Kiinnitin huomiota tämän varsin kauniin kirjan kanteen (ks. esim. kustantajan sivulla) kirjaston suositteluhyllyssä ja muistin, että ainakin Täällä toisen tähden alla -blogissa kehuttiin romaania kovasti. Nappasin sen mukaani suositusten vuoksi myös siksi, että tunnen häpeällisen huonosti (lue: en yhtään) venäläistä kirjallisuutta joitain klassikoita lukuunottamatta.

Sanottakoon nyt ensiksi, että Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa (1996, suom. 2012) on hyvä kirja. Se jätti minuun odotuksia  laimeamman olon, mutta nyt muutama päivä lukemisen jälkeen huomaan ajattelevani sitä ehjempänä kokonaisuutena kuin miltä se lukiessa tuntui.

Kirja kertoo Medeiasta, joka on laajan sukunsa keskushenkilö. Medeialla ei itsellään ole lapsia, mutta hänen sisaruksillaan on, ja kaikki kokoontuvat Medeian kotiin Krimille keväällä ja kesällä. Ulitskaja kuljettaa kerrontaa sujuvasti monilla eri poluilla. Lukijalle esitellään henkilö toisensa jälkeen. Osan heistä tarina kerrotaan lapsuudesta asti, osa kulkee mukana kirjan loppuun asti. Taustalla on Krimin historia, Neuvostoliiton historia, sodat ja puolueen hallinto. Kerronta kulkee kuitenkin koko ajan henkilöiden tasolla eikä maailman menoa kommentoida muuten kuin välillisesti – välillä olisin jopa toivonut enemmänkin historian kerrontaa. Mutta juuri ihmisten persoonien ja elämänkuvioiden kuvauksena Medeia ja hänen lapsensa onkin hyvä. Poliittiset vaihdokset kun harvoin kulkevat samassa tahdissa kuin ihmisten oma elämä.

Henkilögallerian laajuus teki lukemisesta aluksi vaikeaa. Tai ei se yksinään vaan se, että luin Medeiaa ajankohtana, jolloin lukemiseen oli kovin vähän aikaa ja voimia; vain kymmenisen minuuttia joka ilta ennen nukahtamista. Kirja eteni siis hitaasti ja kesti minulla pitkään. Kun viimeiset pari sivua luin joka ilta jo puoliunessa, en seuraavana iltana enää muistanut, kenestä oli kyse ja mitä oli tapahtumassa. Näin lukemisesta tuli hyvin katkonaista ja se pilasi kirjan alkuosan lukuelämystä. Aloin päästä jyvälle kirjan tunnelmasta vasta puolivälin tienoilla, ja sen jälkeen saatoin mennä aikaisemmin nukkumaankin ihan vain saadakseni luettua pidemmälti Medeian perheestä ennen nukahtamista. Silti melkein loppuun asti käytin hyödykseni kirjan lopusta löytyvää sukupuuta palauttaakseni mieleeni, kuka kukin oli.

Kiinnitän harvoin huomiota kirjojen käännöksiin, mutta nyt ajattelin monta kertaa, että tässä on kyllä tehty erinomaista työtä. Tietysti sitä on vaikea arvioida täsmällisesti ilman alkuperäisteosta, mutta Medeiaa lukiessa ei tullut kertaakaan mieleen, että jokin lause kuulostaisi oudolta ja epäsuomalaiselta rakenteelta. Kirjan on suomentanut Arja Pikkupeura, ja vaikka kirjan hienosti soljuva teksti on tietenkin pääosin Ulitskajan ansiota, voi minusta myös kääntäjää kiittää.

Odotukset olivat tosiaan korkealla, kun tähän tartuin, mutta ihan elämyksellisyyteen asti en päässyt Ulitskajan mukana. Jäi vähän harmittamaankin, ehkä. Toisaalta luulen, että jos lukisin Medeian joskus toisen kerran, hahmottaisin sen punaisen langan paremmin ja sen vuoksi pitäisin siitä enemmän.

Advertisements