Paras hetki kotitoimistopäivissä on se, kun Papu pitää tauon aamu- ja iltapäiväuniensa välissä. Se nousee nukkumapaikastaan ja tulee tuolini viereen istumaan häntä kauniisti tassujen viereen kaartuen. Se naukaisee kysyvästi, ja jos en heti huomioi sitä tarpeeksi (mikä on aina suhteellista), se vaatii huomioni joko naukumalla kovempaa tai esimerkiksi nousemalla seisomaan etutassut minuun nojaten. Kun sitten nostan sen syliini, se käpertyy nukkumaan minun ja työpöydän väliin ja kehrää kuuluvasti – aina kovempaa, jos silitän sitä kirjoittamisen lomassa. Yleensä se ei jaksa sylitellä kauaa tässä työpöydän ääressä, vaan aika pian katsoo kai sosiaalisen velvollisuutensa täytetyksi ja siirtyy iltapäiväunille takaisin sängylle tai sohvalle.

Joskus mietin, mikä ihme tekee kissastani tyytyväisemmän niinä päivinä, kun olen kotona, kun se ei hakeudu seuraani kuin juuri tällaisiksi lyhyiksi hetkiksi, enkä mitenkään erityisesti pidä sille seuraa. Todennäköisesti sen päivät ovat melko samanlaisia minusta riippumatta: se nukkuu, kääntää kylkeä ja nukkuu lisää, syö välillä ja nukahtaa taas, aivan kuten tänään tai muinakin päivinä. Vaikka Papun päivä koostuu samoista elementeistä riippumatta siitä olenko minä paikalla, se on silti kovin iloinen aina, kun tulen kotiin ja naukuu oven takana surkeasti, jos viivyn koko päivän poissa.

On se silti aika kiva, vaikken sitä aina ymmärräkään. Ja toimii lämmikkeenä paremmin kuin kuumavesipullo.

Mainokset