Viime aikoina olen huomannut eläväni turhankin paljon ”sitten kun” -ajassa. Syksystä ja talvesta on tulossa raskaita (taas – onko jonkinlaisia muita syksyjä ja talvia olemassa?), ja ajatus muutamista kivoista asioista antaa potkua.

Kuten: syyskuussa juhlitaan siskon kanssa synttäreitä. Sitten tulee pari synkkää kuukautta, mutta joulukuun alussa pääsen Lumikuningatar -balettiin. Pian sen jälkeen onkin jo joulu, jota tosin en vielä odota yhtään, mutta talven mukana alkaa laskettelukausi. Viime talven kokeilun jälkeen olen kovasti laskettelukuumeessa. Tammikuussa loppuu tämänhetkinen työpätkä, helmikuussa opetan yhden kurssin ja lähetän väikkärin esitarkastajille, ja sitten alkaa kevät.

Keväällä teen kaiken mikä on jäänyt talven aikana rästiin. Sitten vietän hiihtoloman Kittilässä – olen jo aikoja sitten varannut majoituksen ystävien luota. Huhti- ja toukokuussa vietän unettomia öitä väikkärin korjausten parissa ja taitan sen painokuntoon (saattaa tosiaan olla, että taitan sen itse, katsotaan miten käy). Ja vau: toukokuun loppupuolella menen ystävän tai parin kanssa kuuntelemaan London Symphony Orchestraa Tampereelle. Voi millainen palkinto, kun väikkäri on silloin painossa!

Päivät nykyisessä työssä sujahtavat ohi nopeaan, enkä tahdo ehtiä tehdä iltaisin kaikkea sitä mitä piti. Väitöskirja on ollut koskemattomana jo yli kuukauden, mutta jos meinaan pysyä aikataulussa, sen kimppuun on taas jaksettava käydä. Ensi viikolla käynnistyvät liikuntaharrastukset, joiden toivon tuovan rytmiä arkeen. Vain rutiineilla ja suunnittelulla saan sen väikkärin tehtyä niinkuin haluan. Aikataulun ajatteleminen ahdistaa ja väsyttää, mutta en voi loputtomiin elää ”sitten kun”, vaan olisi vähitellen saatava kiinni tästä päivästä, elettävä ja toimittava juuri nyt, ei huomenna.

Ruumis on muutaman päivän ajan reagoinut voimakkaasti johonkin, en tiedä mihin. Kasvojen iho kuoriutuu omia aikojaan pois, kiristyy ja kuivaa niin että silmäkulmiin on tullut parissa päivässä enemmän ryppyjä kuin kolmessakymmenessä vuodessa. Tuloksettomien kotihoitojen jälkeen pääsin onneksi kosmetologini käsittelyyn, ja tänään makasin puolitoista tuntia hoidettavana. En tiedä kuinka nopeasti tämä parantaa kasvojeni ihoa, mutta ainakin mieliala koheni monta pykälää. Hieronnan ja hoidon aikana en tehnyt post doc -suunnitelmaa päässäni (kuten suunnittelin), vaan keskityin juuri siihen hetkeen. Hoitoaineiden miellyttävä tuoksu, hiljainen pianomusiikki, hämärä huone, lämmin peitto päälläni, ja kosmetologin osaavat kädet parantamassa ihoreaktiota, jonka syytä en tiedä. Puolinukuksissa rentouduin täysin.

Ei, minulla ei ole rahaa tällaiseen, eikä oikeastaan aikaakaan – mutta tiedättekö: en kadu tippaakaan. Kyllä kaikki vielä järjestyy.

Advertisements