WP_20130808_001[1]

 

Yllättävästi olen löytänyt itseni taas kokeilemasta uutta urheilulajia: suunnistusta. Ystäväni harrastaa ja vähitellen on alkanut kiinnostaa ottaa selville, mistä siinä on oikein kyse. Ja jesses, sitä selville ottamista todella riittää.

Iltarastien radat pidetään maastossa yleensä muutaman päivän ajan, jotta siellä voi käydä vaikkei varsinaisille rasteille pääsekään. Kävimme ensin harjoittelemassa juuri tällaisella radalla, jossa oli edellisenä iltana juostu vimmalla. Olimme lähes kaksi tuntia maastossa, ja siinä ajassa minä ja toinen opettelija löysimme yhden rastin – kolme muuta löytyivät vasta melkoisen hakemisen jälkeen. Hermostuin vähän, kun en ymmärtänyt mitä tein väärin. En tykkää toistaa virheitäni vaan yritän oppia niistä, joten toistuvasti rastin sivuun suunnistaminen suututti.

Sisuuntuneena manasin koko kotimatkan, että haluan kokeilla uudelleen, josko sitten menisi paremmin. Tällä viikolla suunnistusseurueeni oli sitä mieltä, että nyt mennään jo iltarasteille harjoittelemaan oikeasti, joten minäkin myönnyin vaikka tuntuikin siltä, etten ole vielä valmis yksin metsään kartan ja kompassin kanssa. Mutta silti mentiin. Tänään suunnistin helpon, lapsille suunnatun D-radan. Olin metsässä tunnin ja vartin, juoksin 2,4 kilometrin radalla noin neljä kilometriä. Löysin kahdeksasta rastista kuusi. Kuusi! Se on paljon enemmän kuin aiemmin! Yli puolet!

Mutta: se oli lasten rata. Ja kaksi rastia jäi löytymättä. Suunnistin ihan ookoosti niille rasteille, jotka löysi maaston merkkien perusteella, mutta heti kun piti ottaa suunta ja lähteä suoraan lepikkoon, eksyin. Jossain vaiheessa keskellä lepikkoa vannoin, että tämä oli viimeinen kerta ikinä kun tähän leikkiin ryhdyn, mutta kun seuraava rasti taas löytyi, mieliala parani.

Kukaan ei onneksi nähnyt, miten pihalla välillä olin. Kadotan suunnat tosi helposti ja saatan kääntyä aivan väärään suuntaan vain koska ”se tuntuu oikealta”. Suunnistus sopii minulle siinä mielessä, että suoritus on kokonaan oma (koska en ole lähdössä mihinkään viestiin), eikä se kuulu kenellekään, jos en löydä jotain rastia tai jos en jaksa rataa loppuun asti. Kukaan ei juokse rinnalla ja tee parempaa suoritusta, vaan saan ihan itse olla hyvä tai huono tai jotain siltä väliltä, eikä sillä ole mitään väliä, koska tämä on vain suunnistusta eikä kamalan vakavaa.

Ja kyllä, menen vielä uudelleen. D-rataa ei ole aina tarjolla, joten voi olla että joudun kokeilemaan C-rataa – siis helpointa, mutta ei ihan niin helppoa kuin tänään juoksemani. Jonain päivänä ehkä vielä löydän jonkin rastin ihan vain suunnan ottamalla, ja ehkä joku päivä vielä löydän kaikki rastit helpoimmalta radalta. Tavoitteita olla pitää.

Advertisements