Jälleenrakennusta käsittelevän seminaarin päätyttyä minulla oli kokonainen pitkä ilta aikaa tutustua hieman Rovaniemeen. Olen käynyt siellä viimeksi ehkä kymmenisen vuotta sitten ystäväni opiskellessa siellä, ja pikaisesti syömässä matkailuautomatkalla Kittilään puolitoista vuotta sitten.

Vinkin perusteella kävin ihanassa tee- ja kahvikaupassa Mandragorassa ja houkuttelevan näyteikkunan perusteella poikkesin myös Luna Second Hand -vintageliikkeeseen. Shoppailujen jälkeen otin suunnan kohti Ounasvaaraa, sillä sieltä suunnasta löytäisin nostalgiakohteeni.

Perheeni tarinan voi ajatella alkaneen Rovaniemeltä. Äitini oli siellä töissä 1970-luvulla ja isä oli tuolloin ahkera lapinkävijä – ja vielä ahkerammaksi muuttui, kun tapasi äitini juhannusyönä Ounasvaaralla. Äiti ja isä menivät melko nopeasti kihloihin ja naimisiin, sillä välimatkaa Keski-Suomesta Rovaniemelle oli turhaa ajella edestakaisin, kun asia näytti selvältä. Häiden jälkeen äiti muuttikin sitten miniäksi isän kotitilalle, jonka he sitten muutaman vuoden jälkeen ostivat isovanhemmiltani.

Ennen lapsia, yrityksen laajentamista ja jatkuvaa kiirettä oli kuitenkin Rovaniemi ja seurusteluaika siellä. Äiti ja isä eivät ole kovin paljoa kertoneet siitä ajasta, mutta sitä hauskemmalta minusta tuntui kävellä samoilla kaduilla, samoissa maisemissa. Kävelyretkeeni liittyi aimo annos nostalgiaa, vaikka tällä nostalgialla ei ole mitään tekemistä nykypäivän Rovaniemen kanssa.

Nostalgiani kohdistuu aikaan, jolloin en ole itse ollut olemassa, mutta joka liittyy silti kiinteästi omaan historiaani. Kyse on sukupolvien välittämästä ja niiden välillä kulkevasta nostalgiasta, joka myös sitoo sukupolvia toisiinsa. Usein tämä ylisukupolvinen nostalgia liittyy juuri muistin paikkoihin, kuten Marianne Hirsch ja Leo Spitzer ovat kirjoittaneet (Marianne Hirsch and Leo Spitzer, “We would not have come without you.’ Generations of nostalgia’, in Katharine Hodgkin and Susannah Radstone (eds), Contested pasts. The politics of memory, London and New York: Routledge, 2003, pp 79–95). (Näin kulttuurintutkija sai vilpittömästä turistikävelystäkin linkin tutkimukseensa, mutta ei se mitään, tämä on ammattitauti ja elämäntapa ainakin niin kauan kuin väikkäri on kesken.)

1-IMG_4640

Tarinan alku.

Seisoessani äidin entisen asuitalon pihassa en siis seisonut vieraassa paikassa, vaikka siellä ensimmäistä kertaa olinkin. Paikka oli tuttu, koska se tuntui tutulta – koska äiti ja isä olivat aloittaneet yhteisen taipaleensa täältä. Soitin äidille ja hän ilahtui kuullessaan missä parhaillaan olin. Jatkoin matkaani samalla kun juttelin hänen kanssaan, ja tulin Kemijoen rantaan. Äiti kuvaili työmatkaansa ja kertoi, miten isä vierailulla ollessaan saattoi hänet töihin sillan toiseen päähän asti. ”Joka päivä minä kuljin sitä siltaa pitkin silloin”, äiti muisteli ja lähetti vielä illalla viestin Rovaniemi-tunnelmissaan.

1-IMG_4649

Kemijoen yli kohti keskustaa.

Minulla itselläni ei ole kovin voimakkaita Rovaniemi-muistoja, vaikka olen kaupungissa ennenkin käynyt. Tuntuu, että kaupungin suurin merkitys minulle tulee tämän sukupolvien välisen nostalgian kautta. Rovaniemeen liittyy mielessäni aina hieman romantiikkaa, toisaalta myös äidin itsenäistä sinkkuelämä-vaihetta, mutta myös pieni pala minua. Aivan kuin tämä paikka olisi vaikuttanut siihen, että perheemme syntyi – ja siksi Rovaniemi tuntuu aina sympaattiselta ja turvalliselta.

Rovaniemellä huhtikuussa 2013

Rovaniemellä alikulkutunnelitkin ovat kuin sadusta: ruusupuutarhassa asuvaa prinsessaa uhkaa lohikäärme, mutta onneksi ritari on paikalla!

Rovaniemellä käynti oli hyödyksi siinä, että vasta siellä käytyäni tajusin, miten pitkällä kevät on jo täällä kotona. Tänään tuli vähän lisää lunta, mutta sehän vain jouduttaa kevään tuloa.

Advertisements