Olen nyt lukenut neljä Carol Shieldsin romaania, ja Ruohonvihreää (The Box Garden, 1977, suom. 2012) taitaa nousta suosikikseni tähän mennessä lukemistani. Myös esimerkiksi Ellei herätti ajatuksia ja Kivipäiväkirjat oli tosi hyvä, mutta Ruohonvihreän päähenkilöön Charleeniin oli niin helppo samastua, että melkein vähän hämmentää. Pidin hänestä paljon ja olin iloinen, että kirja päättyi hänen kannaltaan hyvin.

Kirja on monenlainen matka. Charleen tekee matkan menneisyyteen, matkan omaan lapsuuteensa ja matkan omiin tunteisiinsa ja rakkauksiinsa – ja konkreettisesti matkan toiselle puolelle Kanadaa lapsuudenkotiinsa, äitinsä häihin. Kuulostaa melko kliseiseltä sanoa, että kirjan lopussa Charleen on eri kuin matkan alkaessa. Niin totta kuin tuo onkin, niin latteudessaan se antaa kirjan tarinasta väärän kuvan, sillä minusta Charleenin tarina ei ole lattea. Ehkä juoni on käytetty moneen kertaan monissa tarinoissa, mutta Shields kuvaa Charleenin niin taidokkaasti ja hänen matkakohteensa niin hyvin, etten missään vaiheessa ajatellut lukevani ennekin kuultua juonta.

Shields osasi tehdä henkilöistään kiinnostavia. Charleen ei ehkä olisi ulkopäin kuvattuna niin helposti lähestyttävä ja kiinnostava, mutta tarinan kertojana hän tulee hyvin lähelle lukijaa. Charleen on karannut naimisiin melko nuorena, saanut poikansa Sethin ja sittemmin eronnut, mutta ero vaivaa edelleen ja on selvittämätön asia. Hän on runoilija, joka ei ole kirjoittanut värssyäkään moneen vuoteen. Charleenilla on miesystävä Eugene, josta hän pitää, mutta jota hänen sietämättömät ystävänsä pitävät liian keskinkertaisena ihmisenä, koska tämä on ammatiltaan hammaslääkäri.

Charleenilla on etäiset, ongelmalliset välit äitiinsä, jonka yllätyshäihin Torontoon hän matkustaa yhdessä Eugenen kanssa. Charleen kertoo äidistään ja koettaa valottaa taustoja siihen, miksi tulevat häät hermostuttavat ja melkein pelottavat häntä niin paljon. Erilaiset kuvaukset äidistä luovat ennakko-odotuksen, joka sitten palkitaan: lukijan ensimmäinen kunnon kohtaaminen Charleenin äidin kanssa on puolitoista sivua pitkä, mahtava monologi, joka saa Eugenen mykistymään ja Charleenin säälimään häntä: eihän Eugene mitenkään voinut tietää, ennakkovaroituksista huolimatta, millainen äiti on ja millaiset välit tässä perheessä ihmisten välillä on. Eugene on kuin Charleenin tarinan lukija, sillä äiti on todella kaikkea mistä Charleen on varoittanut ja vielä enemmän.

Tarinassa on monia kerroksia, joista minua puhutteli eniten juuri perheenjäsenten keskinäisten välien kuvaus ja aikuisten tyttärien suhde vaikealuonteiseen äitiinsä. Jotenkin Ruohonvihreää toi mieleeni Anne Tylerin romaanin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, vaikka kirjoilla ei paljoa yhteistä olekaan. Tarinoiden perheissä on samaa tunnelmaa, samaa pidäteltyjen sanojen ja tunteiden patoutumaa ja samanaikaista vierautta ja tuttuutta: miten voikaan olla tuntea täydellistä vierautta keskellä ihmisiä, joiden jokaisen tavan ja liikkeen on oppinut tuntemaan paremmin kuin omansa?

Carol Shields ja Anne Tyler ovat molemmat kirjailijoita, joiden teoksia pitää lukea säännöllisesti. Niiden kieli on kaunista ja henkilöhahmot hienoja, ja tarinat ihanasti elämässä kiinni.

Advertisements