huhtikuu 2013


Paras hetki kotitoimistopäivissä on se, kun Papu pitää tauon aamu- ja iltapäiväuniensa välissä. Se nousee nukkumapaikastaan ja tulee tuolini viereen istumaan häntä kauniisti tassujen viereen kaartuen. Se naukaisee kysyvästi, ja jos en heti huomioi sitä tarpeeksi (mikä on aina suhteellista), se vaatii huomioni joko naukumalla kovempaa tai esimerkiksi nousemalla seisomaan etutassut minuun nojaten. Kun sitten nostan sen syliini, se käpertyy nukkumaan minun ja työpöydän väliin ja kehrää kuuluvasti – aina kovempaa, jos silitän sitä kirjoittamisen lomassa. Yleensä se ei jaksa sylitellä kauaa tässä työpöydän ääressä, vaan aika pian katsoo kai sosiaalisen velvollisuutensa täytetyksi ja siirtyy iltapäiväunille takaisin sängylle tai sohvalle.

Joskus mietin, mikä ihme tekee kissastani tyytyväisemmän niinä päivinä, kun olen kotona, kun se ei hakeudu seuraani kuin juuri tällaisiksi lyhyiksi hetkiksi, enkä mitenkään erityisesti pidä sille seuraa. Todennäköisesti sen päivät ovat melko samanlaisia minusta riippumatta: se nukkuu, kääntää kylkeä ja nukkuu lisää, syö välillä ja nukahtaa taas, aivan kuten tänään tai muinakin päivinä. Vaikka Papun päivä koostuu samoista elementeistä riippumatta siitä olenko minä paikalla, se on silti kovin iloinen aina, kun tulen kotiin ja naukuu oven takana surkeasti, jos viivyn koko päivän poissa.

On se silti aika kiva, vaikken sitä aina ymmärräkään. Ja toimii lämmikkeenä paremmin kuin kuumavesipullo.

Mainokset

Pesin ikkunat ja vaihdoin kesäverhot. Miten ihanasti kevätaurinko paistaakaan nyt sisälle! Aivan kuin sääkin olisi muuttunut kauniimmaksi ikkunoiden kirkastuttua. Kesäverhoni ovat talvisia keveämmät. Yritän aina vaihtaa ne vapuksi, koska niistä tulee niin kivasti kesäinen tunnelma.

Rikoin samalla keittiön laskosverhon, mutta ei se mitään. Saanpahan toivottavasti tästä inspiraation ommella uuden, jota varten ostin kankaan jo viime kesänä.

Pauli Koskinen: Leikkivät pojat (1951)

Pauli Koskinen: Leikkivät pojat (1951)

Iltapäivän auringossa tein pitkästä aikaa sunnuntaihin sopivan kävelyretken. Suuntasin Puistokadulle ja kuvasin 1950-luvun alusta peräisin olevaa veistosta Leikkivät pojat. Siitä kuljin vanhalle hautausmaalle. Suosikkihautausmaani on puistomainen Turun vanha hautausmaa (hyökkäileviä oravia lukuunottamatta), mutta Jyväskylän vanha hautausmaa on myös rauhoittava ja kaunis paikka.

IMG_4687

Veistostaidetta hautausmaalla

IMG_4691

Uurnapaikalla oli paljon erilaisia lyhtyjä.

Piirilääkäri Wolmar Schildtin hautakiveä en ollut aiemmin pannut merkille. Wolmar ja muut Schildtit lepäävät kauniin kuusikon juurella. Wolmar Schildt oli jyväskyläläinen lääkäri ja aktiivinen fennomaani. Hänen keksintöään ovat monet suomen kielen sanat kuten tiede, taide, kirje, sairaala ja ympyrä – vain muutamia mainitakseni. Humanistisessa tiedekunnassamme toimii tutkimuksen edistämiseen keskittyvä Schildt-instituutti.

 

IMG_4693

Wolmar Shildtin hautamuistomerkki.

Hautausmaalta jatkoin Tourujoen ryteikköistä vartta. Siinä kulkee luontopolku, joka on hieman huonolla hoidolla – tai sitten olin siellä vain liian varhain keväällä. Joen rantaa pääsin Kinakujan sillalle asti, mistä nousin takaisin kadulle.

Kinakujan silta Tourujoen varresta nähtynä

Kinakujan silta Tourujoen varresta nähtynä

Kävelyretken jälkeen seikkailin elokuvateatterissa hieman pidemmän reissun: Thor Heyerdahlin ja hänen kavereidensa kanssa Perusta Polynesiaan. Kon-Tiki oli mainio seikkailuelokuva, jonka joka käänteessä elin mukana välillä hengitystä pidättäen, välillä nauraen – huolimatta siitä, että loppuratkaisun tiesi. Heyerdahlin kirja menee ilman muuta lukulistalle.

Olipa erinomainen sunnuntai.

 

Koska Sirkus Finlandian kiertue saapuu Jyväskylään noin kymmenen viikon kuluttua ja koska unohdin mainostaa blogissani viikko sitten vietettyä, Maailman Sirkusliiton organisoimaa maailman sirkuspäivää, on tämänkertainen linkkilauantai omistettu sirkukselle.

Olen tehnyt alustavan tutkimussuunnitelman post doc -hankkeesta, jossa sirkustyön arkea lähestytään etnografisin menetelmin. Projektillani ei ole vielä rahoitusta, koska en ole ehtinyt hakea sitä aktiivisesti; ennen kuin voi olla post doc, pitäisi ensin nimittäin olla se doc… Eli väitöskirja ensin valmiiksi!

Sitä odotellessa luen esimerkiksi suomalaista sirkusta vuosikymmenien ajan kameralla dokumentoineen Kari Niemisen kiehtovaa Sirkusteltta -blogia. Niemisen blogissa on myös hieno lista muita sirkusaiheisia blogeja, joita luen epäsäännöllisemmin. Suosittelen – Sirkusteltta on useimmiten aikamoista karkkia silmille!

Myös Sirkus Finlandian sivuilla vierähtää tovi jos toinekin. Siellä voi tutustua tämän kiertueen ohjelmistoon ja tarkistaa, missä päin Suomea karavaani milloinkin kiertää. Jyväskylään se saapuu 8. heinäkuuta. Jokohan väitöskirjan käsikirjoituksen eka versio olisi tuolloin valmis? Ei ehkä ihan, mutta kovin keskenkään sen ei pitäisi enää olla…

Vappu on tietysti tivolikautta. Suomen Tivoli parkkeeraa aina tähän aikaan aivan kotini lähelle, ja katselen äkkiä värikkääksi muuttunutta hiekkakenttää nyt päivittäin. Maailmanpyörä kohoaa houkuttelevan korkealle. Kun nyt vain tulisi vähän lämpimämpää, niin tivolissa voisi viettää viihtyisämmin aikaa ja maailmanpyörässäkin tarkenisi ihailla maisemia.

veripalvelu_suomi_670_3

Toistaiseksi kaksi ihmistä lähipiiristäni on tarttunut esittämääni haasteeseen ja käynyt luovuttamassa verta sen jälkeen, kun minulle yllättäen jouduttiin tekemään verensiirto. Olen näille kahdelle sankarittarelle äärettömän kiitollinen – eleenä läheisten verenluovutus juuri nyt tuntuu merkitykselliseltä ja jotenkin henkilökohtaisesti saadulta lahjalta, vaikka todennäköisesti (ja toivottavasti) en tule itse enää toisten verta tarvitsemaan.

Toivottavasti haasteeseeni vastanneita on enemmänkin, siis sellaisia joista en vain ole tiennyt. Kaikille tämä ei ole ollenkaan uusi asia. Esimerkiksi äitini luovutti verta säännöllisesti niin kauan kunnes ikää tuli liikaa.

Ja lisää ehtii, tämä asia ei vanhene. Verta tarvitaan joka päivä, erityisesti pyhien alla, ja ihan kaikista veriryhmistä.

Menkää siis ja tehkää joku sairas terveemmäksi! Ja kiitos teille kaikille, jotka olette jo tämän lahjan antaneet.

 

Veripalvelun logon olen ladannut SPR:n Veripalvelun kotisivujen aineistopankista.

 

 

Tutustuin sattumalta uuteen ranskalaiseen sarjakuvantekijään, Manu Larcenetiin (vai Larcenet’iin? en osaa ääntää ranskaa, joten kirjoitusasukin jää hataraksi). Nappasin kirjaston Kokeile näitä -hyllystä kaksi albumia Larcenetin ja Jean-Yves Ferrin sarjaa Maallemuuttajat (Le retour à la terre). Etsiessäni turhaan sarjan ensimmäistä osaa sarjakuvahyllystä löysin Larcenetin tuotannosta ensimmäisenä suomennetun albumin Robin Hood – Metsien ikämies (La légende de Robin des Bois, 2003, suom. 2005).

Maallemuuttajat -sarjaa on WSOY:n esittelyn mukaan suomennettu neljä osaa, joista luin siis toisen ja kolmannen osan. Osa 2, Siemenet vakoon (Les projets, 2003, suom. 2009), kertoo sarjakuvapiirtäjästä, joka on vaimoineen muuttanut maalle ja asettuu osaksi erikoista, pientä kyläyhteisöä. Vaimo haluaisi lapsen, mutta miestä kauhistuttaa. Kolmannessa albumissa Maailman laveudesta (Le Vaste monde, 2005, suom. 2010) ollaan sitten jo raskaana, ja jännitys saa toisenlaisia muotoja. Päähenkilö myös matkustaa sarjakuvafestivaaleille.

Maallemuuttajat on ehdottomasti sympaattinen sarjakuva, mutta ehkä minua hieman harmitti, että en aloittanut sarjaa alusta asti. Sivun mittaisiin, kuusiruutuisiin strippeihin pääsi kyllä helposti jyvälle, mutta olisin halunnut tietää, mistä tarina alkoi. Larcenetin piirrosjälki on ihan toimivaa. Pienillä jutuilla tehdään hahmoista persoonallisia – tai sitten pientä suurennellaan, kuten nenien kohdalla.

Nenät ovat keskeisiä henkilöiden piirroskuvissa myös Robin Hoodin vanhuudenpäivistä kertovassa Metsien ikämies -albumissa. Tämän kanssa nauroin ääneenkin monta kertaa, sillä tykkäsin sen ideasta: Robin Hood on vanhentunut, mutta elää edelleen Sherwoodin metsässä Pikku Johnin kanssa. Maailma ympärillä on muuttunut, mutta Robinilla on siitä vain hämärä käsitys, sillä ajantaju tuntuu kadonneen – riesana kun on Alzheimerin tauti. Vaikka sama vitsi toistuu vähän eri variaatioina useammassakin kohtaa, se nauratti minua silti tehokkaasti:

Alzheimerin herra lamauttaa minua päivä päivältä hiukan enemmän. Liian usein sattuu, että ryöstän rikkailta, mutten muistakaan, kelle fyrkat piti antaa.

Nottinghamin sheriffi on edelleen Robinin arkkivihollinen, mutta tarinan mittaan selviää myös, minne Marian-neito on jäänyt, ja miten aika on kohdellut tuota Robinin suurta rakkautta.

Manu Larcenetin kotisivut ovat valitettavasti vain ranskaksi. Luulisi kansainvälisestikin menestyneen sarjakuvataiteilijan haluavan kotisivuilleen myös englanninkielisen osion, mutta ehkä tämä on sitä ranskalaisuutta… Heh. Joka tapauksessa tämä oli kiva ja piristävä lukukokemus, ja etsin kyllä käsiini muutkin Larcenetin suomennetut sarjakuvat jahka saan aikaiseksi.

 

Eilen asiaa kuuluteltiin jo laitoksen aamupalaverissa, joten päättelin sen olevan julkista tietoa ja laitoin uutisen sekä Facebookiin että Twitteriin. Tarkoitus oli kirjoittaa myös tämä postaus jo eilen, mutta päädyinkin äkillisesti Tuure Kilpeläisen keikalle illaksi. Mutta uutinen ei ole vielä vanhentunut: sain työpaikan.

JY:n humanistinen tiedekunta palkkaa tänä vuonna kaksi niin sanottua julkaisukoordinaattoria, kummankin kuuden kuukauden työsuhteeseen. Tavoitteena on saada apua siihen julkaisujen vaiheeseen, johon tutkijoilla ja opetushenkilökunnalla ei tahdo ikinä riittää työpäivässä tunteja eli tekstien viimeistelyyn, erilaiseen yhteydenpitoon ja niin edelleen. Tämä on kokeilu, eikä vastaavaa työtehtävää ole ainakaan meillä aiemmin ollut, joten työn sisältö muotoutuu sitten, kun työ alkaa. Ensimmäinen kahdesta aloittaa työnsä jo nyt keväällä, minä taas elokuun alussa.

Tämä on työ sopii minulle paremmin kuin hyvin. Vastaavia asioita olen tähän asti tehnyt esimerkiksi J@rgoniassa ja Eloressa sekä kolmessa tekemässäni kirjassa. Lisäksi olen tietysti itsekin julkaissut artikkeleja ja tunnen toimitusprosessin eri vaiheita siis eri näkökulmista. Julkaisujen kanssa työskentely on sitä, mitä haluan tehdä jatkossakin, joten työ tulee olemaan erinomainen vahvistus ansioluettelooni sekä kartuttamaan osaamistani edelleen.

Mikä parasta, tämä pätkätyö sopii erittäin hyvin aikatauluihini: lupasin tehdä väikkärin käsikirjoituksen valmiiksi ohjaajille ennen elokuun alkua. Aikataulu ei ole ollenkaan kohtuuton, sillä käsikirjoitus on melko loppusuoralla. Lisäksi tietokirja, joka nyt vie melko paljon työtunteja, menee painoon sopivasti elokuun alussa, joten sekään ei häiritse uudessa työssä aloittamista. En halua tehdä kahta täysipäiväistä työtä yhtä aikaa, joten jätän väikkärin suosiolla (ja mieluusti) sivuun puoleksi vuodeksi. Kesällä jätän käsikirjoituksen siis ohjaajille luettavaksi, ja kun työsuhteeni tiedekuntaan päättyy, teen korjauksia ohjaajien kommenttien perusteella ja kas, siinä se sitten on.

Väitöstilaisuus tietysti lykkääntyy, taas, mutta ei se mitään. Ei ole epäilystäkään, etteikö plus-puoli voittaisi tässä tapauksessa ihan kirkkaasti. Joka tapauksessa: ensi keväänä tähän aikaan toivottavasti tiedetään jo väitöspäivä.

Tällaisina aikoina on jotenkin typerryttävän helppoa olla onnellinen. Ja kevätkin vielä!

Aloitin lukemisen viimeiseen kirjallisuuden tenttiini sairaalassa, ja sen jälkeen hain loputkin pakettiin kuuluvat kirjat kirjastosta. Ikäväkseni olen saanut huomata, että tulin jo lukeneeksi kaikkein kivoimmat kirjat.

Hitaasti mutta varmasti kahlasin läpi Arvid Järnefeltin esikoisromaanin Isänmaa (1893). Ylioppilas Heikki Vuorelan kehityskertomus kutitti tavallaan uteliaisuuttani aiheensa vuoksi, mutta en kyllä tavoittanut siitä millään tavoin monipuolisia kerroksia kuten esimerkiksi Amma on löytänyt. Isänmaan ja erilaiset isänmaallisuudet tunnistin, talonpoikaisuuden tietynlainen ihannointi oli helpostikin nähtävillä samoin kuin fennomanian kritiikki, mutta tolstoilaista filosofiaa en osannut etsiä, enkä nähnyt miksi tämä on kotimaisen kirjallisuuden klassikko. Nuoruudet tuskien ja vierauden kuvaamisesta Järnefeltille kyllä pisteet.

Valitettavasti Isänmaan jälkeen sain huomata, että pinossa on jäljellä lähinnä kivirekikirjoja. Kaksi runokokoelmaa, Aaro Hellaakosken Jääpeili sekä Eino Leinon Helkavirsiä 1, ovat minulle hankalia vain siksi, että lyriikka on minulle vaikea laji. Löysin yliopiston sisäisistä oppimateriaalipaketeista onneksi apuja… Ja aina voi googlata. Sen lisäksi lukematta on vielä Joel Lehtosen Putkinotko (1919-1920), jonka olen lukenut aikaisemminkin. Silloin päätin, että vaikka kirjassa on hyvätkin puolensa, minun ei tarvitse lukea sitä enää toiste. Nyt, kun tenttiin on vielä pari viikkoa aikaa, päätin sitten kuitenkin kahlata Putkinotkonkin läpi. Ehkä löydän siitä arvoa arvaamatonta nyt toisella, aavistuksen aikuisemmalla lukukerralla?

Helmeksi näiden hieman ikävämpien kirjojen jälkeen säästän vielä F.E. Sillanpään Siljan. Sekin on tuttu ennestään, mutta kaipaa hieman kertausta – ja sen kertaan paljon mieluummin kuin tuon mokoman Putkinotkon. Jo pelkästään kirjan kuvaama ajankohta, vuosi 1918, on kiinnostavampi kuin sietämätön vetelys Käkriäinen – jolle voi nauraa ensialkuun, mutta pidemmän päälle en oikein jaksaisi enää.

Ai niin, lukematta on myös tässä edellistä tenttiä laajempi pätkä kirjallisuushistoriaa. Se sopii hyvin juuri tentin alla luettavaksi.

Seuraava sivu »