Touko 2013


Lukupiirin kevätteemana oli lukea jotain Jyväskylään sijoittuvaa. Päätimme kaikki lukea jyväskyläläisen yksityisetsivän Otto Kuhalan seikkailuja eli Markku Ropposen dekkareita. Luin kolme Kuhala-kirjaa sarjan alusta lähtien: Puhelu kiusaajalta (2002), Kuhala ja musta juhannus (2003) ja Kuhala ja viimeinen kesävieras (2004). Lisäksi kaksi meistä oli lukenut myös Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät.

En ole dekkarien suurkuluttaja, mutta tunnistan kyllä joitain genreen kuuluvia kliseitä. Jotenkin minusta niitä viljeltiin Kuhala-kirjoissa turhankin paljon: runsas alkoholinkäyttö, hieman jurottava luonne, menestys naismaailmassa. ystävänä kokenut, nyt työstä sivussa oleva poliisi jne. Kun kolmannessa lukemassani kirjassa päästin jo valtion päämiehen murhayritykseen, teki mieli tuhahtaa. Kuten lukupiiriläisille totesin: ihan kivoja, mutta kyllä minä Wallandereista pidän enemmän.

Mutta silti yksityisetsivä Otto Kuhalan seikkailuissa on jotain varsin viihdyttävääkin. Pidin erityisesti ensimmäisen kirjan juonikuviosta, enkä missään näistä kolmesta arvannut murhaajaa,  vaikka kolmannessa kyllä aavistin ettei kyseinen henkilö ehkä ihan niin viaton ole miltä vaikutti. Kaikkein parasta on kuitenkin se – ja tästä lukupiirissä oltiin melko yksimielisiä – kun saa lukea Jyväskylään sijoittuvaa rikosromaania. Jotenkin seikkailuun saa ihan eri fiiliksen, kun tietää paikat missä liikutaan. Erityisesti ensimmäisessä kirjassa Puhelu kiusaajalta selkäpiitä väristi ihanasti, kun liikuttiin Taulumäellä, Rajakadulla ja Hongikon harjulla, jotka tunnen kohtalaisen hyvin kirjoitettuani alueen historiasta kirjan.

Ehkä kesäni dekkariosasto tulee olemaan Wallandereita (niistä on vielä monen monta lukematta), mutta hyvin voisin kuvitella lukevani jonain päivänä lisää Kuhala-kirjojakin – ainakin pieninä annoksina, muutama kerrallaan.

Lukemissani kirjoissa Otto Kuhalan etsivätoimisto sijaitsee Vaasankadulla, mutta nykyään se on kyllä siirtynyt Cygnaeuksenkadulle.

1-IMG_4771

Vielä lyhyesti Harjukaupungin salakäytävistä. Lukupiirissä sain taas todeta, että tämä kirja jakaa mielipiteitä. Kaverini mielestä teksti on tunkkaista, minusta se taas on jouhevaa ja eteenpäin kulkevaa. Pidän kirjasta aika paljon, mutta aika usein kuulen, että sitä ollaan inhottu – paitsi aika monesta kirjablogista kyllä voi lukea kehuja. Olen nyt lukenut sen kolmesti ja pidän siitä edelleen. Ehkä olen jo tottunut Jääskeläisen kirjoitustapaan niin, etten osaa kritisoida tyyliä, mutta toisaalta miksipä pitäisikään. Makuja on monenlaisia.

Sirkus Florentinon mainokset ilmaantuivat katukuvaan ja päätin, että menen katsomaan näytöksen Viitaniemen koulun kentälle. Tänään kuitenkin väsytti armottomasti eikä ajatus pienestä, tukahduttavan kuumasta sirkusteltasta ihan täysin innostanut. Kahvihuoneessa kuitenkin kuulin totuuden: ”Sulla on kuitenkin parempi mieli jos meet kattomaan sen.”

Ja niinhän se meni. Kun pyöräilin Viitaniemeen ja näin sirkusteltan, tutut perhoset alkoivat taas pyöriä vatsassa ja muistin, miksi sirkukseen kannattaa aina lähteä kun mahdollisuus vain on. Teltan tähtikatto, värikkäät vaatteet, kansainväliset esiintyjät… Se tähtikupolin alla luotu taianomainen tunnelma, huikeat taidonnäytteet joihin en itse pystyisi ja ikään katsomatta kaikkien katsojen ilo ja nauru – siinä sirkuksen parhaita puolia näin katsojan näkökulmasta.

En ollut aiemmin nähnyt Sirkus Florentinon näytöstä. Estradi oli melko pieni, samoin teltta (ja kyllä, se oli paahtavan kuuma), mutta tähdet tuikkivat katossa samalla kuin tähtiesiintyjät esittelivät taitojaan. Ehdottomasti näytöksen parasta show’ta veti bulgarialainen Miss Stilyana. Ensin hän jonglöörasi jaloillaan (vau!) ja toisella puoliajalla taituroi vaijerin päällä. En ole nähnyt aiemmin yhtä hyvää nuorallatanssia; tai oikeammin naruhyppyä ynnä muuta kireän vaijerin päällä. Häikäisevien taitojensa lisäksi Miss Stilyana piti hyvää meininkiä yllä, vaihtoi vaatteita lennossa ja hymyili leveästi koko ajan, tervehti yleisöä hyvin ja loisti kuten ammattiesiintyjä ainakin. Harmitti vietävästi, etten muistanut ottaa kameraa mukaan, sillä etenkin sen nuorallatanssin olisin halunnut ikuistaa – ja jakaa teidän kanssanne. Kari Nieminen on onneksi kuvannut myös Sirkus Florentinon tämän vuoden näytöstä, joten voitte katsoa kuvia Sirkusteltta-blogista.

Melkoisen hauskoja olivat myös kiertueen eläimet: pienet ponit, mutta erityisesti kamelit. Myös laamaperhe vilahti näytöksessä, mutta vain vähän aikaa – hilpeyttä herätti pieni laamalapsi (vasa? vasikka? varsa? mikä on laaman lapsi?), joka juoksenteli miten huvitti siinä missä äitinsä osallistui kauniisti jonossa eläinnumeroon.

Kevättalven kiireiden keskellä olen etääntynyt haaveestani, mutta tänään muistin taas, miksi olen vähän aloitellut post doc -suunnitelmaa sirkustyön teemasta. Nuo teltat ja näytökset lumoavat minut kerta toisensa jälkeen. Jään odottamaan heinäkuun alkupuolta, kun Sirkus Finlandia saapuu tänne.

Sirkus Florentino on Jyväskylässä vielä kaksi päivää, mutta siirtyy Viitaniemestä Halssilaan. Sinne vain, kaikki! Florentinosta voi lukea  lisää myös kuuluttajana toimineen Sanna Tzvetkovin blogista Elämää Sirkus Florentinossa ja vähän sen ulkopuolellakin.

Olen nyt lukenut neljä Carol Shieldsin romaania, ja Ruohonvihreää (The Box Garden, 1977, suom. 2012) taitaa nousta suosikikseni tähän mennessä lukemistani. Myös esimerkiksi Ellei herätti ajatuksia ja Kivipäiväkirjat oli tosi hyvä, mutta Ruohonvihreän päähenkilöön Charleeniin oli niin helppo samastua, että melkein vähän hämmentää. Pidin hänestä paljon ja olin iloinen, että kirja päättyi hänen kannaltaan hyvin.

Kirja on monenlainen matka. Charleen tekee matkan menneisyyteen, matkan omaan lapsuuteensa ja matkan omiin tunteisiinsa ja rakkauksiinsa – ja konkreettisesti matkan toiselle puolelle Kanadaa lapsuudenkotiinsa, äitinsä häihin. Kuulostaa melko kliseiseltä sanoa, että kirjan lopussa Charleen on eri kuin matkan alkaessa. Niin totta kuin tuo onkin, niin latteudessaan se antaa kirjan tarinasta väärän kuvan, sillä minusta Charleenin tarina ei ole lattea. Ehkä juoni on käytetty moneen kertaan monissa tarinoissa, mutta Shields kuvaa Charleenin niin taidokkaasti ja hänen matkakohteensa niin hyvin, etten missään vaiheessa ajatellut lukevani ennekin kuultua juonta.

Shields osasi tehdä henkilöistään kiinnostavia. Charleen ei ehkä olisi ulkopäin kuvattuna niin helposti lähestyttävä ja kiinnostava, mutta tarinan kertojana hän tulee hyvin lähelle lukijaa. Charleen on karannut naimisiin melko nuorena, saanut poikansa Sethin ja sittemmin eronnut, mutta ero vaivaa edelleen ja on selvittämätön asia. Hän on runoilija, joka ei ole kirjoittanut värssyäkään moneen vuoteen. Charleenilla on miesystävä Eugene, josta hän pitää, mutta jota hänen sietämättömät ystävänsä pitävät liian keskinkertaisena ihmisenä, koska tämä on ammatiltaan hammaslääkäri.

Charleenilla on etäiset, ongelmalliset välit äitiinsä, jonka yllätyshäihin Torontoon hän matkustaa yhdessä Eugenen kanssa. Charleen kertoo äidistään ja koettaa valottaa taustoja siihen, miksi tulevat häät hermostuttavat ja melkein pelottavat häntä niin paljon. Erilaiset kuvaukset äidistä luovat ennakko-odotuksen, joka sitten palkitaan: lukijan ensimmäinen kunnon kohtaaminen Charleenin äidin kanssa on puolitoista sivua pitkä, mahtava monologi, joka saa Eugenen mykistymään ja Charleenin säälimään häntä: eihän Eugene mitenkään voinut tietää, ennakkovaroituksista huolimatta, millainen äiti on ja millaiset välit tässä perheessä ihmisten välillä on. Eugene on kuin Charleenin tarinan lukija, sillä äiti on todella kaikkea mistä Charleen on varoittanut ja vielä enemmän.

Tarinassa on monia kerroksia, joista minua puhutteli eniten juuri perheenjäsenten keskinäisten välien kuvaus ja aikuisten tyttärien suhde vaikealuonteiseen äitiinsä. Jotenkin Ruohonvihreää toi mieleeni Anne Tylerin romaanin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, vaikka kirjoilla ei paljoa yhteistä olekaan. Tarinoiden perheissä on samaa tunnelmaa, samaa pidäteltyjen sanojen ja tunteiden patoutumaa ja samanaikaista vierautta ja tuttuutta: miten voikaan olla tuntea täydellistä vierautta keskellä ihmisiä, joiden jokaisen tavan ja liikkeen on oppinut tuntemaan paremmin kuin omansa?

Carol Shields ja Anne Tyler ovat molemmat kirjailijoita, joiden teoksia pitää lukea säännöllisesti. Niiden kieli on kaunista ja henkilöhahmot hienoja, ja tarinat ihanasti elämässä kiinni.

Minulla on jotain niin iloista kerrottavaa, etten tiedä miten aloittaa. Toisaalta pelottaa edes kertoa jostain näin hyvästä asiasta, sillä tiedättehän: kellä onni on, se onnen kätkeköön – etten vain liian suureen ääneen iloitsemalla manaa entisiä aikoja takaisin?

Otan silti riskin ja iloitsen nyt ääneen: olen päässyt eroon aftoista ja suun haavaumista. Hurraa!

Pidempään blogiani seuranneet ehkä muistavat, että olen suuni haavoja itkeskellyt välillä myös täällä. Viime vuosina en enää ole viitsinyt edes valittaa, kun ei tilanne valittamalla parane. Suuni terveys on ollut jatkuvasti huonohko, mutta välillä parempi, välillä huonompi. Vuosikausiin en ole syönyt tuoretta tomaattia, sipulia tai mausteista ruokaa – tai jos olenkin sortunut, niin seurauksena olen kärsinyt noin viikon verran erittäin kipeistä suun limakalvoista. Elämä on muuttunut aika ruoka-ainerajoitteiseksi. Jos pahaa, niin jotain hyvääkin: olen esimerkiksi oppinut syömään lähes suolatonta ruokaa, koska suolaisuus kirvelee suuta.

Keväällä sairastuttuani lääkärit tutkivat koko potilashistoriani ja näkivät myös sen, että olen käynyt aftojen takia tutkittavana keskussairaalassa asti. Kun diagnoosiksi varmistui B12-vitamiinin puutos, he sanoivat, että lääkitys saattaa auttaa myös aftoihin. Varmasti ei pysty sanomaan, sillä yksiselitteistä syytä aftoihin ei tiedetä. Jos tiedettäisiin, niin kaipa siitä olisi kerrottu heti.

Mutta totta se oli. Pistoshoidon alkamisen jälkeen suuni on ollut täysin terve. Kun ensimmäisen kerran uskaltauduin ostamaan paketillisen kirsikkatomaatteja ja maistoin yhden sellaisen, eikä siitä seurannutkaan välitöntä haavaa suussa, olin yhtä aikaa epäuskoinen ja riemuissani. Sittemmin olen lisännyt aiemmin vaarallisiksi luokittelemien ruoka-aineiden kokeiluja ja toden totta: olen jopa syönyt salaattia, jossa oli raakaa sipulia. Eikä haavan haavaa!

Tästä on tulossa mahtava kesä. Saan syödä kaikkia ihania kesäsalaatteja, joista olen vuosien rutiinilla tottunut napsimaan pois tomaatit ja sipulit. Pystyn juomaan viiniä (punaviiniä tosin en ole vielä uskaltanut kokeilla, se oli yksi pahimmista suun kipeyttäjistä) ja valitsemaan ravintolassa melkein mitä vaan listalta ilman, että tarvitsee pyytää kokilta erikoisannosta. ”Voisiko tämän saada ilman tomaattia ja sipulia?” oli melko ankea pyyntö, koska moniin annoksiin ei sen jälkeen jäänyt mitään erityisen maittavaa…

Tänään tein tomaattikeittoa, johon tuli vaikka mitä ihanaa, jota en ole voinut syödä pitkiin aikoihin.

IMG_4740

Keittoon tuli tomaattia, niin kirpeää punasipulia että jo pelkkä kuoriminen sai kyyneleet valumaan, tuoretta chiliä ja ohjetta runsaammin valkosipulia. Eikä suuni valita, ei yhtään: keitto on hyvää ja aromikasta.

Epäusko iskee vieläkin ajoittain. Vanhoista tavoista on vaikea päästä eroon, enkä aina esimerkiksi kaupassa käydessä muista, että voin syödä juuri nyt mitä vain haluan. Allergisena (sillä allergiaksi minä esimerkiksi tomaattien aiheuttamaa reaktiota kohtelin) olin tosi usein harmissani ruokarajoitteista ja pahoilla mielin monet kerrat ei pelkästään kivun vaan myös henkisten tuskailujen vuoksi. Vieläkään en uskalla ajatella, että aftoista olisi päästy loppuiäksi, mutta ainakin tällä hetkellä se kärsimys on taakse jäänyttä.

Se tietysti tulee mieleen, että jos aftat ovat haitanneet arkeani ainakin vuodesta 2007 alkaen, jolloin ensimmäisen kerran olen niistä blogannut, niin onko B12-vitamiinin puutoskin ollut ilmassa siitä asti..? Ehkäpä ei sentään, sillä aftoihin voi olla monia syitä.

Ihmeeltä tämä silti tuntuu. Onpa ihanaa olla terve!

 

Olin tällä viikolla pari päivää lomalla. Töistä irrottautuminen teki aluksi tiukkaa, mutta kun pääsin perille ystävieni ja kummityttöni luokse Turkuun, katosivat työasiat mielestä helposti ja kevyesti. Miten ihanat kaksi päivää vietinkään! Aivan kuin pieni kesä: hyviä ystäviä, hyviä yöunia, lieviä palovammoja helteisestä auringonpaisteesta, jäätelöä, kesäinen Aura-joen ranta ja herkullisia ruokia.

Nyt tuntuu kuin kesä olisi jäänyt sinne; työhuoneessa on viileää, ulkona pilvistä ja pää tyhjä vaikka tekstiä pitäisi syntyä sivutolkulla tämän viikonlopun aikana.

Olen jo aiemminkin tulevan työpaikkani yhteydessä kirjoittanut siitä, miten hyvän deadlinen elokuun alussa alkava työsuhde muodostaa. En halua tehdä kahta työtä yhtäaikaa, joten teen väikkärin käsikirjoituksen valmiiksi ennen uuden työn alkua. Salaa olen ajatellut, että olisi tosi kivaa pitää vähän lomaakin ennen elokuuta, mutta en ole uskonut sen olevan mahdollista – vaikka deadlineja rakastankin, väikkäriprojektin kanssa mitkään rajat eivät tunnu riittäviltä, vaan deadlinet ovat joustaneet yksi toisensa jälkeen.

Nyt viettämäni pari päivää kuitenkin vahvistivat lomahaaveen päätökseksi. Teen käsikirjoituksen valmiiksi ennen heinäkuun 20. päivää ihan vain siksi, että haluan pitää heinäkuun viimeisen viikon lomaa. Sovimme eilen, että silloin matkaan viimeinkin tämän kummityttöni perheen kesämökille Vaasan saaristoon – reissu, jota on suunniteltu jo monta vuotta.

Haluan sinne, haluan lepotaukoni ja haluan kesäloman. Saan tämän onnistumaan, jos vain päätän niin. Se tarkoittanee viikonlopputöitä ja pitkiä iltoja työhuoneella koko alkukesän, mutta  palkintona on viikon loma sekä tietysti se, että elokuusta alkaen ei tarvitse väikkäriä ajatella vaan voin keskittyä rauhassa uuteen työhöni.

Kaikki järjestyy kyllä.

Ja takaisin töiden ääreen…

Eilen näin pääskysen ja sitruunaperhosen sekä hätkähtelin kesän ensimmäisen ukkosmyrskyn rajuutta.

Tänään juhlin kolmannen kummityttöni nimijuhlaa ihanien ihmisten joukossa ja tunsin kelpaavani juuri sellaisena kuin olen – se on tärkeä tunne.

Äsken istutin parvekekukat: tämä kesä on punavalkoinen. Pelargonioita, lobelioita, verenpisara, potunia. Ja parin viikon päästä vielä tulossa kesäkurpitsat ja yrttejä (toivottavasti), ja kehäkukan siemenetkin ovat valmiina.

IMG_4720

IMG_4713

IMG_4714

 

Kun kevät viimein tuli, se meni nopeasti ohi. Kyllä nyt eletään vähintäänkin kevätkesää, ja kyllä meillä sentään on vielä kahdeksan vuodenaikaa.

Uusimmassa Kodin kuvalehdessä Katherine Pancol siteeraa Voltaire’a: ”Olen päättänyt olla onnellinen, koska se on hyväksi terveydelle.” Siinäpä motto toukokuulle.

Tänne tällä viikolla:

cafe_scientifique

Mainoksen voit lukea myös pdf:nä: Café Scientifique ja lisätietoja tiedekahvilasta viroksi ja suomeksi Suomen Viron-instituutin sivuilla.

Kevätretki Tarttoon siis. Työn merkeissä, mutta silti. Ihanaa.

Seuraava sivu »