Alkuviikosta näin painajaista. Asuin kauniissa, yksikerroksisessa talossa (huom, toteutunut haave). Syttyi tulipalo, piti pelastaa jotain. Olin yksin, syöksyin kirjahyllyn luokse (unen mahtavan logiikan mukaan kirjahylly näytti talossani samalta kuin nykyisessä kodissani) ja olin saada paniikin: en osannut valita, mitkä kirjat pelastaisin. Liekit lähenivät koko ajan, ja minä en osannut valita. Kun otin yhden käteeni, aloin ajatella, että ehkä tuo toinen kuitenkin on tärkeämpi.

Ahdistava, suorastaan tukahduttava ja painostava tunne helpotti vasta, kun aloin vähitellen herätä. Kun on vielä enimmäkseen unessa, mutta sen verran valveilla, että tietää näkevänsä unta, voi alkaa itse ohjailla untaan – osin se on tietoista, osin tiedostamatonta, riippuu heräämisen asteesta. Nyt ratkaisin asian hoksaamalla, että minulla on pyykkikori – yllättäen taas uudesta talosta huolimatta sen paikka oli sama kuin nykyisessä kodissani. Nappasin pyykkikorin käteeni, kippasin pyykit pois ja aloin lastata kirjoja siihen. Kun ei tarvinnut pelastaa vain yhtä, olo helpotti.

Pakkaaminen jatkui hetken, ja yhtäkkiä en ollutkaan yksin, apujoukot saapuivat. Selostin ystävilleni, kuinka ”tästä ja tästä tänne asti” on ne kirjat, jotka haluan pelastaa. Ne olivat kaikki romaaneja; tieto- ja tiedekirjat joutivat palaa.

Tänään sain töihin sähköpostia naapuriltani. Meidän rappukäytävässä oli ollut palohälytys. Yhdessä asunnossa oli jäänyt hella päälle, palohälytin oli alkanut soida, ja rappukäytävässä oli ollut savua. Naapurini oli onneksi ollut kotona ja soitti palokunnan, joka hoiti tilanteen. Liekkejä ei vielä ollut. Onneksi meillä tässä maassa on ne pakolliset palohälyttimet, voi onneksi.

Nyt on vähän sellainen olo, etten ihan vielä kaiva syyskynttilöitä esiin, niin hämärää ja sateista kuin tämä loppukesä onkin ollut.

Mainokset