Lapsuuden kesiin kuului aina viili. Äidin tekemä, ihanan viileä ja pinnalta samettinen. Omien lehmien maidosta tehtynä se oli tukeva aamu- tai välipala, toisinaan leivän kanssa kokonainen ateriakin. Jo lapsena opin laittamaan viilin joukkoon puolukkaa, mutta talkkunan makuun en ole koskaan päässyt, toisin kuin muu perhe. Lapsena koko juttu piti vielä makeuttaa sokerilla, mutta nyt parhaalta maistuu juuri se happamuus.

Nykyään parasta kesämakustelua ovat tuoreet mansikat viilin kanssa. Kyllä ne pakastetutkin, mutta tuoreista tulee kesäisempi olo.

Muistan kun itse opettelin tekemään viiliä. Sotkin maitoa pöydille, kun kattilasta kippoihin kaataminen oli vaikeaa. Välillä se kuumeni liikaa tai liian vähän tai jotain muuta tapahtui niin, ettei viili viiliintynyt eli hyytynyt. Silloin se suututti: ”Se maito ei saa olla liian kuumaa”, vaikka eiväthän toiset neuvomisillaan pahaa tarkoittaneet.

Vasta aikuisena opin, että viiliä voi syödä myös talvella. Mutta vain kesällä tulee mieleen tehdä sitä itse. Ihmeen harvoin kuitenkin hommaan ryhdyn, vaikka se olisi kaikin puolin järkevää: edullista, tekemisen iloa, muovikippojen hyötykäyttöä.

Niin ne kipot: lapsesta asti selkäytimeen on iskostunut  se, että muovikippoja pitää säästää ja etenkin niitä kansia, joista on aina pulaa. En enää jokaista raejuustokippoa säilytä, mutta kansia on kertynyt aikamoinen kasa.

Muutama päivä sitten sen tein, viimeinkin. Ostin maitoa ja viiliä, valitsin sopivat viilikupit ja niihin kannet. Jaoin siemenviilin kuppien pohjalle ja kaadoin kädenlämpöistä maitoa päälle. Sekoitin, laitoin kannet paikoilleen ja jätin viilit tekeytymään keittiön pöydälle. Ja seuraavana iltana ne olivat valmiita.

Helppoa ja herkullista! Rasvattomasta maidosta tehtynä se ihanan ihana samettipinta jää viilistä pois, mutta muuten herkku on entisellään.

Niin ja tosiaan: ukkosella viili ei valmistu. Älkää kysykö miksi, mutta näin väitetään.

Mainokset