heinäkuu 2013


Kesä jatkuu ulkona, mutta minun elämänrytmissäni tänään oli viimeinen kesäpäivä; huomenna alkaa syyskausi. Tänään päättyy kesäloma ja huomenna alkaa uusi työ humanistisessa tiedekunnassa.

Miten nopeasti se menikään! Kesään latautuu useimmiten aina odotuksia, ja niin nytkin. Kolme pitkään odotettua iloista hetkeä ovat takana. Ensimmäinen oli tietysti jokakesäinen sirkusilta Finlandian kiertueella heinäkuussa.

WP_20130708_007

Toinen hartaasti odottamani juttu oli Lohengrin Savonlinnan oopperajuhlilla. Voi mikä ooppera! Vieläkin hykertelen tyytyväisyyttä siihenkin reissuun.

WP_20130712_012

Kolmas kesän huippukohta oli kauan ja hartaasti odotettu matka saareen Vaasan edustalle, missä ystäväperheelläni on kesäpaikka. Tutustuminen pieneen kesäparatiisiin oli ihanaa, samoin perheen uusin tulokas, silloin kuusiviikkoinen pikkuhippu, sekä tietenkin kaksi ja puolivuotias kultanuppukummityttöni, jonka kanssa leikin kaikki mahdolliset hetket niinä parinä päivänä, jotka Vaasassa vietin.

IMG_4880

Puolitoistaviikkoa pitkän lomani tavoite oli tavata kaikki kummityttöni. Keskimmäinen oli saaressa kanssani, nuorimmainen maalla hymyili minulle niin että sydämeni lauloi riemusta, mutta kolmannen kanssa menimme ristiin, sillä hän oli juuri mummolassa kun tulin kylään. Ei se mitään, tapaamme parin päivän päästä. Makeat naurut sain kun kävi ilmi, että pukeutumistyylimme on vahvasti samanlainen, molemmilla kun on muun muassa vaaleanpunaiset farkut ja samankuvioinen me&I -mekko.

Kesä on ollut työntäyteinen, isän sairastumisen vuoksi raskas, mutta kaikesta huolimatta oikein hyvä. Ja onhan kesää toki vielä jäljellä, en tarkoita synkistellä. Kuitenkin ajatukset kääntyvät jo syksyyn uuden työn alkamisen myötä, mutta juuri uuden työn vuoksi syksy on erityisen hyvä tänä vuonna.

Minun piti saada väikkärin käsikirjoitus valmiiksi ennen uuden työn alkua, mutta enpä saanut. Nyt kyse ei ole saamattomuudesta; tein tosi kovasti töitä, mutta viimeistelytyö vain on hidasta. Tarkoitukseni oli, että uuden työn kanssa ei tarvitsisi samaan aikaan tehdä väikkäriä, mutta nyt valitettavasti joudun kyllä tarttumaan osittain iltaisin ja viikonloppuisin omaan käsikirjoitukseen. Onneksi sain vaikeimmat, eniten ajatustyötä vaativat osuudet melkein valmiiksi, joten eiköhän iltahommat onnistu. Elokuun alussa pitää lisäksi saada painokuntoon eka ulkomainen artikkelini sekä 1950-lukutietokirja, joten työhön paluu loman jälkeen tulee olemaan vauhdikas.

Silti: onpa mahtavaa aloittaa huomenna uudessa työssä. Olen viimeksi aloittanut uuden työn kesällä 2007, kun olin Sarka-museon kesätyöntekijä. Jatko-opinnot alkoivat jotenkin niin vähitellen, ettei uuden työntekijän fiilistä varsinaisesti tullut. Huominen ei juurikaan jännitä, koska tiedän että hyvä työkaveri on ottamassa minut vastaan ja auttamassa alkuun. Tunnen osan tulevista työkavereista jo ennalta ja tiedän, että siellä on hyvä tunnelma ja kivoja ihmisiä. Tulossa siis kivat kuusi kuukautta palkkatyössä.

Minulle Minna Lindgren on ollut aina musiikkitoimittaja, joten sitäkin kiinnostavampaa oli lukea hänen tuore romaaninsa Kuolema Ehtoolehdossa (2013). Luin kirjan tänään sairasvuoteella; kesäflunssa kaatoi minut kesken loman sängynpohjalle. Kurjaa, kun en voi tavata ystäviä niinkuin piti, mutta toisaalta hyväkin asia, sillä lomasuunnitelmiinini kuului myös kirjojen ja tv:n ääressä vietettyä aikaa.

Kuolema Ehtoolehdossa on hauska kirja. Se on suorastaan hämmästyttävän hauska ottaen huomioon sen aiheen, vanhusten elämän palvelukodissa ja kaiken mitä siihen liittyy: liiat lääkkeet, yksinäisyys, terveyden hidas rapistuminen sekä ruumiin että järjen puolesta tai se, että kohdellaan kuin päiväkoti-ikäistä vaikka ihminen vain on vanha.

Kirjan nimen kaksoismerkitys kolahti myös: kuolema on Ehtoolehto-nimisessä palvelukodissa alati läsnä, kun asukkaita jatkuvasti ”lähtee muualle”, mutta nimi viittaa myös kirjan keskeiseen juoneen, mukavan työntekijän yllättävään kuolemaan ja sen selvittelyyn. Varsinainen dekkari Kuolema Ehtoolehdossa ei ehkä kuitenkaan ole, sillä lopulta jää hiukan epäselväksi mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut. Lukijalle ei selvitetä kaikkia yksityiskohtia aivan kuten ei tarinan pääosassa olevalle 94-vuotiaalle Siirillekään tai hänen ystävilleen, jotka huomaavat palvelutalon puuhissa jotain epämääräistä, mutta jotka (hieman) jo unohtelevat asioita ja sekoittavat tapahtumia.

Vakavista aiheista huolimatta Lindgren onneksi päättää kirjansa onnellisesti. Hyväntuulinen lukukokemus olisi päättynyt liian tylysti, jos tarinassa ei olisi onnellinen, hyväntuulinen loppukohtaus, jossa nauretaan paljon.

Pamflettimaiseksikin kuvailtu kirja ottaa kieltämättä kantaa. Lindgren tuo lukijan eteen kärjistetyn (?) kuvan palvelukodista ja vanhusten kohtelusta. Komiikassa on siis tragikomiikan sävyjä. Lindgrenin kirjassa omaiset ovat lähinnä välinpitämättömiä, kylmiä tai ahneita – joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Hoitajat ovat yleensä osaamattomia eivätkä osaa suomea – mutta tähänkin Lindgren osoittaa poikkeukset. Mielestäni hän ei siis yleistä, vaan huomauttaa kirjallaan, että ylilyönnit ovat turhan yleisiä. Ilmeisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuen (linkki HS:n Kuukausiliitteen artikkeliin) Lindgren myös tuo esiin ihmisen oikeuden kuolemaan. Siiri kieltäytyy sydämen tahdistimesta, koska hänen mielestään 94-vuotiaan elämä on lähinnä kuoleman odottamista – miksi pitkittää sitä yhtään enempää. Tahdistimesta kieltäytyminen on tietysti väärin hoitohenkilökunnan näkökulmasta.

Jos asuisin Helsingissä, ottaisin kirjan mukaani ja lähtisin kiertämään eri raitiovaunulinjoja. Siirin harrastus ovat ratikka-ajelut, ja niillä on kiertää hakemassa niin rohkeutta, iloa kuin arkkitehtonisia kokemuksiakin. Millainen matkaopas hän olisikaan!

Jollain tapaa lukukokemus myös kiersi vatsanpohjaa, sillä kesäni isoja asioita on ollut isäni sairastuminen. Ei muistisairauteen eikä palvelukotikuntoon asti, mutta huumoristaan huolimatta tämä kirja toi vanhuusasiat mieleen myös omakohtaisesta näkökulmasta.

Vaikka tyyli on varsin erilainen, minulle tuli mieleen Renate Dorresteinin kirja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa, jossa käsitellään muistisairautta omaisen näkökulmasta.

Kuolemaa Ehtoolehdossa on luettu paljon myös kirjablogeissa: esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa, Amman kirjablogissa ja Rakkaudesta kirjoihin -blogissa.

Ketchum ei ollut se henkilö, joka aloittaisi Daniel Baciagalupon uuden romaanin ensimmäisen luvun. Ketchum olisi paras pitää tallessa vähän pitempään – lukija saisi odottaa häntä. Joskus kaikkein tärkeimmät henkilöt oli pidettävä hiukan piilossa. Olisi parempi, jos ensimmäisen luvun – ja romaanin – aloittaisi hukkunut poika. Angel, joka ei ollut se miltä näytti, olisi hyvä houkutuslintu; tarinankertojan termein Angel oli koukku. Nuori kanadalainen (joka ei ollut kanadalainen) aloittaisi kirjan.

Ensin ajattelin, että minulla ei ole mitään sanottavaa tästä, että kirja jätti minut liian hiljaiseksi, jotenkin liian yksinäiseksi että voisin mitenkään kommentoida sitä. Ajattelin kirjoittavani vasta parin päivän päästä, mutta sitten tulppa irtosi: hyvistä lukukokemuksista on hauskinta kirjoittaa heti lukemisen jälkeen, jolloin kirja tuntuu vielä iholla, hengityksen rytmissä, ajatuksissa ja liikkeissä. Kai minäkin ehdin runsaan 600 sivun aikana hiukkasen rakastua Daniel Baciagalupoon, jonka kanssa olen viettänyt melkein viikon illat. Vai Ketchumiinko kenties kuitenkin?

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last Night in Twisted River, 2009, suom. 2010oli hyvin irvingmäinen lukukokemus. Se oli pitkä, kerronta tarkkaa ja jatkuvasti eteenpäin kulkevaa, vaikka jokaista Irvingin romaania lukiessani ehdin välillä miettiä, kuuluvatko kaikki mutkat itse tarinaan. Mutta kuuluvat ne, aivan kuten Irvingin kirjoihin kuuluvat karhut, kirjailija, paini, Vietnamin sota ja sukulaisten väliset seksikokemukset tai vähintään vetovoima. Ehkä Irving-maneerina voi pitää myös sitä, että päähenkilöt muuttavat usein. Kenties siitä, miten ja miksi henkilöt muuttavat ja miten koti rakentuu aina uusiin paikkoihin Irvingin romaaneissa voisi tehdä oman pienen kirjallisuustutkielman.

Viimeinen yö Twisted Riverillä on kokki Dominicin ja hänen poikansa Danielin tarina. Dominic Baciagalupo on kokki ja yksinhuoltajaisä, joka työskentelee tukkilaisyhteisössä Twisted Riverissä. Danielin ollessa 12-vuotias tapahtuu jotain, jonka takia isä ja poika jättävät Twisted Riverin taakseen – mutta vain ruumiillisesti, sillä Twisted River seuraa heidän mukanaan loppuun asti, oli karhuja tai ei. Twisted Riverin tapahtumista he saavat kannoilleen vihollisen, joka ei jätä rauhaan vuosikymmenienkään jälkeen. Dominic ja Danny muuttavat ja asettuvat aloilleen, vaihtavat  nimiä ja ystäviä yhä uudestaan vain paetakseen jälleen, kun aika tulee.

Tarinan kiinnostavin henkilö on karski metsuri Ketchum, joka suojelee Baciagalupoja koska on niin luvannut. Vaikka kirjassa on oikeitakin karhuja, niin kuviteltuja kuin kuolleitakin, on Ketchumissakin jotain karhumaista. Danielin tarinassa Ketchum on ehkä kuitenkin tärkeintä, vaikka Dominic onkin esillä enemmän kuin metsuriystävänsä. Minulle jäi jostain syystä hiukan vaillinainen olo Ketchumin suhteen; luulin hänestä paljastuvan vielä enemmän, joten varsinainen tarina, niin suuri kuin se olikin, tuntui pieneltä. Luulen, että minun pitäisi lukea Twisted River uudelleen, että tavoittaisin Ketchumin paremmin, mutta juuri nyt ei ole tiiliskiven uusintalukemisen hetki.

Twisted River on monella tapaa hyvin miehinen romaani. Jo kirjan alun näyttämö, tukkilaisyhteisö, on miesten maailma. Päähenkilöt ovat kaikki miehiä, ja jopa Danielin äiti jää hyvin etäiseksi, vain hahmottelevin viivoin piirretyksi henkilöksi. Lähimmäksi lukijaa Irving tuo naishenkilöistään Six-Pack Pamin, Ketchumin naisystävän joka rakastaa tätä vielä kun kaikki toivo on mennyt ja jonka rooli oli pieni mutta ratkaisevan tärkeä Dominicin ja Danielin elämän kannalta, ja toisaalta Carmellan, Dominicin pitkäaikaisen amerikanitalialaisen naisystävän. Mutta hekin ovat vain sivuhenkilöitä kun pääroolit on jaettu miehille.

Irvingin huumori on tallessa. Erityisesti Ketchumin hahmossa on paljon mille nauraa (lopulta itku kurkussa), mutta myös kirjoittaessaan Danielin työstä kirjailijana Irving pistelee minusta virne suupielessään. Esimerkki: Danielin opettajana on hetken aikaa Kurt Vonnegut, joka huomauttaa tälle aivan liian tiheästä puolipisteiden käytöstä. Ja heheh, Irving itse viljelee puolipisteitä kuin kauraa keväisin.

Erityismaininta on annettava suomentajalle: Kristiina Rikman tekee John Irvingin romaaneissa ainutlaatuisen hyvää työtä. Jälleen kerran en voi kuin ihailla, miten hän on ottanut haltuun niin tukkilaissanaston kuin Dominicin keittiökielenkin. En uskaltaisi lukea Irvingiä alkuperäiskielellä, joten melko paljon siitä niin tunnistettavan irvingmäisestä kerronnasta on myös kääntäjän ammattitaitoa.

Edellinen lukemani John Irving on syksyllä 2011 lukupiirissä luettu Ystäväni Owen Meany (ja sitä edellinen Kunnes löydän sinut vanhassa blogissa vuonna 2008). En ole lukenut hänen romaaneistaan puoliakaan, joten mielenkiintoisia lukukokemuksia on edessä vielä paljon. Jotenkin en vain halua lukea näitä kovin usein, sillä niin paljon kuin Irvingistä pidänkin, on hänen tyylinsä melko intensiivinen, ja pelkään kyllästyväni jos luen hänen romaanejaan liian tiheään. Esimerkiksi paljon suositeltu Oman elämänsä sankari on edelleen lukematta.

Viimeinen yö Twisted Riverillä on luettu monissa blogeissa, mutta linkitän tähän nyt Leena Lumen postauksen, koska se kertoo juonesta enemmän ja on tunnelmaltaan lähellä omiani.

Perjantaina se oli, tammikuun alusta asti odottamani ilta: Savonlinnan oopperajuhlat ja Lohengrin. Tässä on nyt mennyt muutama päivä ihan omissa hässäköissä niin että vasta nyt ehdin kirjoittamaan tänne tunnelmia.

Vaikka toisaalta: tunnelmasta on ehkä vähiten kirjoitettavaa. Oopperajuhlat ovat joka kerta minulle elämys. Siellä käyminen on apurahatutkijalle sen verran harvinaista herkkua, että joka minuutista sitten nauttii kunnolla. Savonlinnassa on yleensä aina aurinkoista ja keskellä kesää se kaupunki vaan on niin kovin kaunis. Ja Olavinlinna – kuinka siitä ei voisi olla pitämättä!

WP_20130712_008

Oopperajuhlien hehkuttamista enemmän tekee mieli kirjoittaa Lohengrinista itsestään. Kuten aiemmin kerroin, olen kuunnellut Lohengrinia koko kesän. Erityisesti olen kuluttanut La Scalan versiota, jossa pääosan laulaa Jonas Kaufmann (Ylen sivuilla on ainakin vielä juttu La Scalan produktiosta.) Savonlinnassa tenori ei loistanut yhtä häikäisevänä kuin Kaufmann, vaan esityksen kirkkain tähti oli pahiksena särmää tarinaan tuonut Ortrud eli Tuija Knihtilä.

Olavinlinnan ohjaus oli samaa tuotantoa kuin parin vuoden takainen versio. Tässä Lohengrin, pelastava ritari, toi pelastuksen varsin arveluttavassa muodossa. Ohjaaja osoitti, miten innokkaasti ihmiset tarttuvat vahvaan johtajaan niin, että johtajuudesta tulee helposti kultti – tai yksipuoluejärjestelmä, jossa joutsenen kuvaa kumarretaan. Viesti oli hyvä, mutta lavastuksessa minusta kompastuttiin välillä. Esimerkiksi linnan takaseinälle heijastetut videokuvat vain sotkivat asiaa. Ekassa näytöksessä ne vielä minusta toimivat, mutta loppuajan vain hämmensivät ja veivät huomiota laulajista. Linnan näyttämö on valtavan suuri tila, ja ilmeisesti lavastaja (tai ohjaaja?) oli halunnut täyttää sitä heijastamalla kuvia taustalle. Turhaa minusta, sillä oopperan esittäminen Olavinlinnassa perustuu juuri siihen, että taustalla on linnan jykevä muuri.

Ja sitä paitsi: mikäpä sopisi paremmin keskiaikaiseen linnaan kuin romantiikan ajan ritariseikkailu. Wagnerin oopperaksi Lohengrinissa on jopa melko jännittävä juoni. Aivan yksityiskohtiin menemättä siinä on siis kyse Graalin ritarista. Brabantin herttua on kuollessaan jättänyt lapsensa Elsan ja Gottfriedin Telramund-nimisen miehen huostaan. Telramundin piti mennä Elsan kanssa naimisiin kunhan tämä tulisi täysi-ikäiseksi, mutta Elsan annettua rukkaset Telramund on ottanut vaimokseen Ortrudin.

Nyt Elsan veli on kadonnut metsään ja Telramund syyttää Elsaa veljensä murhasta. Elsa on veljensä katoamisen vuoksi muuttunut vähän sekavaksi eikä osaa puolustaa itseään kuninkaan jakaessa oikeutta. Elsa kertoo nähneensä unessa ritarin, joka tulee puolustamaan häntä jumalan tuomiolla eli kaksintaistelussa. Kas kummaa, kun Elsan puolustajaa kuulutetaan, lipuu jokea pitkin joutsenen vetämä vene, jossa saapuu tuntematon ritari. Hän tulee puolustamaan viatonta neitoa ja rakastuukin Elsaan saman tien. Ehdoksi Elsan puolustamiselle ritari vaatii Elsaa lupaamaan, ettei tämä koskaan kysy miehen nimeä tai taustaa. Elsa lupaa kahdesti. Ritari voittaa Telramundin ja Elsa on pelastettu, hurraa.

No arvaatteko miten sitten käy? Ortrud on kiukkuinen ja juonii niin, että Elsan epäilykset sankariaan kohtaan heräävät. Tuore aviopari on ensimmäistä kertaa kahden, kun Elsa aloittaa tivaamisen ja – tietenkin – kysyy kielletyn kysymyksen, vaikka ritari koettaa estellä. Weh uns! Was tatest du? – Voi meitä! Mitä teitkään! suree ritari, kun Elsa pöllöpää ei saa pidettyä suutaan kiinni. Telramund hyökkää pimeässä Lohengrinin kimppuun ja saa surmansa.

Sen jälkeen Lohengrin laulaa Elsalle, kuninkaalle ja koko kansalle teoksen tunnetuimman aarian, jossa hän kertoo mistä on kotoisin. In fernem Land on minusta hurjan kaunis. Se kertoo maailman kauneimmasta paikasta, paikasta joka on silkkaa hyvyyttä, ja jokainen Wagnerin sävel kuvailee juuri sitä. Aarian voi kuunnella vaikkapa täältä konserttiversiona tai täältä katkelmana La Scalan produktiosta. Tähän lainaamani sanat ovat suoraan libretosta, jossa suomennoksen on tehnyt Leena Vallisaari.

In fernem Land, unnahbar euren Schritten,

liegt eine Burg, die Montsalvat genannt;

ein Lichter Tempel steht dort inmitten,

so kostbar als auf Erden nichts bekannt;

drin ein Gefäß von wundertät’gem Segen

wird dort als höchstes Heiligtum bewacht:

es ward, daß sein der Menschen reinste pflegen,

herab von einer Engelschar gebracht;

alljährlich naht com Himmel eine Taube,

um neu zu stärken seine Wunderkraft:

es heißt der Gral, und selig reinster Glaube

erteilt durch ihn sich seiner Ritterschaft.

Wer nun dem Gral zu dienen ist erkoren,

den rüstet er mit überirdischer Macht;

an dem ist jedes Bösen Trug verloren,

wenn ihn er sieht, weicht dem des Todes Nacht.

Selbst wer von ihm in ferne Land’ entsendet,

zum Streiter für der Tugend Recht ernannt,

dem wird nicht seine heil’ge Kraft entwendet,

bleibt als sein Ritter dort er unerkannt;

so hehrer Art doch ist des Grales Segen,

etnhüllt muß er des Laien Auge fliehn;

des Ritters drum sollt Zweifel ihr nicht hegen,

erkennt ihr ihn – dann muß er von euch ziehn.

Nun hört, wie ich verbot’ner Frage lohne!

Vom Gral ward ich zu euch daher gesand:

mein Vater Parzival trägt seine Krone,

sein Ritter ich – bin Lohengrin genannt.

***

Kaukaisessa maassa, jota askelenne eivät löydä,

on linna nimeltä Montsalvat;

sen keskellä on loistava temppeli,

jolle mikään maan päällä ei vedä vertaa.

Sen sisällä vartioidaan esineistä pyhimpänä

ihmeitätekevän siunauksen maljaa;

enkelien joukko toi sen ylhäältä

ja uskoi ihmisistä puhtaimpien haltuun.

Joka vuosi taivaasta laskeutuu kyyhky

vahvistamaan maljan ihmevoimaa.

Sen nimi on Graal, ja ritarikunnalleen

se antaa autuaan, puhtaan uskon.

Sille, joka on valittu Graalia palvelemaan,

Graal antaa ylimaalliset voimat.

Pahan juonet eivät pysty häneen,

hänen edestään väistyy kuoleman yö.

Sekään, joka lähetetään kaukaisiin maihin

hyveen oikeutta puolustamaan,

ei menetä Graalin antamaa pyhää voimaa,

jollei hän paljastu sen ritariksi.

Niin ylen pyhä on Graalin siunaus,

ettei se suvaitse vihkimättömän katsetta.

Siksi ritaria ei saa epäillä.

Jos hän paljastuu, hänen täytyy lähteä pois.

Kuulkaa, mitä vastaan kiellettyyn kysymykseen!

Graal lähetti minut teidän luoksenne.

Isäni Parsifal kantaa sen kruunua,

itse olen sen ritari – Lohengrin on nimeni.

Niinpä – siihen oli syynsä, että Lohengrin vannotti Elsaa olemaan kysymättä sen nimen perään. Graalin säännöt ovat taipumattomat: nimen ja taustan paljastuttua Lohengrinin on lähdettävä. Elsa on lohduton, mutta Ortrud riemuitsee. Joutsen tulee hakemaan Lohengrinia, mutta Orturdin lällättäessä riemuaan Lohengrin rukoilee ja – tadaa – joutsen muuttuu Elsan kadonneeksi veljeksi Gottfriediksi. Ortrud oli taikonut hänet päästäkseen eroon sisaruksista, ja paljastuttuaan (ja menetettyään myös miehensä) Ortrud tekee itsemurhan. Elsa ilahtuu saadessaan veljensä takaisin, mutta tajuaa menettäneensä rakastetun miehensä. Ooppera päättyy Elsan huutoon Mein Gatte! Mein Gatte! – Puolisoni! Puolisoni! Libreton mukaan Elsa kuolee; Olavinlinnassa hän jäi henkiin, mutta taisi mieli taas vähän järkkyä.

Wagnerin itse kirjoittama libretto perustuu vanhaan legendaan ja runoihin. Lohengrinin tarinasta on olemassa myös versio, jossa Elsa ja ritari elävät onnellisina elämänsä loppuun asti – mutta kukapa sellaista oopperaa jaksaisi katsoa, kuolemaa ja magiaa siinä olla pitää.

Ennen oopperaa Savonlinnan maakuntamuseossa järjestetyssä teosesittelyssä kuulin tulkinnan, josta pidän aika paljon. Sen mukaan Lohengrin kertoo kuolevaisten ja kuolemattomien välisestä siirtymästä. Lohengrin haluaisi olla tavallinen ihminen, tavallinen kuolevainen, ja on siksi onnellinen Elsan kanssa. Hän rakastuu neitoon välittömästi – Lohengrin on se, joka hokee Ich liebe dich -lausetta jatkuvasti, Elsa ei sano sitä kertaakaan, sillä hän rakastuu enemminkin ritarin loistoon ja ajatukseen pelastajasta. Elsan petollisuus tai epäluotettavuus tuhoaa rakkauden ohella Lohengrinin haaveen tavallisesta elämästä. Montsalvat on varmasti hieno paikka, mutta ehkä sieltä olisi kiva päästä joskus vähän normaalimpaan, vähän syntisempään ja värikkäämpään elämään.

En tiedä, monesko kertani tämä oli Savonlinnassa. Varmasti muistan ainakin viisi oopperaa (Macbeth, Faust, Lentävä hollantilainen, Turandot ja Lohengrin), mutta luulen, että niitä on enemmänkin, ja jotenkin epäilen nähneeni Hollantilaisen siellä kahdesti. Ensi kesän ohjelmistossa olisi muun muassa Sallisen Kullervo, mutta tänään huomasin, että samoihin aikoihin on Barcelonassa kiinnostava konferenssi, joten oopperajuhlat saattavat jäädä väliin. Mutta sitä ehtii miettiä sitten.

Juuri nyt, kun olen perhesyiden vuoksi ollut erityisesti pakoreitin tarpeessa, Lohengrin oli parasta mahdollista lääkettä.

Sirkus on täällä, se suosikkini: Sirkus Finlandia.

Jälleen itketti, nauratti, täristi. Joka kesä elämys on yhtä vahva – en tiedä voi tällaiseen joskus kyllästyä? Ei kai. Tämä oli seitsemäs Sirkus Finlandian näytös jonka näin. Ja lisää tulee, uusi ohjelma joka vuosi.

Tänä vuonna suosikkejani olivat kotimaiset esiintyjät: jousiampujataituri Aleksi Martin ja puolisonsa Liina Aunola sekä rovaniemeläiskaksikko Duo Events. Eniten minut säikähdytti australialainen nuorallakävelijä tai -juoksija Ramon, joka keikkui teltan katonrajassa nähdäkseni ilman turvaköyttä. Kahdesti hän oli pudota; niistä kerroista toinen oli tahallinen ja kuului vitsiin, mutta ensimmäinen kyllä vahvasti vaikutti vahingolta – mies roikkui aika vähästä kiinni ja vaikutti hieman hermostuneelta jonkin aikaa sen jälkeen. Oli tahallista tai ei, säikähdin ihan kauheasti. Teltta hiljeni äkkiä ihan kokonaan – ja aplodit taitelijan päästyä jälleen turvaan narunsa päälle olivat sitäkin raikuvammat.

1-Sirkus Finlandia

Ohjelman juontaa tällä kaudella Timo Taikuri – kyllä, juuri hän! Odotin Carl Jernström Juniorin esiintyvän sitten taitolajissaan jonglöörinä, mutta ei, harmi. Hän tuli areenalle vasta loppukumarrukseen sirkustirehtöörin asussaan.

Hieno ilta, hieno tunnelma. Hieno sirkus.

Lapsuuden kesiin kuului aina viili. Äidin tekemä, ihanan viileä ja pinnalta samettinen. Omien lehmien maidosta tehtynä se oli tukeva aamu- tai välipala, toisinaan leivän kanssa kokonainen ateriakin. Jo lapsena opin laittamaan viilin joukkoon puolukkaa, mutta talkkunan makuun en ole koskaan päässyt, toisin kuin muu perhe. Lapsena koko juttu piti vielä makeuttaa sokerilla, mutta nyt parhaalta maistuu juuri se happamuus.

Nykyään parasta kesämakustelua ovat tuoreet mansikat viilin kanssa. Kyllä ne pakastetutkin, mutta tuoreista tulee kesäisempi olo.

Muistan kun itse opettelin tekemään viiliä. Sotkin maitoa pöydille, kun kattilasta kippoihin kaataminen oli vaikeaa. Välillä se kuumeni liikaa tai liian vähän tai jotain muuta tapahtui niin, ettei viili viiliintynyt eli hyytynyt. Silloin se suututti: ”Se maito ei saa olla liian kuumaa”, vaikka eiväthän toiset neuvomisillaan pahaa tarkoittaneet.

Vasta aikuisena opin, että viiliä voi syödä myös talvella. Mutta vain kesällä tulee mieleen tehdä sitä itse. Ihmeen harvoin kuitenkin hommaan ryhdyn, vaikka se olisi kaikin puolin järkevää: edullista, tekemisen iloa, muovikippojen hyötykäyttöä.

Niin ne kipot: lapsesta asti selkäytimeen on iskostunut  se, että muovikippoja pitää säästää ja etenkin niitä kansia, joista on aina pulaa. En enää jokaista raejuustokippoa säilytä, mutta kansia on kertynyt aikamoinen kasa.

Muutama päivä sitten sen tein, viimeinkin. Ostin maitoa ja viiliä, valitsin sopivat viilikupit ja niihin kannet. Jaoin siemenviilin kuppien pohjalle ja kaadoin kädenlämpöistä maitoa päälle. Sekoitin, laitoin kannet paikoilleen ja jätin viilit tekeytymään keittiön pöydälle. Ja seuraavana iltana ne olivat valmiita.

Helppoa ja herkullista! Rasvattomasta maidosta tehtynä se ihanan ihana samettipinta jää viilistä pois, mutta muuten herkku on entisellään.

Niin ja tosiaan: ukkosella viili ei valmistu. Älkää kysykö miksi, mutta näin väitetään.

Kiinnitin huomiota tämän varsin kauniin kirjan kanteen (ks. esim. kustantajan sivulla) kirjaston suositteluhyllyssä ja muistin, että ainakin Täällä toisen tähden alla -blogissa kehuttiin romaania kovasti. Nappasin sen mukaani suositusten vuoksi myös siksi, että tunnen häpeällisen huonosti (lue: en yhtään) venäläistä kirjallisuutta joitain klassikoita lukuunottamatta.

Sanottakoon nyt ensiksi, että Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa (1996, suom. 2012) on hyvä kirja. Se jätti minuun odotuksia  laimeamman olon, mutta nyt muutama päivä lukemisen jälkeen huomaan ajattelevani sitä ehjempänä kokonaisuutena kuin miltä se lukiessa tuntui.

Kirja kertoo Medeiasta, joka on laajan sukunsa keskushenkilö. Medeialla ei itsellään ole lapsia, mutta hänen sisaruksillaan on, ja kaikki kokoontuvat Medeian kotiin Krimille keväällä ja kesällä. Ulitskaja kuljettaa kerrontaa sujuvasti monilla eri poluilla. Lukijalle esitellään henkilö toisensa jälkeen. Osan heistä tarina kerrotaan lapsuudesta asti, osa kulkee mukana kirjan loppuun asti. Taustalla on Krimin historia, Neuvostoliiton historia, sodat ja puolueen hallinto. Kerronta kulkee kuitenkin koko ajan henkilöiden tasolla eikä maailman menoa kommentoida muuten kuin välillisesti – välillä olisin jopa toivonut enemmänkin historian kerrontaa. Mutta juuri ihmisten persoonien ja elämänkuvioiden kuvauksena Medeia ja hänen lapsensa onkin hyvä. Poliittiset vaihdokset kun harvoin kulkevat samassa tahdissa kuin ihmisten oma elämä.

Henkilögallerian laajuus teki lukemisesta aluksi vaikeaa. Tai ei se yksinään vaan se, että luin Medeiaa ajankohtana, jolloin lukemiseen oli kovin vähän aikaa ja voimia; vain kymmenisen minuuttia joka ilta ennen nukahtamista. Kirja eteni siis hitaasti ja kesti minulla pitkään. Kun viimeiset pari sivua luin joka ilta jo puoliunessa, en seuraavana iltana enää muistanut, kenestä oli kyse ja mitä oli tapahtumassa. Näin lukemisesta tuli hyvin katkonaista ja se pilasi kirjan alkuosan lukuelämystä. Aloin päästä jyvälle kirjan tunnelmasta vasta puolivälin tienoilla, ja sen jälkeen saatoin mennä aikaisemmin nukkumaankin ihan vain saadakseni luettua pidemmälti Medeian perheestä ennen nukahtamista. Silti melkein loppuun asti käytin hyödykseni kirjan lopusta löytyvää sukupuuta palauttaakseni mieleeni, kuka kukin oli.

Kiinnitän harvoin huomiota kirjojen käännöksiin, mutta nyt ajattelin monta kertaa, että tässä on kyllä tehty erinomaista työtä. Tietysti sitä on vaikea arvioida täsmällisesti ilman alkuperäisteosta, mutta Medeiaa lukiessa ei tullut kertaakaan mieleen, että jokin lause kuulostaisi oudolta ja epäsuomalaiselta rakenteelta. Kirjan on suomentanut Arja Pikkupeura, ja vaikka kirjan hienosti soljuva teksti on tietenkin pääosin Ulitskajan ansiota, voi minusta myös kääntäjää kiittää.

Odotukset olivat tosiaan korkealla, kun tähän tartuin, mutta ihan elämyksellisyyteen asti en päässyt Ulitskajan mukana. Jäi vähän harmittamaankin, ehkä. Toisaalta luulen, että jos lukisin Medeian joskus toisen kerran, hahmottaisin sen punaisen langan paremmin ja sen vuoksi pitäisin siitä enemmän.