elokuu 2013


Viime aikoina olen huomannut eläväni turhankin paljon ”sitten kun” -ajassa. Syksystä ja talvesta on tulossa raskaita (taas – onko jonkinlaisia muita syksyjä ja talvia olemassa?), ja ajatus muutamista kivoista asioista antaa potkua.

Kuten: syyskuussa juhlitaan siskon kanssa synttäreitä. Sitten tulee pari synkkää kuukautta, mutta joulukuun alussa pääsen Lumikuningatar -balettiin. Pian sen jälkeen onkin jo joulu, jota tosin en vielä odota yhtään, mutta talven mukana alkaa laskettelukausi. Viime talven kokeilun jälkeen olen kovasti laskettelukuumeessa. Tammikuussa loppuu tämänhetkinen työpätkä, helmikuussa opetan yhden kurssin ja lähetän väikkärin esitarkastajille, ja sitten alkaa kevät.

Keväällä teen kaiken mikä on jäänyt talven aikana rästiin. Sitten vietän hiihtoloman Kittilässä – olen jo aikoja sitten varannut majoituksen ystävien luota. Huhti- ja toukokuussa vietän unettomia öitä väikkärin korjausten parissa ja taitan sen painokuntoon (saattaa tosiaan olla, että taitan sen itse, katsotaan miten käy). Ja vau: toukokuun loppupuolella menen ystävän tai parin kanssa kuuntelemaan London Symphony Orchestraa Tampereelle. Voi millainen palkinto, kun väikkäri on silloin painossa!

Päivät nykyisessä työssä sujahtavat ohi nopeaan, enkä tahdo ehtiä tehdä iltaisin kaikkea sitä mitä piti. Väitöskirja on ollut koskemattomana jo yli kuukauden, mutta jos meinaan pysyä aikataulussa, sen kimppuun on taas jaksettava käydä. Ensi viikolla käynnistyvät liikuntaharrastukset, joiden toivon tuovan rytmiä arkeen. Vain rutiineilla ja suunnittelulla saan sen väikkärin tehtyä niinkuin haluan. Aikataulun ajatteleminen ahdistaa ja väsyttää, mutta en voi loputtomiin elää ”sitten kun”, vaan olisi vähitellen saatava kiinni tästä päivästä, elettävä ja toimittava juuri nyt, ei huomenna.

Ruumis on muutaman päivän ajan reagoinut voimakkaasti johonkin, en tiedä mihin. Kasvojen iho kuoriutuu omia aikojaan pois, kiristyy ja kuivaa niin että silmäkulmiin on tullut parissa päivässä enemmän ryppyjä kuin kolmessakymmenessä vuodessa. Tuloksettomien kotihoitojen jälkeen pääsin onneksi kosmetologini käsittelyyn, ja tänään makasin puolitoista tuntia hoidettavana. En tiedä kuinka nopeasti tämä parantaa kasvojeni ihoa, mutta ainakin mieliala koheni monta pykälää. Hieronnan ja hoidon aikana en tehnyt post doc -suunnitelmaa päässäni (kuten suunnittelin), vaan keskityin juuri siihen hetkeen. Hoitoaineiden miellyttävä tuoksu, hiljainen pianomusiikki, hämärä huone, lämmin peitto päälläni, ja kosmetologin osaavat kädet parantamassa ihoreaktiota, jonka syytä en tiedä. Puolinukuksissa rentouduin täysin.

Ei, minulla ei ole rahaa tällaiseen, eikä oikeastaan aikaakaan – mutta tiedättekö: en kadu tippaakaan. Kyllä kaikki vielä järjestyy.

Jätin työni pariksi päiväksi ja palaan hetkeksi täysipäiväisen tohtorikoulutettavan elämään. Tänään laitoksellani järjestetään Gender & Work -teemainen pieni seminaari. Tapahtuma on koottu humanistisen tiedekunnan kunniatohtoriksi viikonloppuna promovoitavan professori Maria Ågrenin (Uppsalan yliopisto) kunniaksi.

Seminaaripaperiini kokosin ensimmäistä kertaa jotain, jota voisi kutsua alustaviksi tuloksiksi. Tai luulisin niin, katsotaan nyt millaista palautetta saan. Tämän seminaarin järjestäminen on ollut mukavaa yhteistyötä. Paperin kirjoittaminen sujui sekin erityisen hyvissä merkeissä, sillä esiintymässä on kaksi läheistä ystävääni. Kirjoitimme paperit vahvalla vertaistuella erään heinäkuisen viikon aikana. Kyllä ei tässä hommassa olisi yhtään kivaa ilman kollegoita!

Seminaari-illallisen jälkeen lähden samantien Helsinkiin. Perjantaina Helsingin yliopistossa väittelee erinomaisen hyvä kollega Tytti Steel, johon olen tutustunut sekä kansatieteen pienen oppialan että 1950-luvun tutkimuksen myötä. Tytin väitöskirjan otsikko on Risteäviä eroja sataman arjessa, ja se käsittelee tulkintoja Helsingin ja Kotkan satamien elämästä muistitiedossa ja elokuvissa. Perjantai on iloinen päivä, juhlaa!

Näin tässä käy: ystävien väitöstilaisuuksia on yhä useammin ja useammin. Samaan aikaan aloittaneet tohtorikoulutettavat alkavat vähitellen valmistua. Väistämättä omankin työn valmistuminen pyörii mielessä usein, mutta sen eteen kyllä on tehtävä vielä paljon työtä. Nämä juhlat antavat siihen kyllä hyvin pontta.

Aiemmin olen osallistunut Ravintolapäivään enempi vain hengessä, mutta tänään menin työkaverini kanssa oikein syömällä syömään pariin ennalta valittuun paikkaan. Valinnanvaraa oli Jyväskylässäkin niin paljon, että sain oikein valita seurueesta: toiset kaverini olivat menossa keskustan suunnan ravintoloihin, mutta minun suosikkini olivat enempi omalla laidallani kaupunkia. Vaikka eihän näin pienessä kaupungissa pitkä matka ole minnekään.

Aloitimme Laajavuoresta erään kerrostalon kerhohuoneesta, jossa toimi Trattoria Orso – italialasta ruokaa siis. Samassa ravintolassa toimi myös sushiravintola, ja paikassa oli jo varhain pitkät jonot, sillä suosio oli yllättänyt ravintoloitsijat. Päätimme ottaa siellä vain antipaston, jonka sai hieman nopeammin. Kaverini söi foccaciaa vuohenjuustolla ja paholaisenhillolla, minä lajitelman marinoituja kasviksia: oliiveja, artisokan sydämiä, kesäkurpitsaa, valkosipulia ja herkkusieniä (hinta 2e). Nam! Myyntipöydästä lähti mukaani lasipurkillinen valkosipulinkynsiä – varoitus siskolleni, tuon sen tuliaiksi loppuviikosta!

WP_20130818_004

Ravintola Ohukaiset ja Paksukaiset

Pitkän jonon vuoksi ehti jo tulla kova nälkä, jota alkuruoka ei suinkaan taltuttanut, kiihdytti vain. Kävelimme Kypärämäkeen kauniille omakotialueelle, jossa sijaitsi Ravintola Ohukaiset ja Paksukaiset. Asiakkaita oli täälläkin paljon, vaikka päivä oli vielä nuori, mutta tulimme juuri sopivaan aikaan – hetken kuluttua tässäkin ravintolassa myytiin eioota. Söin mainion lounaan: yhden kasvis- ja yhden lihatäytteisen lettukääryleen, vihersalaattia, itse tehtyä marjamehua ja jälkiruoaksi kaunis pieni annos mascarpone-valkosuklaavaahtoa raparperi- rusinahillokkeella (koko lysti 8e). Lounas oli paras pitkään aikaan, sillä hyvien makujen lisäksi sen sai nautiskella kauniissa puutarhassa auringon lämmittäessä selkää niin että villatakki kävi ylimääräiseksi. Pöydät oli katettu valkoisin liinoin ja koristeltu puutarhakukilla. Todella viihtyisä pop up -ravintola! Ostin myös sämpylöitä kotiin viemisiksi.

Hooked on Sweets klo 14

Hooked on Sweets klo 14

Kolmas kohteemme oli sitten jo yläkaupungin suunnassa, Harjun paperin luona: kaverini Dominiquen Hooked on Sweets, jonka aiheena on jo vuosia olleet pohjoisamerikkalaiset herkut, erityisesti makeat, mutta myös suolaisia. Tulimme sinne kahdelta, ja voi pettymysten pettymys – kaikki oli jo myyty loppuun! Olin jo pari päivää hellinyt ajatusta Dominiquen ihanista Death by Chocolate -cookieista ja vähän harmitti, etten tullut ajoissa. Mutta toisaalta, niitä saa häneltä tilaamallakin, ja olen ennenkin tilannut niitä esimerkiksi lahjaksi ystävälle, joten eiköhän tilaisuuksia niihin tule jatkossakin.

Mutta kylläpä oli kiva Ravintolapäivä! Seuraavalla kerralla jälleen! Jos asuisin siskoni kanssa samassa kaupungissa, niin… Olen varma, että meillä olisi jo ollut omakin ravintola joitakin kertoja.

Alkuviikosta näin painajaista. Asuin kauniissa, yksikerroksisessa talossa (huom, toteutunut haave). Syttyi tulipalo, piti pelastaa jotain. Olin yksin, syöksyin kirjahyllyn luokse (unen mahtavan logiikan mukaan kirjahylly näytti talossani samalta kuin nykyisessä kodissani) ja olin saada paniikin: en osannut valita, mitkä kirjat pelastaisin. Liekit lähenivät koko ajan, ja minä en osannut valita. Kun otin yhden käteeni, aloin ajatella, että ehkä tuo toinen kuitenkin on tärkeämpi.

Ahdistava, suorastaan tukahduttava ja painostava tunne helpotti vasta, kun aloin vähitellen herätä. Kun on vielä enimmäkseen unessa, mutta sen verran valveilla, että tietää näkevänsä unta, voi alkaa itse ohjailla untaan – osin se on tietoista, osin tiedostamatonta, riippuu heräämisen asteesta. Nyt ratkaisin asian hoksaamalla, että minulla on pyykkikori – yllättäen taas uudesta talosta huolimatta sen paikka oli sama kuin nykyisessä kodissani. Nappasin pyykkikorin käteeni, kippasin pyykit pois ja aloin lastata kirjoja siihen. Kun ei tarvinnut pelastaa vain yhtä, olo helpotti.

Pakkaaminen jatkui hetken, ja yhtäkkiä en ollutkaan yksin, apujoukot saapuivat. Selostin ystävilleni, kuinka ”tästä ja tästä tänne asti” on ne kirjat, jotka haluan pelastaa. Ne olivat kaikki romaaneja; tieto- ja tiedekirjat joutivat palaa.

Tänään sain töihin sähköpostia naapuriltani. Meidän rappukäytävässä oli ollut palohälytys. Yhdessä asunnossa oli jäänyt hella päälle, palohälytin oli alkanut soida, ja rappukäytävässä oli ollut savua. Naapurini oli onneksi ollut kotona ja soitti palokunnan, joka hoiti tilanteen. Liekkejä ei vielä ollut. Onneksi meillä tässä maassa on ne pakolliset palohälyttimet, voi onneksi.

Nyt on vähän sellainen olo, etten ihan vielä kaiva syyskynttilöitä esiin, niin hämärää ja sateista kuin tämä loppukesä onkin ollut.

Mitä on varjo, kun valoa ei ole?

Ensimmäisen lukukerran jälkeen Viivi Hyvösen Apina ja uusikuu (2008) jäi pyörimään vahvasti mieleen. Silti kesti yli neljä vuotta ennen kuin tulin tarttuneeksi siihen uudestaan. Mutta nyt luin, ja voih, vaikka olen ehkä hieman kriittisempi kuin ekalla lukukerralla, niin silti tykkäsin kovasti.

Apina ja uusikuu oli sekavampi kuin muistin. Mielessäni oli enää kuvat päähenkilöistä, ihmisapinasta ja etsivästä Hanumanista sekä hänen suojeltavastaan Lunasta, laulajattaresta, mutta en muistanut enää juonen keskeisiä käänteitä. Vaikka tapahtumapaikkana on kaupunki nimeltä Dystopolis, kyse ei ole tarkalleen ottaen dystopiasta, vaikka kirjailija on kaupungin nimellä halunnutkin niin viitata. Tai on, osittain, vaikea sanoa. Juonenkäänteet ovat osittain ennalta-arvattavia, osittain niin monikerroksellisia, että vasta muutama minuutti lukemisen jälkeen aloin saada kokonaisuudesta kiinni. Se on toisaalta vahvuus, mutta ehkä kuitenkin enemmän haaste: monikerroksellisuuden ei tarvitsisi olla ihan näin sekavaa.

Voin valitettavasti kuvitella, että Hyvösen tyyli ärsyttää osaa lukijoista. Minä kuitenkin nautin ja nauroin ihanalle tyylien sekamelskalle sekä kirjassa viliseville suorille ja epäsuorille viittauksille eri kulttuurituotteisiin ja tyyleihin. Hanumanin kerronta on täynnä salapoliisikertomuksen kliseitä, mutta juuri siksi se minusta lähentelee jopa parodiaa – etenkin kun yksityisetsivä on ihmisapina, vaikka tässä tarinassa se ei ole millään tavoin hauska yksityiskohta.

Hanumanin kamppailu ihmisyyden ja eläimellisyyden rajamailla kosketti minua edelleen; tämä oli niitä asioita, joita en muistanut kirjasta erityisen vahvasti.

Miettikääpä tässä välissä – minun mielikseni, ei kestä kauankaan – millaisina voisitte olla kaikkein tyytyväisimpiä itseenne menettämättä silti minuuttanne, minun tapauksessani sitä vähää, minkä olin onnistunut haalimaan ikävuosien viisi- ja seitsemäntoista välillä, ennen itsehillintäni hukkumista ja sittemmin omaa ihmistämistäni. Tietenkään ette välttämättä edes tiedä, mitä itsessänne muuttaisitte tai mitä toisaalta voisitte muuttaa menettämättä itseänne. Mutta minä tiedän.

Kaikessa ennalta-arvattavuudessaan Hanumanin ja Lunan tarina on edelleen koskettava. Se on rakkaustarina, totta kai, sen verran on selvää jo kirjan nimestä alkaen, joten en tunne nyt kovasti spoilaavani. Ensitreffeillä Hanuman vie Lunan sirkukseen:

Hän henkäisikin ihastuksesta, kun ensimmäinen spotti syttyi osoittamaan esirippua pimennetyn areenan takaosassa, hivuttautui istuimensa reunalle, kun verho ensimmäistä kertaa heilahti, naurahti ilahtuneena, kun ensimmäinen maalattu naama kurkisti sen raosta. Vilkuillessani vinosti hymyillen sivulleni häneen olin niin iloinen siitä, että toin hänet, etten havainnut hänen minua kohti hivuttautunutta kättään, ennen kuin se jo oli omassani, ja jäykistyin sydän hakaten tuijottamaan niitä muita narreja edessäni.

Hanumanin ja Lunan rakkaudessa ovat kaikki kliseet paikallaan: Hanuman on ihmisapina, juuri ja juuri ihmiseksi luokiteltava (etenkin omasta mielestään), taisteluissa arpeutunut, tatuoitu, juro, epäsosiaalinen ja vähäpuheinen. Hän kulkee mieluiten katoilla ja öisin, sillä päivänvalossa kaupungin kaduilla hän on liian näkösällä. Luna on tummanmusta, kaunis, viaton ja häikäisevän karismaattinen yökerholaulaja, herkkä ja suojelua kaipaava. Totta kai he rakastuvat, totta kai he saavat toisensa – mutta eivät tietenkään lopullisesti, ja Hanumanin kohtalona on jäädä ulvomaan uutta kuuta. Hanumanin ja Lunan tarinan käänteet ovat kuin suoraan salapoliisi- tai kioskikirjallisuuden pitkästä sarjasta, mutta kirjan kokonaisuudessa se on juuri se pointti.

Tätä on vaikea selittää ilman spoilausta, mutta kuitenkin: jos tyyli hermostuttaa, koettakaa silti lukea loppuun asti, tai edes siihen asti että hahmotatte rakenteen. Hieman tätä lukeakseen täytyy ehkä olla kiinnostunut dystopiatyyppisestä kirjallisuudesta, mutta ei tässä nyt ehkä ihan syvimmissä scifi-vesissä olla.

Ylen Elävässä Arkistossa on nauhoite Hyvösen vierailusta Aamun kirja -ohjelmassa, täällä. Siinä kyllä sitten spoilataan juoni.

Tulin hyväntuuliseksi Katherine Pancolin edellisestä kirjasta Krokotiilin keltaiset silmät, joten odotin kivaa kokemusta sarjan seuraavasta osasta Kilpikonnien hidas valssi (La valse lente des tortues, 2008, suom. 2012). Mutta voi miten petyin!

Kaikki ne asiat, joista pidin Krokotiilin keltaisissa silmissä, kääntyivät nyt ärsyttäviksi. Oudot ja omituiset juonenkäänteet olivat nyt sellaisia, että pyörittelin silmiäni epäuskosta. Päähenkilön, historiantutkija Joséphinen haavoittuvaisuus oli edelleen jossain määrin sympaattista, koska hän alkoi vähitellen nousta tyrannejaan vastaan. Mutta silti, silti olisin toivonut Joséphinen olevan vähän reippaampi! Ja olisi myös ollut kivaa, jos hänen työstään olisi kirjoitettu lisää. Nyt historiantutkijuus katosi jonnekin. Minua ärsytti myös vähän se, että kirjassa liikuttiin aika vahvasti rikkaiden maailmassa. Edellisen kirjan tapahtumien ansiosta Joséphinesta on tullut varakas, ja se otetaan hieman itsestään selvyytenä.

Joséphine ei tunnu osaavan päättää, mitä tekisi elämällään ja junnaa paikoillaan edelleen varsin huonon, joskin paranemaan päin olevan itsetuntonsa kanssa. Tyttäret Hortense ja Zoé kasvavat vähitellen ja alkavat itsenäistyä; erityisesti Hortensen uraputki ja päättäväisyys on kiinnostavaa. Miehet Joséphinen elämässä ovat jotakuinkin yhtä saamattomia kuin tämä itse. Miesystävä Luca osoittautuu varsin oudoksi tapaukseksi ja siskonmies Philippe – noh, siihen soutamiseen ja huopaamiseen kyllästyin jo alkupuolella kirjaa. Joséphinen ilkeä sisko on yhtä ilkeä kuin ennenkin, mutta hänen osuutensa kirjassa sai minut viimeistään turhautumaan koko juttuun. Tosin siinä vaiheessa oltiin jo niin loppupuolella kirjaa, että luin viimeiset sivut melkeinpä vain siksi, että niitä oli niin vähän.

Minä en useinkaan jätä kirjoja kesken (romaaneja siis, tutkimuskirjallisuutta turhankin usein kyllä), mutta Kilpikonnien hidas valssi olisi kannattanut lopettaa jo kun ensimmäisen kerran alkoi ärsyttää. Kirjastosta lainaamassani pokkariversiossa oli 752 sivua, ja siinä oli noin 700 sivua liikaa.

Edellisessä osassa moitin eniten sitä, että henkilöhahmot olivat niin yksiulotteisesti joko pahoja tai hyviä. Sama meininkin jatkui taas, mutta ainoa kiinnostavan poikkeuksen tekee Hortense, joka edelleen on melkein pelottava, mutta jonka kovuuden takaa Pancol saa esiin myös heikkoja kohtia. Hortensenkin vaiheet olivat jokseenkin erikoisia ja siksi minusta yliampuvia, mutta hahmo sinällään on kirjan mielenkiintoisin, eniten särmää omaava.

Eikä minulla ole mitään tarvetta lukea enää kolmatta osaa Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin.

 

WP_20130808_001[1]

 

Yllättävästi olen löytänyt itseni taas kokeilemasta uutta urheilulajia: suunnistusta. Ystäväni harrastaa ja vähitellen on alkanut kiinnostaa ottaa selville, mistä siinä on oikein kyse. Ja jesses, sitä selville ottamista todella riittää.

Iltarastien radat pidetään maastossa yleensä muutaman päivän ajan, jotta siellä voi käydä vaikkei varsinaisille rasteille pääsekään. Kävimme ensin harjoittelemassa juuri tällaisella radalla, jossa oli edellisenä iltana juostu vimmalla. Olimme lähes kaksi tuntia maastossa, ja siinä ajassa minä ja toinen opettelija löysimme yhden rastin – kolme muuta löytyivät vasta melkoisen hakemisen jälkeen. Hermostuin vähän, kun en ymmärtänyt mitä tein väärin. En tykkää toistaa virheitäni vaan yritän oppia niistä, joten toistuvasti rastin sivuun suunnistaminen suututti.

Sisuuntuneena manasin koko kotimatkan, että haluan kokeilla uudelleen, josko sitten menisi paremmin. Tällä viikolla suunnistusseurueeni oli sitä mieltä, että nyt mennään jo iltarasteille harjoittelemaan oikeasti, joten minäkin myönnyin vaikka tuntuikin siltä, etten ole vielä valmis yksin metsään kartan ja kompassin kanssa. Mutta silti mentiin. Tänään suunnistin helpon, lapsille suunnatun D-radan. Olin metsässä tunnin ja vartin, juoksin 2,4 kilometrin radalla noin neljä kilometriä. Löysin kahdeksasta rastista kuusi. Kuusi! Se on paljon enemmän kuin aiemmin! Yli puolet!

Mutta: se oli lasten rata. Ja kaksi rastia jäi löytymättä. Suunnistin ihan ookoosti niille rasteille, jotka löysi maaston merkkien perusteella, mutta heti kun piti ottaa suunta ja lähteä suoraan lepikkoon, eksyin. Jossain vaiheessa keskellä lepikkoa vannoin, että tämä oli viimeinen kerta ikinä kun tähän leikkiin ryhdyn, mutta kun seuraava rasti taas löytyi, mieliala parani.

Kukaan ei onneksi nähnyt, miten pihalla välillä olin. Kadotan suunnat tosi helposti ja saatan kääntyä aivan väärään suuntaan vain koska ”se tuntuu oikealta”. Suunnistus sopii minulle siinä mielessä, että suoritus on kokonaan oma (koska en ole lähdössä mihinkään viestiin), eikä se kuulu kenellekään, jos en löydä jotain rastia tai jos en jaksa rataa loppuun asti. Kukaan ei juokse rinnalla ja tee parempaa suoritusta, vaan saan ihan itse olla hyvä tai huono tai jotain siltä väliltä, eikä sillä ole mitään väliä, koska tämä on vain suunnistusta eikä kamalan vakavaa.

Ja kyllä, menen vielä uudelleen. D-rataa ei ole aina tarjolla, joten voi olla että joudun kokeilemaan C-rataa – siis helpointa, mutta ei ihan niin helppoa kuin tänään juoksemani. Jonain päivänä ehkä vielä löydän jonkin rastin ihan vain suunnan ottamalla, ja ehkä joku päivä vielä löydän kaikki rastit helpoimmalta radalta. Tavoitteita olla pitää.

Seuraava sivu »