Tunnen itseni aivan jälkijättöiseksi, koska luin Sofi Oksasen uusimman kirjan vasta nyt. Ostin sen siskolle joululahjaksi, mutta en lukenut itse sitä samalla. Nyt lainasin sen työkaveriltani, koska ajattelin orientoitua sen avulla ensi viikon Tarton-matkaan. Hiemanhan tuo oli tekosyy saada viettää puolet sunnuntaipäivästä sohvan nurkassa kirjaan keskittyneenä, sillä ehkäpä Oksasen kirjat eivät mitenkään erikoisen onnellista matkafiilistä virittele.

Kun kyyhkyset katosivat (2012) on siis kolmas osa Oksasen Viron lähihistoriaa käsittelevästä, neliosaiseksi suunnitellusta kirjasarjasta. Kyyhkyset avaa jälleen toisenlaisen kuvan Viron historiaan. Toisin kuin Stalinin lehmissä ja Puhdistuksessatässä kirjassa keskiössä eivät ole naisten kokemukset. Kyyhkyset kuvaa avioparia, mutta mielestäni keskeisin henkilö on Edgar, takinkääntäjä. Hänen vaimonsa Juudit on herkempi ja surullisempi hahmo, se jota kohtaa voi tuntea sympatiaa, jota Edgar ei herätä.

Takinkääntäjyys tarkoittaa tässä Edgarin selviytymiskeinoa vallan vaihtuessa Virossa tiuhaan tahtiin. Neuvostoliiton miehitys vaihtuu saksalaisten hallintaan, mutta muutaman vuoden kuluttua punalippu liehuu jälleen Tallinnassa. Edgar vaihtaa nimeä ja isäntää parhaansa mukaan. Hän on saksalaismielisempi kuin saksalaiset itse, kunnes sotatuuli kääntyy ja Edgar päätyy kirjoittamaan propangandakirjallisuutta KGB:n Konttorille. Kuten kirjasta blogannut jaana, myös minun oli vaikea ymmärtää, miksi Edgar toimi niinkuin toimi. En ymmärtänyt hänen syitään – ainoa minkä keksin, oli vallanhimo, mutta sekin tuntui ontolta selitykseltä. Sallan mukaan Edgarin toimia taas on helppo ymmärtää: hän toimii aina omaksi parhaakseen. Se on totta, mutta mielessäni kävi myös Saran selitys: Edgar on sairas – narsistinen tai psykopaatti tai jotain vastaavaa.

Juudit puolestaan – Juudit on älykkäämpi kuin hänen miehensä tietää, mutta rakkauden kaipuussaan myös altis haavoille. Juuditia on helppo sääliä, mitä pidemmälle kirja etenee.

Oksanen tekee taitavan kirjallisen ratkaisun jättäessään tarinan sankarilliset ”hyvikset”, Rolandin ja hänen ensimmäisen kihlattunsa Rosalien hyvin etäisiksi hahmoiksi. He jäivät niin vieraiksi, ettei heistä voinut hakea samaistumiskohdetta, jota oli sitten etsittävä tarinan harmaasävyisemmistä henkilöistä kuten juuri Juuditista tai aivan lopussa kuvioihin ilmaantuvasta Evelinistä.

Luettuani Kun kyyhkyset katosivat voin varsin epäoriginellisti olla samaa mieltä kuin useimmat muut: ei se Puhdistuksen veroinen ole, mutta kirjailijana Sofi Oksanen on kuitenkin niin hyvä, että tämä on varmasti yksi parhaita ja ennen kaikkea kiinnostavimpia kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut. Uskon myös, että minulle käy kuten Saralle: toisella ja sitä seuraavilla lukukerroilla kirja avautuu uusilla tasoilla ja syvemmin.

Advertisements