Tulin hyväntuuliseksi Katherine Pancolin edellisestä kirjasta Krokotiilin keltaiset silmät, joten odotin kivaa kokemusta sarjan seuraavasta osasta Kilpikonnien hidas valssi (La valse lente des tortues, 2008, suom. 2012). Mutta voi miten petyin!

Kaikki ne asiat, joista pidin Krokotiilin keltaisissa silmissä, kääntyivät nyt ärsyttäviksi. Oudot ja omituiset juonenkäänteet olivat nyt sellaisia, että pyörittelin silmiäni epäuskosta. Päähenkilön, historiantutkija Joséphinen haavoittuvaisuus oli edelleen jossain määrin sympaattista, koska hän alkoi vähitellen nousta tyrannejaan vastaan. Mutta silti, silti olisin toivonut Joséphinen olevan vähän reippaampi! Ja olisi myös ollut kivaa, jos hänen työstään olisi kirjoitettu lisää. Nyt historiantutkijuus katosi jonnekin. Minua ärsytti myös vähän se, että kirjassa liikuttiin aika vahvasti rikkaiden maailmassa. Edellisen kirjan tapahtumien ansiosta Joséphinesta on tullut varakas, ja se otetaan hieman itsestään selvyytenä.

Joséphine ei tunnu osaavan päättää, mitä tekisi elämällään ja junnaa paikoillaan edelleen varsin huonon, joskin paranemaan päin olevan itsetuntonsa kanssa. Tyttäret Hortense ja Zoé kasvavat vähitellen ja alkavat itsenäistyä; erityisesti Hortensen uraputki ja päättäväisyys on kiinnostavaa. Miehet Joséphinen elämässä ovat jotakuinkin yhtä saamattomia kuin tämä itse. Miesystävä Luca osoittautuu varsin oudoksi tapaukseksi ja siskonmies Philippe – noh, siihen soutamiseen ja huopaamiseen kyllästyin jo alkupuolella kirjaa. Joséphinen ilkeä sisko on yhtä ilkeä kuin ennenkin, mutta hänen osuutensa kirjassa sai minut viimeistään turhautumaan koko juttuun. Tosin siinä vaiheessa oltiin jo niin loppupuolella kirjaa, että luin viimeiset sivut melkeinpä vain siksi, että niitä oli niin vähän.

Minä en useinkaan jätä kirjoja kesken (romaaneja siis, tutkimuskirjallisuutta turhankin usein kyllä), mutta Kilpikonnien hidas valssi olisi kannattanut lopettaa jo kun ensimmäisen kerran alkoi ärsyttää. Kirjastosta lainaamassani pokkariversiossa oli 752 sivua, ja siinä oli noin 700 sivua liikaa.

Edellisessä osassa moitin eniten sitä, että henkilöhahmot olivat niin yksiulotteisesti joko pahoja tai hyviä. Sama meininkin jatkui taas, mutta ainoa kiinnostavan poikkeuksen tekee Hortense, joka edelleen on melkein pelottava, mutta jonka kovuuden takaa Pancol saa esiin myös heikkoja kohtia. Hortensenkin vaiheet olivat jokseenkin erikoisia ja siksi minusta yliampuvia, mutta hahmo sinällään on kirjan mielenkiintoisin, eniten särmää omaava.

Eikä minulla ole mitään tarvetta lukea enää kolmatta osaa Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin.

 

Advertisements