Spyglass, 2000, suom. 2001). On turhaa kertoa tässä yhteydessä juonesta kovin paljoa. Perusajatus on rinnakkaisten maailmojen olemassaolo sekä kysymys siitä, miten niiden välillä voi liikkua. Se ei kuitenkaan ole tarinan keskeinen eettinen ongelma, joka puolestaan liittyy Tomuun, alkeishiukkasiin, jotka liittyvät aikuisuuteen, hyvyyteen, suvaitsevaisuuteen ja ystävällisyyteen.

Pullman on tehnyt trilogiassaan mahtavaa työtä. Jäljen ääni -blogin Penjami kirjoittaa (vuonna 2007), että

…Universumin tomu -trilogia kuuluu ehdottomasti nykyfantasian aateliin. Kyse ei ole mistään örkkifantasiasta, vaan oikeasti ajatuksia herättävästä ja silti viihdyttävästä romaanisarjasta, jossa onnistutaan kohtuullisen hyvin välttämään fantasiaromaanien tyypillisimmät kaavamaisuudet ja stereotypiat. Henkilöihahmot ovat mielenkiintoisia, juonenkäänteitä on vaikea arvata etukäteen ja kirjasta löytyy pohdiskeltavaa monenlaisille lukijoille.

Olen täysin samaa mieltä. Tiedän, mitä hankin Pikkutytölle lähiaikoina, ainakin jos suosikkidivarissani tulee sopivasti vastaan. Kerroin hänelle daimoneista ja Lyrasta jo keväällä ja odotan innolla, että hän lukee ainakin ensimmäisen osan. Olen melko varma, ettei hän malta olla lukematta toista ja kolmattakaan – ja voi miten mukavaa tulee olemaan jutella hänen kanssaan tästä.

Kun vuonna 2007 olen nähnyt Kultaisesta kompassista tehdyn elokuvan, pidin siitä. Sittemmin olen kyllästynyt jo leffaan, mutta muistin, että niihin aikoihin tein netissä testin, joka määritteli daimonin jokaiselle. Testi on kadonnut leffan kotisivujen myötä, mutta sitä parempi: daimonihan lakkaa muuttamasta muotoaan ihmisen tullessa murrosikään, joten pysyvähän sen tulee ollakin. Minun daimonini on siis edelleen kettu Myron.

Kuten niin moni muukin, minäkin olen loppukesästä hiljennyt jännitykseen ruotsalais-tanskalaisen rikossarjan Silta (Bro – Broen) äärellä. Silta oli minusta tosi hyvä niin juonensa, kuvauksensa kuin henkilögalleriansakin vuoksi. Kymmenosainen ensimmäinen kausi onnistui pitämään jännityksessä loppuun asti ja paljastamaan uusia puolia päähenkilöistään. Pidin siitä, miten asetelmat muuttuivat, ja pääpoliisikaksikko Saga ja Martin paljastuivat lopulta toisenlaisiksi kuin millaisiksi alussa heitä luulin.

Silta oli kuitenkin melko jännittävä. Huomasin nukkuvani levottomasti, jos katsoin jakson juuri ennen nukkumaanmenoa. Koska sarja myös jännitti, halusin katsoa jaksot rauhassa. Niinpä kolme viimeistä jäivät digiboxille odottamaan sopivaa hetkeä. Eilen sellainen tuli, kun lähdin lievästi flunssaisena kesken päivän töistä. Kääriydyin viltin alle sohvalle, kutsuin Papun viereeni ja katsoin sarjan loppuun. Rikossarjoihin tottumattomana reagoin aika voimakkaasti: vatsanpohjaa kipristeli ja unohdin varmaan hengittääkin välillä. Kesken viimeistä jaksoa digiboxi jumahti – jesses miten suututti. Jumittuessaan se pitää käynnistää uudelleen, joten sain pienen tauon – joka tuli varmaan ihan tarpeeseen.

Sarjan loppu oli laimeampi kuin odotin, mutta sellaisena jotenkin pohjoismaalainen – vaikka en osaakaan määritellä, mitä sillä tarkoitan. Varmaankin sarjan tekijät ovat jo tienneet tekevänsä jatkoa, joten loppu sopii siihen. Toinen kausi alkaa pian Ylellä. Odotan sitä hiukan pidättyväisesti, mutta kuitenkin kiinnostuneena. En usko, että Sillan nerokas asetelma ja juoni voi kestää kovin hyvin toista kautta, mutta koska tämä oli niin hyvä, haluan ehdottomasti antaa sille mahdollisuuden.

Seuraava sivu »