kesäkuu 2013


Vasta kolmannes kesästä takana ja olen ehtinyt kirjojen ääreen ihan riittävästi. Ehkä yleisestä lomailudiskurssista johtuen kesällä on sellainen olo, että pitäisi lukea enemmän. Tai ainakin pitäisi olla aikaa lukea enemmän; riippumatto ja sen sellaista, tiedättehän? Mutta en minä kyllä taida kesällä lukea sen enempää kuin muulloinkaan. En ole pitänyt viikkoa pidempää kesälomaa ikinä, joten lomalukemiston sijaan minulla on kesälukemisto. Luen usein enemmän esimerkiksi joululomalla.

Kesäkuussa luettujen listaa hallitsee odotetusti Anni Polvan Tiina-sarja. Olen lukenut sarjan kahdeksan ensimmäistä kirjaa. Koska tavoite on lukea kaikki 29 elokuun loppuun mennessä, olen vähän jäljessä aikataulusta. Heinäkuusta pitänee siis tulla entistä Tiina-painotteisempi, sillä elokuuksi on tiedossa hyvin vähän vapaa-aikaa (uusi työ päivisin ja iltatöinä omia projekteja).

Tiinat ovat niin nopealukuisia, että niistä kertyy pitkä lista, vaikka sivumääräisesti ei olla kovin pitkällä. Tiinojen lisäksi olen lukenut lisää Larcenetin sarjakuvia, yhden tietokirjan ja kolme romaania. Aki Ollikaisen Nälkävuodesta olisi varmaan pitänyt kirjoittaa tännekin, sen verran paljon sen pyöri mielessä lukemisen jälkeen. Heidi Köngästä ehdin lukea kaksikin kertaa, kun Dora, Doran jälkeen oli pakko juhannuspäivänä vielä lukaista pitkästä aikaa Luvattu. Yksi kiinnostava kirjaseikkailu on vielä hieman kesken, mutta postaan siitä mahdollisesti ensi viikolla.

  • Manu Larcenet: Pieniä voittoja
  • Manu Larcenet: Elämän oppitunteja (Pieniä voittoja 2)
  • Manu Larcenet: Millä on väliä (Pieniä voittoja 3)
  • Manu Larcenet: Kukin parhaansa mukaan (Pieniä voittoja 4)
  • Aki Ollikainen: Nälkävuosi
  • Anni Polva: Tiina
  • Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun
  • Anni Polva: Tiina kesälaitumilla
  • Anni Polva: Tiina toimii
  • Anni Polva: Tiina ei pelkää
  • Heidi Köngäs: Dora, Dora
  • Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän
  • Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet
  • Heidi Köngäs: Luvattu
  • Anni Polva: Tiina epäilee Juhaa
  • Anni Polva: Tiina seikkalee

Olen tunnetusti enemmän syksy- kuin kesäihminen, mutta ei se tarkoita, että minä jotenkin erityisesti inhoaisin kesää. Jokainen vuodenaika on kaunis, ja viime aikoina kesä on antanut melkein parastaan. Sinisessä linnassa oli jo lista kymmenestä ihanan kesäisestä asiasta, ja se lista sai mielen iloiseksi: näin todella on.

Vaikka en pidäkään helteestä, niin kesässä on silti paljon ihania asioita, joita ei voi tehdä muulloin. Oli ihanaa grillata juhannuksena ystävien kanssa, ja kävellä yöttömässä yössä kotiin hitaasti ja kiireettä, parhaista ihmisistä nautiskellen. Ylipäätään juhannus on minusta ihana juhla, täynnä valoa, vihreyttä ja elämää.

Tällä viikolla oli ihanaa käydä helteisen päivän päätteeksi uimassa, ja oli ihanaa kuunnella kesäistä sadetta toissa iltana. Yksi parhaista kesäasioista on Sepän aukion kirpputori, jossa olen ollut myymässä vanhoja vaatteita nyt jo pari kertaa tässä kuussa, tänään viimeksi. Siellä on aina hauska tunnelma ja joka kerta myös ostan jotain – vaatekaapin tyhjeneminen on kyseenalaista, kun aina mukaankin tarttuu jotain.

Tänään tein kesäkeittoa, jota ei tulisi mieleenkään tehdä talvella. Tuoreet mansikat ja pian kypsyvät myös mustikat, aijjai, kuinka kesä onkaan ihanaa. Muurinpohjalettuja en ole vielä tänä kesänä saanut, enkä tiedä saankokaan, mutta siinäkin on kesäruoka parhaimmillaan. Kesällä myös tomaatit maistuvat ihanasti auringolle, etenkin nyt kun vuosien tauon jälkeen pystyn taas syömään niitä. Ja jäätelö! Vain kesällä pystyy syömään kaksikin jäätelöä päivässä.

Parin viikon kuluttua pääsen Savonlinnaan oopperajuhlille. Savonlinna on kesäkaupunki parhaimmillaan, ja sinne liittyy oopperajuhlien lisäksi muitakin hyviä kesämuistoja.

Kesä on myös valkoisia vaatteita, hameita ja pikkukenkiä, terassilla istuskelua ja kukkia niin luonnossa kuin parvekkeella. Kesä on mölkkyturnauksia työkavereitten kanssa ja ilmastoitu työhuone, jonka viileydessä voi viettää päivien kuumimmat hetket. Kesä on riemua kannustavasta palautteesta ja tulevan loman odotusta.

Kyllä kesä sentään on kesä.

 

 

Meidän tutkijayhdistyksellä on viikottainen liikuntasalivuoro yliopistolla. Kävijöiden yhteispäätöksellä siellä pelataan sulkapalloa. Menin tänään mukaan ensimmäistä kertaa, ja vähän jännitti, sillä olen pelannut sulkapalloa viimeksi lapsena. Tai no, pelannut ja pelannut – sellaista lätkimistähän se silloin oli.

Kesä on kuitenkin hyvä aika olla ensikertalainen, sillä liikuntavuoromme on melko hiljainen. Pelasimme nelinpeliä ja ilokseni huomasin, etten ole kovin paljoa huonompi kuin muut. Tosin tämän naisseurueen peli kuulema yleensäkin on kyllä hikistä, mutta siinä mielessä kevyempää kuin tavallisesti viereisellä kentällä pelaavien miesten, että pisteitä ei lasketa. Lyöntien välissä ehtii jopa välillä jutella. Sulkapallo sopii hyvin istumatyötä tekeville. Hartiat ja selkä ovat liikkeessä, ja kyllä siinä hengästyy ja hikeentyy, ainakin minun kunnollani.

Mutta kylläpä minulla oli hauskaa, paljon hauskempaa kuin odotin! Vakipelaajat  – mukana muun muassa hiljattain kirjablogin perustanut Susanna – ottivat minut iloisesti mukaan. He joustivat kokemattoman kanssa esimerkiksi niin, että kun valitin lyöntikäden käsivarren kipeytyvän aika nopeasti, he ehdottivat käden vaihtoa – ja kaikki siis pelasivat osan ajasta heikommalla kädellä, ihan tasapainon vuoksi.

En ole aikoihin hionnut niin kovasti kuin tänään. Sitä paremmalta tuntui sulkapallon jälkeen pulahtaa Mattilanniemen rannasta uimaan – talviturkki lähti viimeinkin.

Ja ensi viikolla menen uudestaan sulkapallottelemaan.

Viime aikoina kirjablogeissa vatvotun aiheen (lue esim. täältätäältätäältä) vuoksi alkukaneetti:

Kyllä, sain tämän kirjan kustantamosta lahjaksi. Ei, kustantannustoimittaja, jolta kirjan sain, ei tiennyt että kirjoitan blogia ja välillä myös kirjoista. Sain kirjan, koska se kiinnosti ja koska kyseessä on kustantaja, jolle teen itsekin juuri nyt kirjaa. Suhteeni kustantajaan on siis mitä suurimmassa määrin kaupallinen, mutta se liittyy omaan projektiini, ei tähän teokseen.

Sivumennen sanottakoon, että tämä on ensimmäinen ja ainoa kirja, jonka olen koskaan saanut kustantajan suunnasta lahjaksi.

Pauliina Salminen on sanomalehti Keskisuomalaisen toimittaja, jolla tietääkseni on historia-alan koulutus. Hänen tietokirjansa Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia Itä-Karjalassa (2013) kertoo jatkosodan vuosista ja Suomen miehittämistä alueista. Kirjan aiheena on miehitysalueille tavallinen, mutta suomalaissotilaiden osalta varsin vaiettu aihe: itäkarjalaisten naisten ja suomalaisten sotilaiden väliset suhteet, niistä syntyneet lapset ja perustetut ja perustamatta jätetyt perheet. Suomen osalta samaa teemaa on käsitelty lähinnä saksalaissotilaiden ja suomalaisten naisten välisten suhteiden osalta – ja tässä puheenaiheessa saksalaisiin rakastuneet suomalaisnaiset syyllistettiin pitkään.

Salmisen kirjassa myötätunto on itäkarjalaisnaisten puolella. Suomalaissotilaat esitetään naisia useammin pettureita, perättömiä lupauksia antavina, epäluotettavina, hyväksikäyttäjinä ja vastuuttomina. Totta varmasti onkin, että itäkarjalaisten naisten asema on ollut vaikea: miehittäjävaltion sotilaille ei ollut paljon varaa sanoa ei, ja toisaalta suhteiden myötä saattoi saada esimerkiksi ruokaa perheelle.

Monet sotilaat lupailivat avioliittoa ja myös muuttoa Suomeen päästäkseen naisten vuoteeseen. Varsin usein valitettavasti paljastui, että sulhasella oli vaimo ja lapset odottamassa kotona. Tämä kävi ilmi sitten, kun sotaheila tuli raskaaksi ja alettiin keskustella elatuksesta. Toisinaan tilanne kärjistyi jopa varsin rumiin tekoihin: mies saattoi painostaa naista aborttiin (joka oli tietenkin laiton) ja mikä ehkä tunnetasolla vielä julmempaa, kieltää koko suhteen, väittää tyttöystävällään olleen jatkuvasti muitakin miehiä ja leimata rakkaudenvalojensa kohteen lähes prostituoiduksi.

Miehittäjän morsiamet perustuu arkistolähteisiin ja on juuri siksi todella lähellä aihettaan: empiria tulee esiin joka sivulla. Se on tietokirja, joten tyyli on lukijaa koskettava. Paikoitellen se menee sitten överiksi: tutkijana minua välillä ihmetytti kirjoittajan tekemät kärjistetyt tulkinnat. Esimerkiksi hän antaa ymmärtää (sanomatta ihan suoraan), että lapsikuolleisuuden kasvu ja suhteellinen määrä johtuisi myös lapsenmurhien lisääntymisestä. Vaikka lapsenmurhia varmasti tapahtui, se on kuitenkin niin äärimmäinen teko, että se on väkisinkin harvinaista – varmasti myös Itä-Karjalan olosuhteissa. On vaikea uskoa ilman perusteellisempaa tutkimusta, että lapsenmurhat olisivat aiheuttamassa imeväiskuolleisuuden tilastopiikkiä jatkosodan vuosina.

Voi olla, että minä puolestani tuossa asiassa tulkitsen kirjailijaa liikaa, mutta ehkä kyse on pienestä varovaisuudesta, jolla kirjan lähteiden käyttöön suhtaudun muutenkin. Miehittäjän morsiamet on tietokirja, joten on katsottava meriitiksi, että siinä ylipäätään on viitteitä. Kummallista sen sijaan on kirjallisuusluettelon alussa oleva ilmoitus, että kirjassa on käytetty runsaasti Itä-Karjalaa käsittelevää kirjallisuutta, esimerkiksi seuraavia. Mikä perustelu voi olla, että osa kirjallisuudesta on jätetty pois luettelosta? Se tuskin olisi lisännyt sivumäärää muutenkin pienikokoisessa kirjassa liikaa. Sen sijaan tutkimuskirjallisuuden valikoiminen lähdeluetteloon herättää kysymyksiä tutkimusetiikasta.

Toivottavasti joku tarttuu tähän aineistoon ja tekee siitä tutkimuksen. Kriittisen, tieteen sääntöjä noudattavan tutkimuksen, jossa ei tarvitse vedota lukijan tunteisiin niin paljon kuin tietokirjassa. Aihe on tärkeä ja kiinnostava. Suomalaisia sotilaita ei mielestäni tässä vedetä sen enempää lokaan kuin muitakaan miehittäjäsotilaita ympäri maailman ja kautta historian. Miehitystilanteissa tapahtuu aina vääryyksiä, mutta olisi tärkeää tuoda niitä esiin, myös suomalaisten ”sankarisotilaiden” osalta. Salmisen kirja osoittaa myös selkeästi, etteivät kaikki suomalaisten ja itäkarjalaisten suhteet sisältäneet hyväksikäyttöä, vaan myös syvää rakkautta ja palavia tunteita. Itä-Karjalassa myös lunastettiin lupauksia: mentiin naimisiin ja maksettiin aviottomien lasten elatusapuja.

Rahoituksen saaminen tällaiselle tutkimukselle tuskin olisi ongelma, niin kiinnostavasta aiheesta on kyse. Jään odottamaan lisää.

Juuri hän kävi minussa kuin kylässä, pistäytyi ja häipyi sen sileän tien. Nyt minusta tuntuu, että ovi jäi raolleen, jostain suoraan puhaltaa sisään kylmää pakkasilmaa.

Heidi Köngäksen esikoisromaani Luvattu (2000) on yksi parhaista kotimaisista kirjoista, joita olen lukenut. Sen jälkeen olen lukenut Köngäksen kirjoista Vieraan miehen, mutta en muita. Nyt kirjastossa tuli vastaan Dora, Dora (2012), jonka kaverini mainitsi ja suositteli, joten otin sen mukaani. En muistanut sen olleen Finlandia-ehdokas. Vahvin syy lukuvalintaan oli juuri kirjailijan esikoisromaani, joka on jättänyt minuun jäljen.

Köngäs on ehkä parhaita tietämiäni intohimon kuvaajia. Hän osaa sanallistaa ne sanattomiksi jääneet tunteet ja ajatukset, tiedostamattomatkin tarpeet, jotka vaikuttavat ihmisten välillä milloin vahvemmin, milloin heikommin. Polte, palava tunne, voimakas intohimo, kieltäytyminen, nautinto – kaiken sen ja paljon enemmänkin Köngäs osaa kuvata terävästi, lyhyesti ja liikoja vellomatta.

Dora, Dora kertoo jouluntienoosta 1943. Varusteluministeri, ainoana katuvana natsina historiaan jäänyt Albert Speer matkaa Lappiin tarkistamaan Petsamon nikkelikaivosta. Kirja on kuvaus Speeristä ja tämän seurueesta: sihteeri Annemariesta, tulkiksi nimitetystä Eerosta sekä viihdytysjoukkona mukana olevasta taikurista. Enemmän kuin päähenkilöistään Dora, Dora kertoo kuitenkin vallasta, himosta, sodasta ja intohimoista – ja myös rakkaudesta, vaikka sitä on välillä vaikea tunnistaa, etenkin kun kyseessä on Albert Speer ja läähättävä uskollisuus Führerille. Onneksi herkkä Annemarie on rakkaudessaan tutumpi.

Olenko menettänyt hänet? Ei ole ketään toista, ei ketään toista, jonka kanssa voin puhua samalla tavalla. Hänen sanojensa suola ei lähde ranteista, se on jäänyt kellonremmin alle ja muuttunut osaksi minua. Minä tarvitsen niitä sanoja, niitä sopimattomia, rivon kirkkaita sanoja, tarvitsen hänen sanojaan minulle yhtä paljon kuin omia vastauksiani. Hän näki minut, näki minut sisältä päin.

Kaikki muut näkivät vain ulkokuoren, pelkän pinnan, mutta hän näki myös pinnanalaisen pahan, ja osui maaliin.

Albert Speerin matka Petsamoon jouluna 1943 on todellinen, samoin kirjan nimessä monitasoisia viittauksia sisältävä Mittelbau-Doran keskitysleiri hirvittävine olosuhteineen ja se, että Speer vieraili siellä hieman ennen Petsamon matkaansa. Kirjailijan luovuudella Köngäs rakentaa todellisuuden pohjalle fiktiivisen kuvauksen tuosta matkasta. Köngäksen kuvaamana Speer on silkkaa pahuutta; hän tietää itsekin olevansa sydämessään pimeä. Jollain tapaa Köngäs kuitenkin onnistuu selittämään Speerin, tai ainakin minulle tuli sellainen olo, että ymmärsin hänen sielunsa rumuudella olevan syitä. Valta oli yksi, intohimo toinen, kieroutunut mieli kai selittää suurimman osan.

Köngäksen käyttämä sadomasokistinen ja osin homoeroottinen selitys vallankäytölle ei ole natsijohdon kohdalla uusi, mutta en usko että Köngäs sellaiseen pyrkiikään. Sen sijaan hän oivaltaa itsestään selvyyden, johon en ole aiemmin sotakirjallisuudessa törmännyt: raiskaus on julma ja paha sodankäynnin ase myös silloin, kun uhrina on samaa sukupuolta oleva aikuinen.

Lapin sota on noussut esiin myös kaunokirjallisuudessa nyt viime vuosina. Paras on mielestäni Katja Ketun Kätilö, mutta ei Dora, Dora kauas jää. Vertaaminen ei tosin ole kovinkaan järkevää, kun teokset ovat niin kovin erilaisia. Kirjan alku oli pitkä ja meinasin jo kyllästyä, kunnes yhtäkkiä tahti kiihtyi ja kaikki muuttui. Loppu olikin tasoittelua. Kirja etenee neljän päähenkilön omina kertomuksina. Lyhyitä lukuja on helppo lukea. Kaiken kaikkiaan varsin sujuvaa.

Nyt tekee mieli lukea Luvattu jälleen kerran. Edellisestä lukukerrasta onkin jo monta vuotta.

Minulla on uskomattoman ihana serkku, tai on montakin, mutta juuri nyt yksi heistä vaimoineen on erityisen hatunnoston aiheena. He järjestivät viime viikonloppuna jo kolmatta kertaa kotipihallaan, entisessä kotikylässäni, kotikutoiset rokkifestarit. Tällä kertaa bändejä oli kahdeksan, vieraita jälleen runsain mitoin ja tunnelma katossa, kuten ennenkin.

Ihailen serkkuni intoa ja määrätietoisuutta, että hän jaksaa järjestää moisen tapahtuman, jaksaa kuunnella kylän vanhemman sukupolven edustajien hiljaista jupinaa hymyssä suin ja tehdä jälleen niin kuin oikealta tuntuu. Meille, meidän ikäpolvellemme, tämä nyt jo melkein tavaksi tullut tapahtuma on ihana tilaisuus tavata kerralla kaikki. Meidän sukuhaaralle se on melkein serkkutapaaminen, sillä suurin osa tästä serkussarjasta on aina paikalla puolisoineen. Minulle ja siskolleni, jotka asumme kauempana, tällaiset sekä serkkujen että muiden tuttujen tapaamiset ovat tärkeitä – se tärkeys vaan on sellaista, jota ei oikein osaa pukea sanoiksi; sanojen sijaan hymyillään, halataan monta kertaa illan aikana ja nauretaan mitä hulluimmille jutuille, kunhan vain nauretaan yhdessä.

Parasta lauantaina oli serkun ja hänen kavereittensa bändi, joka keikkaili nyt ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Pojat (vai miehet?) ovat soittaneet yhdessä yläasteelta asti, mutta treenit ovat viime vuosina jääneet vähemmälle. Nyt oli comebackin aika: sisko oli suunnitellut bändille logonkin ja hieno lakana teetettiin lavan takaseinälle, samoin bändäripaitoja harvoille ja valituille. Ja voi jesses että he soittivat hyvin! Yleisö oli tietysti aivan myyty, olihan basistina kaikkien suosikki, itse illan isäntä.

Tai oli illassa jotain vielä parempaa: siskoni, joka loisti ja sädehti niin että mieleni teki osoitella kaikille, että hei, tuo on mun sisko, se on ihana – mutta eihän minun tarvinnut, kaikki näkivät sen muutenkin. Siskon loistosta osa heijastui minuunkin, niin että näytän kaikissa illan valokuvissa onnelliselta ja valoisalta.

Syystä tai toisesta olen hyräillyt Baddingin Paratiisia lauantaiyöstä asti. Tiedän juu, ettei maalla asuminen paratiisia vastaa, olenhan juuri samalta paikkakunnalta kotoisin. Mutta silti olen taas viime viikkoina selaillut myynnissä olevia taloja ja haaveillut, voi miten olenkin haaveillut. Jonain päivänä vielä, jos kaikki oikein menee, minulla on siellä oma paikkani.

Jo talvella päätimme setäni kanssa, että ensi kesänä menemme jälleen Savonlinnaan. Oopperajuhlille siis, joilla olen vieraillut viimeksi 2009. Ostimme liput Wagnerin Lohengrin-oopperaan lähinnä siksi, että Wagner kiinnostaa aina. En tiennyt Lohengrinista mitään ennalta, mutta ritariromantiikka sopii hyvin Olavinlinnaan – olipa loistavan ulkomusiikilliset perustelut.

Ostin sedälleni joululahjaksi liput Metropolitanin Parsifal -näytökseen Finnkinon teatteriin maaliskuun alussa ihan vain viritelläksi tunnelmaa jo oopperajuhlia varten. Vaikka muka tiesin Wagner-juhlavuodesta, en tiennyt miten voimakkaasti säveltäjää tulisi joka tuutista kevään aikana. Koko kevätkausi on ollut yhtä Wagner-tunnelmointia! Harmittaa vain, että huomasin Ylen monipuolisen juhlavuositarjonnan varsin myöhään. Lisäksi radio-ohjelmien kuuntelu ei yleensä onnistu lähetysaikana, joten ne jäävät helposti väliin kokonaan. Joitakin olen kuitenkin saanut kuunneltua, kuten M.A. Nummisen musiikkiohjelman Wagner-jakson.

Parasta Wagner-keväässä oli, että Yle Teema näytti Nibelungin sormus-tetralogian kokonaan, ja nimenomaan Metropolitanin suht tuoreen (2010-2012) version siitä. Kävin katsomassa koko sarjan Finnkinon lähetyksinä aikanaan, ja se kyllä teki vaikutuksen. Onneksi minulla on nykyään televisio ja ohjelmien tallennusmahdollisuus, joten sain koko sarjan talteen talvisia iltoja varten. En katsonut nyt oopperoita kokonaan, vain viimeiset näytökset Valkyyriasta ja Jumalten tuhosta, kun satuin tulemaan sopivaan aikaan kotiin. Samoin tallensin joitakin Wagneriin ja Ring-sarjaan liittyviä dokumentteja.

Wagner-juhlavuoden runsas tarjota on virittänyt minut sellaiseen oopperajuhlakuumeeseen, ettei koskaan ennen. Jokaisella aiemmalla Savonlinnan keikalla on ollut tarkoitukseni kuunnella kesän oopperavalintaa etukäteen, mutta harvoin olen ehtinyt. Nyt olen kuunnellut Lohengrinia jo monta kertaa, ja nimenomaan Jonas Kaufmanin laulaessa nimiroolin (kuten la Scalassa 2012). Ostin jopa Kaufmanin Wagner-levytyksen, kun olen tykästynyt häneen niin kovasti.

Lohengrin on myös heinäkuun henkireikäni, ainoa itselleni lupaamani vapaa viikonloppu ja tauko uutterassa väitöskirjan kirjoittamisessa, jonka aloitin jälleen tänään. Lohengrin saa soida taustamusiikkina koko kesän, kun korjaan käsikirjoitusta, yritän tehdä johdannosta loogisen ja järkevän ja epätoivon vimmalla nostan abstraktiotasoa päätäntöä varten. Ja ai niin, teen myös elokuuta varten seminaariesitelmän, sen viimeiseni, jossa olen luvannut kertoa tutkimustuloksia. Voi apua, parempi kun en ajattele. Kuuntelen vain joutsenen vetämällä veneellä saapuvan ritarin tarinaa ja unohdan että työni on välillä aivan liian vaikeaa minun kapasiteetilleni.

Seuraava sivu »