Ketchum ei ollut se henkilö, joka aloittaisi Daniel Baciagalupon uuden romaanin ensimmäisen luvun. Ketchum olisi paras pitää tallessa vähän pitempään – lukija saisi odottaa häntä. Joskus kaikkein tärkeimmät henkilöt oli pidettävä hiukan piilossa. Olisi parempi, jos ensimmäisen luvun – ja romaanin – aloittaisi hukkunut poika. Angel, joka ei ollut se miltä näytti, olisi hyvä houkutuslintu; tarinankertojan termein Angel oli koukku. Nuori kanadalainen (joka ei ollut kanadalainen) aloittaisi kirjan.

Ensin ajattelin, että minulla ei ole mitään sanottavaa tästä, että kirja jätti minut liian hiljaiseksi, jotenkin liian yksinäiseksi että voisin mitenkään kommentoida sitä. Ajattelin kirjoittavani vasta parin päivän päästä, mutta sitten tulppa irtosi: hyvistä lukukokemuksista on hauskinta kirjoittaa heti lukemisen jälkeen, jolloin kirja tuntuu vielä iholla, hengityksen rytmissä, ajatuksissa ja liikkeissä. Kai minäkin ehdin runsaan 600 sivun aikana hiukkasen rakastua Daniel Baciagalupoon, jonka kanssa olen viettänyt melkein viikon illat. Vai Ketchumiinko kenties kuitenkin?

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last Night in Twisted River, 2009, suom. 2010oli hyvin irvingmäinen lukukokemus. Se oli pitkä, kerronta tarkkaa ja jatkuvasti eteenpäin kulkevaa, vaikka jokaista Irvingin romaania lukiessani ehdin välillä miettiä, kuuluvatko kaikki mutkat itse tarinaan. Mutta kuuluvat ne, aivan kuten Irvingin kirjoihin kuuluvat karhut, kirjailija, paini, Vietnamin sota ja sukulaisten väliset seksikokemukset tai vähintään vetovoima. Ehkä Irving-maneerina voi pitää myös sitä, että päähenkilöt muuttavat usein. Kenties siitä, miten ja miksi henkilöt muuttavat ja miten koti rakentuu aina uusiin paikkoihin Irvingin romaaneissa voisi tehdä oman pienen kirjallisuustutkielman.

Viimeinen yö Twisted Riverillä on kokki Dominicin ja hänen poikansa Danielin tarina. Dominic Baciagalupo on kokki ja yksinhuoltajaisä, joka työskentelee tukkilaisyhteisössä Twisted Riverissä. Danielin ollessa 12-vuotias tapahtuu jotain, jonka takia isä ja poika jättävät Twisted Riverin taakseen – mutta vain ruumiillisesti, sillä Twisted River seuraa heidän mukanaan loppuun asti, oli karhuja tai ei. Twisted Riverin tapahtumista he saavat kannoilleen vihollisen, joka ei jätä rauhaan vuosikymmenienkään jälkeen. Dominic ja Danny muuttavat ja asettuvat aloilleen, vaihtavat  nimiä ja ystäviä yhä uudestaan vain paetakseen jälleen, kun aika tulee.

Tarinan kiinnostavin henkilö on karski metsuri Ketchum, joka suojelee Baciagalupoja koska on niin luvannut. Vaikka kirjassa on oikeitakin karhuja, niin kuviteltuja kuin kuolleitakin, on Ketchumissakin jotain karhumaista. Danielin tarinassa Ketchum on ehkä kuitenkin tärkeintä, vaikka Dominic onkin esillä enemmän kuin metsuriystävänsä. Minulle jäi jostain syystä hiukan vaillinainen olo Ketchumin suhteen; luulin hänestä paljastuvan vielä enemmän, joten varsinainen tarina, niin suuri kuin se olikin, tuntui pieneltä. Luulen, että minun pitäisi lukea Twisted River uudelleen, että tavoittaisin Ketchumin paremmin, mutta juuri nyt ei ole tiiliskiven uusintalukemisen hetki.

Twisted River on monella tapaa hyvin miehinen romaani. Jo kirjan alun näyttämö, tukkilaisyhteisö, on miesten maailma. Päähenkilöt ovat kaikki miehiä, ja jopa Danielin äiti jää hyvin etäiseksi, vain hahmottelevin viivoin piirretyksi henkilöksi. Lähimmäksi lukijaa Irving tuo naishenkilöistään Six-Pack Pamin, Ketchumin naisystävän joka rakastaa tätä vielä kun kaikki toivo on mennyt ja jonka rooli oli pieni mutta ratkaisevan tärkeä Dominicin ja Danielin elämän kannalta, ja toisaalta Carmellan, Dominicin pitkäaikaisen amerikanitalialaisen naisystävän. Mutta hekin ovat vain sivuhenkilöitä kun pääroolit on jaettu miehille.

Irvingin huumori on tallessa. Erityisesti Ketchumin hahmossa on paljon mille nauraa (lopulta itku kurkussa), mutta myös kirjoittaessaan Danielin työstä kirjailijana Irving pistelee minusta virne suupielessään. Esimerkki: Danielin opettajana on hetken aikaa Kurt Vonnegut, joka huomauttaa tälle aivan liian tiheästä puolipisteiden käytöstä. Ja heheh, Irving itse viljelee puolipisteitä kuin kauraa keväisin.

Erityismaininta on annettava suomentajalle: Kristiina Rikman tekee John Irvingin romaaneissa ainutlaatuisen hyvää työtä. Jälleen kerran en voi kuin ihailla, miten hän on ottanut haltuun niin tukkilaissanaston kuin Dominicin keittiökielenkin. En uskaltaisi lukea Irvingiä alkuperäiskielellä, joten melko paljon siitä niin tunnistettavan irvingmäisestä kerronnasta on myös kääntäjän ammattitaitoa.

Edellinen lukemani John Irving on syksyllä 2011 lukupiirissä luettu Ystäväni Owen Meany (ja sitä edellinen Kunnes löydän sinut vanhassa blogissa vuonna 2008). En ole lukenut hänen romaaneistaan puoliakaan, joten mielenkiintoisia lukukokemuksia on edessä vielä paljon. Jotenkin en vain halua lukea näitä kovin usein, sillä niin paljon kuin Irvingistä pidänkin, on hänen tyylinsä melko intensiivinen, ja pelkään kyllästyväni jos luen hänen romaanejaan liian tiheään. Esimerkiksi paljon suositeltu Oman elämänsä sankari on edelleen lukematta.

Viimeinen yö Twisted Riverillä on luettu monissa blogeissa, mutta linkitän tähän nyt Leena Lumen postauksen, koska se kertoo juonesta enemmän ja on tunnelmaltaan lähellä omiani.

Mainokset