Minulla on uskomattoman ihana serkku, tai on montakin, mutta juuri nyt yksi heistä vaimoineen on erityisen hatunnoston aiheena. He järjestivät viime viikonloppuna jo kolmatta kertaa kotipihallaan, entisessä kotikylässäni, kotikutoiset rokkifestarit. Tällä kertaa bändejä oli kahdeksan, vieraita jälleen runsain mitoin ja tunnelma katossa, kuten ennenkin.

Ihailen serkkuni intoa ja määrätietoisuutta, että hän jaksaa järjestää moisen tapahtuman, jaksaa kuunnella kylän vanhemman sukupolven edustajien hiljaista jupinaa hymyssä suin ja tehdä jälleen niin kuin oikealta tuntuu. Meille, meidän ikäpolvellemme, tämä nyt jo melkein tavaksi tullut tapahtuma on ihana tilaisuus tavata kerralla kaikki. Meidän sukuhaaralle se on melkein serkkutapaaminen, sillä suurin osa tästä serkussarjasta on aina paikalla puolisoineen. Minulle ja siskolleni, jotka asumme kauempana, tällaiset sekä serkkujen että muiden tuttujen tapaamiset ovat tärkeitä – se tärkeys vaan on sellaista, jota ei oikein osaa pukea sanoiksi; sanojen sijaan hymyillään, halataan monta kertaa illan aikana ja nauretaan mitä hulluimmille jutuille, kunhan vain nauretaan yhdessä.

Parasta lauantaina oli serkun ja hänen kavereittensa bändi, joka keikkaili nyt ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Pojat (vai miehet?) ovat soittaneet yhdessä yläasteelta asti, mutta treenit ovat viime vuosina jääneet vähemmälle. Nyt oli comebackin aika: sisko oli suunnitellut bändille logonkin ja hieno lakana teetettiin lavan takaseinälle, samoin bändäripaitoja harvoille ja valituille. Ja voi jesses että he soittivat hyvin! Yleisö oli tietysti aivan myyty, olihan basistina kaikkien suosikki, itse illan isäntä.

Tai oli illassa jotain vielä parempaa: siskoni, joka loisti ja sädehti niin että mieleni teki osoitella kaikille, että hei, tuo on mun sisko, se on ihana – mutta eihän minun tarvinnut, kaikki näkivät sen muutenkin. Siskon loistosta osa heijastui minuunkin, niin että näytän kaikissa illan valokuvissa onnelliselta ja valoisalta.

Syystä tai toisesta olen hyräillyt Baddingin Paratiisia lauantaiyöstä asti. Tiedän juu, ettei maalla asuminen paratiisia vastaa, olenhan juuri samalta paikkakunnalta kotoisin. Mutta silti olen taas viime viikkoina selaillut myynnissä olevia taloja ja haaveillut, voi miten olenkin haaveillut. Jonain päivänä vielä, jos kaikki oikein menee, minulla on siellä oma paikkani.

Mainokset