Perjantaina se oli, tammikuun alusta asti odottamani ilta: Savonlinnan oopperajuhlat ja Lohengrin. Tässä on nyt mennyt muutama päivä ihan omissa hässäköissä niin että vasta nyt ehdin kirjoittamaan tänne tunnelmia.

Vaikka toisaalta: tunnelmasta on ehkä vähiten kirjoitettavaa. Oopperajuhlat ovat joka kerta minulle elämys. Siellä käyminen on apurahatutkijalle sen verran harvinaista herkkua, että joka minuutista sitten nauttii kunnolla. Savonlinnassa on yleensä aina aurinkoista ja keskellä kesää se kaupunki vaan on niin kovin kaunis. Ja Olavinlinna – kuinka siitä ei voisi olla pitämättä!

WP_20130712_008

Oopperajuhlien hehkuttamista enemmän tekee mieli kirjoittaa Lohengrinista itsestään. Kuten aiemmin kerroin, olen kuunnellut Lohengrinia koko kesän. Erityisesti olen kuluttanut La Scalan versiota, jossa pääosan laulaa Jonas Kaufmann (Ylen sivuilla on ainakin vielä juttu La Scalan produktiosta.) Savonlinnassa tenori ei loistanut yhtä häikäisevänä kuin Kaufmann, vaan esityksen kirkkain tähti oli pahiksena särmää tarinaan tuonut Ortrud eli Tuija Knihtilä.

Olavinlinnan ohjaus oli samaa tuotantoa kuin parin vuoden takainen versio. Tässä Lohengrin, pelastava ritari, toi pelastuksen varsin arveluttavassa muodossa. Ohjaaja osoitti, miten innokkaasti ihmiset tarttuvat vahvaan johtajaan niin, että johtajuudesta tulee helposti kultti – tai yksipuoluejärjestelmä, jossa joutsenen kuvaa kumarretaan. Viesti oli hyvä, mutta lavastuksessa minusta kompastuttiin välillä. Esimerkiksi linnan takaseinälle heijastetut videokuvat vain sotkivat asiaa. Ekassa näytöksessä ne vielä minusta toimivat, mutta loppuajan vain hämmensivät ja veivät huomiota laulajista. Linnan näyttämö on valtavan suuri tila, ja ilmeisesti lavastaja (tai ohjaaja?) oli halunnut täyttää sitä heijastamalla kuvia taustalle. Turhaa minusta, sillä oopperan esittäminen Olavinlinnassa perustuu juuri siihen, että taustalla on linnan jykevä muuri.

Ja sitä paitsi: mikäpä sopisi paremmin keskiaikaiseen linnaan kuin romantiikan ajan ritariseikkailu. Wagnerin oopperaksi Lohengrinissa on jopa melko jännittävä juoni. Aivan yksityiskohtiin menemättä siinä on siis kyse Graalin ritarista. Brabantin herttua on kuollessaan jättänyt lapsensa Elsan ja Gottfriedin Telramund-nimisen miehen huostaan. Telramundin piti mennä Elsan kanssa naimisiin kunhan tämä tulisi täysi-ikäiseksi, mutta Elsan annettua rukkaset Telramund on ottanut vaimokseen Ortrudin.

Nyt Elsan veli on kadonnut metsään ja Telramund syyttää Elsaa veljensä murhasta. Elsa on veljensä katoamisen vuoksi muuttunut vähän sekavaksi eikä osaa puolustaa itseään kuninkaan jakaessa oikeutta. Elsa kertoo nähneensä unessa ritarin, joka tulee puolustamaan häntä jumalan tuomiolla eli kaksintaistelussa. Kas kummaa, kun Elsan puolustajaa kuulutetaan, lipuu jokea pitkin joutsenen vetämä vene, jossa saapuu tuntematon ritari. Hän tulee puolustamaan viatonta neitoa ja rakastuukin Elsaan saman tien. Ehdoksi Elsan puolustamiselle ritari vaatii Elsaa lupaamaan, ettei tämä koskaan kysy miehen nimeä tai taustaa. Elsa lupaa kahdesti. Ritari voittaa Telramundin ja Elsa on pelastettu, hurraa.

No arvaatteko miten sitten käy? Ortrud on kiukkuinen ja juonii niin, että Elsan epäilykset sankariaan kohtaan heräävät. Tuore aviopari on ensimmäistä kertaa kahden, kun Elsa aloittaa tivaamisen ja – tietenkin – kysyy kielletyn kysymyksen, vaikka ritari koettaa estellä. Weh uns! Was tatest du? – Voi meitä! Mitä teitkään! suree ritari, kun Elsa pöllöpää ei saa pidettyä suutaan kiinni. Telramund hyökkää pimeässä Lohengrinin kimppuun ja saa surmansa.

Sen jälkeen Lohengrin laulaa Elsalle, kuninkaalle ja koko kansalle teoksen tunnetuimman aarian, jossa hän kertoo mistä on kotoisin. In fernem Land on minusta hurjan kaunis. Se kertoo maailman kauneimmasta paikasta, paikasta joka on silkkaa hyvyyttä, ja jokainen Wagnerin sävel kuvailee juuri sitä. Aarian voi kuunnella vaikkapa täältä konserttiversiona tai täältä katkelmana La Scalan produktiosta. Tähän lainaamani sanat ovat suoraan libretosta, jossa suomennoksen on tehnyt Leena Vallisaari.

In fernem Land, unnahbar euren Schritten,

liegt eine Burg, die Montsalvat genannt;

ein Lichter Tempel steht dort inmitten,

so kostbar als auf Erden nichts bekannt;

drin ein Gefäß von wundertät’gem Segen

wird dort als höchstes Heiligtum bewacht:

es ward, daß sein der Menschen reinste pflegen,

herab von einer Engelschar gebracht;

alljährlich naht com Himmel eine Taube,

um neu zu stärken seine Wunderkraft:

es heißt der Gral, und selig reinster Glaube

erteilt durch ihn sich seiner Ritterschaft.

Wer nun dem Gral zu dienen ist erkoren,

den rüstet er mit überirdischer Macht;

an dem ist jedes Bösen Trug verloren,

wenn ihn er sieht, weicht dem des Todes Nacht.

Selbst wer von ihm in ferne Land’ entsendet,

zum Streiter für der Tugend Recht ernannt,

dem wird nicht seine heil’ge Kraft entwendet,

bleibt als sein Ritter dort er unerkannt;

so hehrer Art doch ist des Grales Segen,

etnhüllt muß er des Laien Auge fliehn;

des Ritters drum sollt Zweifel ihr nicht hegen,

erkennt ihr ihn – dann muß er von euch ziehn.

Nun hört, wie ich verbot’ner Frage lohne!

Vom Gral ward ich zu euch daher gesand:

mein Vater Parzival trägt seine Krone,

sein Ritter ich – bin Lohengrin genannt.

***

Kaukaisessa maassa, jota askelenne eivät löydä,

on linna nimeltä Montsalvat;

sen keskellä on loistava temppeli,

jolle mikään maan päällä ei vedä vertaa.

Sen sisällä vartioidaan esineistä pyhimpänä

ihmeitätekevän siunauksen maljaa;

enkelien joukko toi sen ylhäältä

ja uskoi ihmisistä puhtaimpien haltuun.

Joka vuosi taivaasta laskeutuu kyyhky

vahvistamaan maljan ihmevoimaa.

Sen nimi on Graal, ja ritarikunnalleen

se antaa autuaan, puhtaan uskon.

Sille, joka on valittu Graalia palvelemaan,

Graal antaa ylimaalliset voimat.

Pahan juonet eivät pysty häneen,

hänen edestään väistyy kuoleman yö.

Sekään, joka lähetetään kaukaisiin maihin

hyveen oikeutta puolustamaan,

ei menetä Graalin antamaa pyhää voimaa,

jollei hän paljastu sen ritariksi.

Niin ylen pyhä on Graalin siunaus,

ettei se suvaitse vihkimättömän katsetta.

Siksi ritaria ei saa epäillä.

Jos hän paljastuu, hänen täytyy lähteä pois.

Kuulkaa, mitä vastaan kiellettyyn kysymykseen!

Graal lähetti minut teidän luoksenne.

Isäni Parsifal kantaa sen kruunua,

itse olen sen ritari – Lohengrin on nimeni.

Niinpä – siihen oli syynsä, että Lohengrin vannotti Elsaa olemaan kysymättä sen nimen perään. Graalin säännöt ovat taipumattomat: nimen ja taustan paljastuttua Lohengrinin on lähdettävä. Elsa on lohduton, mutta Ortrud riemuitsee. Joutsen tulee hakemaan Lohengrinia, mutta Orturdin lällättäessä riemuaan Lohengrin rukoilee ja – tadaa – joutsen muuttuu Elsan kadonneeksi veljeksi Gottfriediksi. Ortrud oli taikonut hänet päästäkseen eroon sisaruksista, ja paljastuttuaan (ja menetettyään myös miehensä) Ortrud tekee itsemurhan. Elsa ilahtuu saadessaan veljensä takaisin, mutta tajuaa menettäneensä rakastetun miehensä. Ooppera päättyy Elsan huutoon Mein Gatte! Mein Gatte! – Puolisoni! Puolisoni! Libreton mukaan Elsa kuolee; Olavinlinnassa hän jäi henkiin, mutta taisi mieli taas vähän järkkyä.

Wagnerin itse kirjoittama libretto perustuu vanhaan legendaan ja runoihin. Lohengrinin tarinasta on olemassa myös versio, jossa Elsa ja ritari elävät onnellisina elämänsä loppuun asti – mutta kukapa sellaista oopperaa jaksaisi katsoa, kuolemaa ja magiaa siinä olla pitää.

Ennen oopperaa Savonlinnan maakuntamuseossa järjestetyssä teosesittelyssä kuulin tulkinnan, josta pidän aika paljon. Sen mukaan Lohengrin kertoo kuolevaisten ja kuolemattomien välisestä siirtymästä. Lohengrin haluaisi olla tavallinen ihminen, tavallinen kuolevainen, ja on siksi onnellinen Elsan kanssa. Hän rakastuu neitoon välittömästi – Lohengrin on se, joka hokee Ich liebe dich -lausetta jatkuvasti, Elsa ei sano sitä kertaakaan, sillä hän rakastuu enemminkin ritarin loistoon ja ajatukseen pelastajasta. Elsan petollisuus tai epäluotettavuus tuhoaa rakkauden ohella Lohengrinin haaveen tavallisesta elämästä. Montsalvat on varmasti hieno paikka, mutta ehkä sieltä olisi kiva päästä joskus vähän normaalimpaan, vähän syntisempään ja värikkäämpään elämään.

En tiedä, monesko kertani tämä oli Savonlinnassa. Varmasti muistan ainakin viisi oopperaa (Macbeth, Faust, Lentävä hollantilainen, Turandot ja Lohengrin), mutta luulen, että niitä on enemmänkin, ja jotenkin epäilen nähneeni Hollantilaisen siellä kahdesti. Ensi kesän ohjelmistossa olisi muun muassa Sallisen Kullervo, mutta tänään huomasin, että samoihin aikoihin on Barcelonassa kiinnostava konferenssi, joten oopperajuhlat saattavat jäädä väliin. Mutta sitä ehtii miettiä sitten.

Juuri nyt, kun olen perhesyiden vuoksi ollut erityisesti pakoreitin tarpeessa, Lohengrin oli parasta mahdollista lääkettä.

Mainokset