Huhtikuun päivät osuvat sopivasti kahden pyhän väliin: 1.4. oli toinen pääsiäispäivä ja vappu tietysti aloittaa uuden kuukauden. Näiden kahden juhlan välillä luin amerikkalaisia klassikoita, kotimaisen kirjallisuuden tenttikirjoja, vähän myös kevyempiä romaaneja sekä pitkästä aikaa sarjakuviakin.

Lukujärjestyksessä huhtikuun kirjat siis:

Näistä kirjoista Putkinotko vei ehdottomasti eniten aikaa. Tällä toisellakaan lukukerralla en oppinut pitämään siitä. Ehkä huumorintajuni vain ei riitä.

Kuukauden kirjoista pisimpään mielessäni pyöri irlantilaissuosikkini Maeve Binchyn kevyt, yhteisöllisyyttä vaaleanpunaisten silmälasien läpi kuvaava Koko kadun kasvatti. Kuten useimmiten Binchyn kirjoja luettuani mietin monta päivää sen jälkeen, miten voisinkaan olla enemmän sellainen kuin ihmiset hänen kirjoissaan: hyviä, kilttejä, kärsivällisiä, reippaita ja hyväntuulisia. Mutta toisaalta sellaisiahan useimmat tuntemani ihmiset yleensä ovat – miksi maailma ympärillä sitten ei ole niin soma ja herttainen ja jotenkin yksinkertainen kuin Binchyn kirjoissa? Ilmiselvä syy on tietenkin se, että kirja on fiktiota ja maailma totta, mistä seuraa ratkaisevia eroja. Yksi ratkaiseva ero, jonka tavoitin näiden fiktiivisten ja todellisten ihmisten välille, liittyi avun antamiseen ja avun pyytämiseen. Ainakin tässä Binchyn kirjassa ihmiset auttoivat jatkuvasti toisiaan. Apua pyydettiin ja annettiin myös pyytämättä jatkuvasti myös melko rasittavissa asioissa kuten lastenhoidossa. Ajattelin, että minullakin on kyllä tapana silloin tällöin tarjota apua, mutta paljon useammin kyllä voisi tehdä jotain todellista ihmisten hyväksi. Suurempi opetteleminen kuitenkin saattaisi olla siinä, että oppii vastaanottamaan apua ilman, että se merkitsee velkasuhdetta. Avun ottaminen vastaan kiitollisena ilman sen suurempaa hössötystä ei ole monillekaan helppoa, koska emme halua olla toisillemme vaivaksi. Mutta olisiko elämä hieman laadukkaampaa, jos silloin tällöin olisimme toisille vaivaksi ja antaisimme heidän auttaa? Ja sitten välillä helpottaisimme heidän oloaan tekemällä jonkin pienen palveluksen? Ilman sen suurempaa palveluspankkia tai tekojen laskemista…

Tiedän, Maeve Binchyn kirjat tekevät minulle sekä hyvää että pahaa kun vatvon niitä liikaa – mutta yhdestäkään lukukokemuksesta en luopuisi. Suru tuli, kun tämä lempeiden kirjojen mestari vähän aikaa sitten nukkui pois.

Myös Arvid Järnefeltin Isänmaa on jännästi jäänyt kaikumaan mieleen etenkin luettuani tenttiin kirjallisuushistoriaa. En ymmärtänyt kirjaa, kuten jo aiemmin kirjoitin, mutta tenttikirjassa sitä analysoitiin niin paljon, että jäi vähän kaihertamaan. Vaikea sanoa edes että mikä.

Advertisements