maaliskuu 2013


Viime viikkoina kevätvoima on ollut sinnikästä pyristelyä väsymystä ja hengenahdistusta vastaan. Ihmisen kun ei pitäisi olla heikko, ei etenkään auringon paistaessa ja kaiken ollessa hyvin. Onneksi lopulta olin älynnyt mennä verikokeisiin ja sain apua: tiistaina olin työhaastattelun sijaan sairaalaosastolla verensiirrossa.

Sairastuin siis, mutta siihen löytyi muutamassa päivässä syy ja lääkehoito on aloitettu. Pääsin tänään kotiin sairaalasta, joskin ravaan siellä piikitettävänä vielä monet kerrat ennenkuin homma tasaantuu. Lääkitys jää elinikäiseksi, mutta en ole vakavasti sairas, ja toipuminen etenee hyvin.

Tämä hiljainen viikko oli siis osaltani varsin hiljainen. Sairaalasängyssä ehtii ajatella. Olen oppinut ainakin sen, että yritän liikaa. Pitäisi myöntää aikaisemmin, että on väsynyt ja että heikkous on ihan ok. Omaa olotilaa pitää kuunnella ja jatkuvan väsymyksen syyt selvitettävä paremmin kuin ”no mä nukuin huonosti” tai ”täytynee taas syödä rautalisää” kommenteilla. Väsymyksen myöntäminen ei ole väärin, eikä minun tarvitse jaksaa koko ajan. Saan olla välillä väsynyt, kunhan hoidan sen kuntoon.

Verensiirto oli minulle iso juttu. Olen aina ajatellut, että Veripalvelussa kerätään verta jollekulle muulle, jollekin tuntemattomalle sairaalle, ja että vaikka syntyjäni vähän heikkoverinen olen, niin vielä joku päivä olen niin hyvässä kuosissa, että pääsen luovuttamaan. Ja nyt minä olinkin se, joka vastaanotti jonkun muun verta. Kun katsoin telineessä vieressäni hiljalleen tiputtavaa veripussia tajusin, että minun on aika lopettaa haaveilu siitä, että joku päivä luovuttaisin verta. Sen sijaan tulen kyllä toitottamaan verenluovutuksen tärkeyttä kaikille. Tiistai-iltana kaksi pussillista verta nostivat minut taas terveen puolelle, mutta tällaisten kevyiden tapausten lisäksi tietenkin verta tarvitaan koko ajan paljon vakavammin sairastuneille, onnettomuuksien uhreille ja niin edelleen.

Menkää siis, te kaikki terveet ja hyväveriset! Verenluovutus on tarpeen erityisesti pitkien pyhien alla, jolloin Veripalvelun varastot aina tyhjenevät, mutta luovuttajia tarvitaan aina, veriryhmästä riippumatta. Tee hyvä teko puolison kanssa tai kokoa tempaus työporukassa tai harrastusryhmässä. Jos et minun takiani halua vertasi lahjoittaa, niin luovuta niiden tuntemattomien vuoksi, jotka tarvitsevat apua jatkuvasti. Jos et tuntemattomien takia, niin skoolaa sille, että sinä itse, tuttavasi, rakkaasi voivat tarvita verensiirron yllättäen. Lue lisää ja etsi lähin verenluovutuspaikka Veripalvelun sivuilta.

Ja sitten ne kiitokset: neljän päivän aikana en kohdannut ainoatakaan epäystävällistä tai taitamatonta hoitajaa tai apulaista tai lääkäriä. Minulle oltiin koko ajan kilttejä ja ystävällisiä, eikä yksikään henkilökunnasta antanut kiireen vähentää ystävällistä juttelua tai kysymyksiin vastaamista. Minä olin helppo potilas, mutta myös vaikeammin sairaat huonetoverit olivat hyvässä hoidossa. Ja tämä kaikki ilman luottokortin vilauttamista tai maksusitoumusta, ilman kysymyksiä rahasta – vain koska terveydenhoito kuuluu kaikille. Eläköön suomalainen terveydenhoito! Eläköön Keski-Suomen keskussairaalan osasto 11!

Ja loppumaton, onnellinen kiitos siitä, että vakavan sairauden sijaan olen melkein terve jo.

Mainokset

IMG_4626

Tänään Jyväskylän Paviljongissa olin Kirjamessuilla esittelemässä kahden kollegani kanssa viime syksynä ilmestynyttä kirjaa Lapsi matkalla maailmaan. Kesken esiintymisen tajusin yhtäkkiä, että vau, tässä sitä nyt ollaan: kirjamessujen lavalla. Esiintyjäpassilla kirjamessuilla. Kirjailijana kirjamessujen lavalla.

Toisten puhuessa minä äkkiä vain hymyilin leveästi – aivan kuin ulkona paistava kevätaurinko. Hiukseni nutturalle aamulla laittanut siskoni hymyili penkistä vastaan. Hienoa, että juuri hän oli jakamassa tämän hetken kun haave toteutui.

Loman jälkeen elämä on ollut vähän säntäilyä paikasta toiseen ja useimmiten niin, että ajatukset eivät kulje aivan mukana. Kevät on aivan nurkan takana, vaikka se ei aina siltä tunnukaan. Tänään kävelin kotiin auringossa, lumen sulamisen hitaudella kävellen ja lämmöstä nautiskellen. Ensi viikolla on taas tasaisempaa ja mahdollisuus keskittyä töihin paremmin.

Tärkeät asiat järjestyvät varmasti. Kevät on täällä, minulla on keittiössäni vitamiineja enemmän kuin ehdin syödä ja keltaiset narsissit muistuttavat, että pääsiäinen on tulossa.

Jo yli kuukausi sitten Sinisen linnan kirjaston Maria lähetti minulle haasteen, mutta vaikka otin kopin, vasta nyt havahdun kirjoittamaan siitä. Meemissä oli kyse onnellisista asioista, ja ehkä nyt on riittävän rauhallinen, tyytyväinen ja hyvä hetki kootakseni haasteen mukaisesti listan kymmenestä asiasta, jotka tuottavat minulle hyvää mieltä.

  1. Ystävät. Juuri vietin ihanan loman yhden parhaista sellaisista luona, äsken matkalla sain ihanan uutispuhelun toiselta kullannupulta, päivällä viesteilin ja soittelin kolmen rakkaan kanssa – minulla on paljon ystäviä, ja he kaikki ovat minulle tärkeitä. Ilman ystäviäni olisi elämä aikalailla tuhkanmakuista.
  2. Työ. Olen onnekas, kun saan tehdä työtä josta pidän, vaikka välillä väsynkin ja valitankin vaikeuksista. Mutta näinä irtisanomisten aikoina olen onnellinen, että tiedän mistä elantoni riivin ainakin vielä muutamia kuukausia eteenpäin.
  3. Oma pöytä. Minulla on tilaa ja aikaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseäni monin eri tavoin, muun muassa kirjoittamalla tätä blogia.
  4. Kirjahylly. ”Viisaat vanhat kirjat, jotka ovat ikuisemmat omaa pientä elämääni” Ks. blogin motto.
  5. Papu. Kissa on tärkeä osa elämisen mukavuutta.
  6. Nauru. Että kykenen edelleenkin nauramaan julkisella paikalla ääneen ja nauttimaan elämästäni.
  7. Itku. Että kykenen edelleen liikuttumaan kyyneliin ilosta yhtä hyvin kuin itkemään surusta, kun se aika on.
  8. Liikkuvat laitteet; ne jotka on laitettu liikkeelle minua varten, että voin matkustaa, kuten nyt.
  9. Kirkkaan väriset vaatteet. Pidän väreistä ja niiden luomista eri tunnelmista.
  10. Neljä vuodenaikaa. Talvi on ihana, mutta odotan jo kevättä, koska se tuo kesän ja kesän jälkeen tulee ihana syksy taas. Ja niin edelleen, tiedättehän.

Luettelo kliseitä, tiedän… Mutta ehkä ne ovat usein toistettuja tässä tapauksessa juuri siksi, että ne ovat niin totta. Vielä olisin voinut lisätä listaan perille saapumisen ilon, mutta sen vastapainona on aina lähteminen, josta en juurikaan pidä, ja joka nytkin on tuoreena mielessä. Mutta pian olen taas kotona. Paraskin loma loppuu aikanaan.

En tiedä mistä aloittaisin, olo on niin mahtava…

Tänään kokeilin jotain uutta ja laskettelin elämäni ensimmäistä kertaa. Olin päättänyt viimeinkin kokeilla tällä lomallani, mutta vakaasta päätöksestä huolimatta jännitti kyllä aika paljon. Se tunturi on niin iso ja rinteet pelottavan näköisiä! Mutta vaikka jalat tärisivät jännityksestä, niin sinne menin. Ja selvisin ilman luunmurtumia tai edes pahoja mustelmia. Ihan huikea tunne, aivan kuin olisin saavuttanut suuren voiton.

IMG_8971

Iltapäivä Levin etelärinteessä ja nimenomaan siinä lastenrinteessä oli erinomaisen täydellinen. Aurinko lämmitti rinnettä, laskijoita ei ollut ruuhkaksi asti ja eri-ikäisiä, sinnikkäitä opettelijoita oli muitakin, jos toki myös supertaitavia lapsia joiden rinnalla omat hatarat käännökseni lähinnä naurattivat. Välillä käytiin lämmittelemässä kaakaolla ja possumunkilla, ja sitten taas ylös ja alas, ylös ja alas.

1-IMG_8969

Kaatuilin tietysti monta kertaa, kuten asiaan kuului. Laskettelumonojen kanssa ylös pääseminen oli niin kamalan vaikeaa, että päätin, että lakkaan kaatuilemasta, tai kaadun jatkossa ainakin mahdollisimman vähän, heh. Mutta hauskaa oli!

Lastenrinne alkoi lopulta tuntua jo hallitulta, ja opin jopa hengittämään samalla kun laskin, joten päätin laskea kerran alas huipulta asti. Jos olisin tiennyt, miten paljon jyrkempi ja pidempi ja pelottavampi se oli, olisin ehkä jänistänyt. Mutta onneksi en tiennyt, ja ystävä vierellä kannusti kokeilemaan. Polvet tutisivat rinteen päällä, mutta pakkohan sieltä oli alas tulla. Keskityin lujasti (matkalla älähdin vain En voi puhua nyt! ystävälle, joka koetti jutella…) – ja pääsin kaatumatta alas. Voittaja! Jalat hyytelönä, pulssi ihan tapissa, mutta ehjänä alhaalla asti.

Tuntuu kuin olisin saavuttanut jotain elämää suurempaa. Tänään opettelin uutta liikuntalajia ja ylitin epämukavuusrajani aivan reippaasti ja monella eri suunnalla, eli voitin itseni. Melkein itkettäisi, jos en olisi niin älyttömän iloinen juuri nyt (ja väsynyt).

Huomenna uudelleen! Tiedän, että pelottaa taas, mutta kuten lomalukemistossani Arya Stark toteaisi,  fear cuts deeper than sword eli pelko siitä vauhdista tai kaatumisesta sattuu enemmän kuin lumelle kaatuminen. Eli sinne vain, uudestaan ja uudestaan.

Ostin yöjunaliput VR:n syksyisestä tarjouskampanjasta. Lipussani luki Makuuvaunu ja sen perässä numero ja paikankin numero, joten olin tyytyväinen. Ei olisi kannattanut. Viime yönä puoliltaöin kuljin Tampereen aseman laiturilla ja tuijotin vaunujen numeroita epäuskoisena: minun lipussani oleva ”makuuvaunu” oli se junan ainoa vaunu, jossa oli pelkkiä penkkejä.

Kerran olen mennyt yöjunalla pohjoiseen istumapaikalla ja sen kerran jälkeen vannoin, ettei enää ikinä (terveisiä Nannalle). Olin illalla melko tuskainen ja kirosin VR:n tarjouskamppikset alimpiin kerroksiin. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tarjous sisällä makuupaikkaa, mutta miksi lipussa sitten lukee niin? Puhumattakaan siitä, että kampanjassa ei sanottu tästä mitään. Olin kuvitellut, miten kätevästi matkani sujuu, herään kivasti sängystä ja nyt joudunkin valvomaan koko yön siinä kauhealla penkillä. Olisin lomani aluksi ihmisraunio. Ajattelin, ettei minulla ole varaa maksaa toisen lipun hintaa makuupaikan saadakseni.

Näytin lippuani konduktöörille, joka keksi sille selityksen jota en ymmärtänyt, mutta lähetti minut kollegansa puheille ostamaan makuupaikkaa. Toinen konduktööri ihmetteli lippuani, otti siitä tiedot ylös koska ”ihan täytyy selvittää, että miten tällainen lippu voi olla mahdollista”. Hän pyysi minua odottamaan paikallani niin kauan, että sai liput tarkistettua koko junasta, ja sen jälkeen minullekin järjestyi makuuvaunupaikka – ihan oma hyttikin, näin lomasesongin ulkopuolella. Siinä vaiheessa kello oli noin yksi yöllä. Jälkimmäinen konduktööri oli täydellisen mahtava ja tarjosi yöjunapaikan ”tällä kertaa, kun toi sun lippu on noin outo ja siinä on jotain väärinkäsityksiä, ja joudut odottamaankin niin kauan. Mutta osta siihen paluulippuus se paikka etukäteen sitte.” Ihana ihminen!

Pelkän makuupaikan ostaminen ei ole kovin kallista, joten en joudu konkurssiin vaikka joudunkin maksamaan paluumatkastani lisähintaa. Opin kuitenkin sen, ettei valtion rautatiefirman nettitarjouksiin voi luottaa – tai sitten pitää lukea ne tosi tosi tarkkaan. Tosin tässä tapauksessa mikään suurennuslasillakaan lukeminen ei olisi minua auttanut, kun lipussa kerran luki se makuuvaunu. En voi ymmärtää, mistä minun olisi pitänyt tietää, että se tarkoittaa istumapaikkaa.

Samassa erittäin huonoa asiakaspalvelua osoittanessa lippusekasotkussa sain kuitenkin ihan parasta palvelua tuolta yön pelastaneelta konduktööriltä. Parasta VR:ssä onkin se, että vaikka systeemit ovat varsin usein ihan epäkelpoja, niin junahenkilökunta on jaksaa olla hyväntuulista, joustavaa ja asiakaslähtöistä.

Loppujen lopuksi kaikki meni siis niinkuin piti: heräsin aamulla hytistä, avasin verhon ja katsoin lumista maisemaa jossain melko kaukana kotoa. Kirjoitan tätä jossain Tornion tietämillä. Työasioitakin olisi hoidettavana, mutta väsyttää vielä – taidan syödä aamupalani ja ottaa vielä nopeat aamupäiväunet, ennen kuin juna saapuu Kolariin.

Nyt jo kai uskallan kertoa sen täälläkin: olin radio-ohjelmassa asiantuntijavieraana helmikuussa. Kyseessä on Ylen toimittajan Seija Aunilan (joka on itsekin väitöskirjantekijä) tekemä historiasarja Amerikankirjeitä Pöljän kylälle, jonka ensimmäisessä osassa sarjan keskushenkilö Taimi Rissanen lähtee Amerikkaan. Siirtolaisuusasioista ohjelmassa keskustelee professori Reino Kero; minulle Seija soittaa tietenkin halutessaan tietoja sota-ajan naisten palkkatyöstä. Ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenassa (myös ulkomailla)

Ihan hirmu paljon jännitti kuulla omaa ääntään radiosta. En kertonut haastattelusta kenellekään, koska halusin ensin kuulla sen itse. Muistin takellelleeni valtavasti ja puhuneeni mitä sattuu. Ja se oman äänen kuunteleminen! Haastattelunauhojenkaan kanssa en ole vielä tottunut oman äänen kuulemiseen nauhalta. En meinannut tunnistaa itseäni radiosta. Puhelinhaastattelua ei ollut paljon leikelty, tai en ainakaan muista, että se olisi ollut kovinkaan paljoa pidempi. Niin että siellä ollaan, kaikkine änkytyksineen – jotka sitten kuitenkin kuuluvat ihan normaaliin puheeseen, eikös?

Vasta nyt olen saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta, että uskallan näinkin julkisesti kertoa ohjelmasta. En tiedä mistä äkillinen ujous johtuu, sillä muutenhan mainostan itseäni helposti turhankin paljon. Nyt sain uskalluksen kertoa haastattelusta laajemmalti oikeastaan siksi, että sain ohjelman takia muutamilta tahoilta ihan kivaa ja kannustavaa palautetta. Jälleen kerran osoitus siitä, miten tärkeää palaute voi olla – kunpa muistaisi antaa sitä toisillekin. Ja ohjemaan osallistuminen oli ehdottomasti positiivinen oppikokemus

Yksi kannustavista palautteista tuli Rovaniemeltä. Lapin yliopistossa on meneillään Feeniks -tutkimushanke Lapin jälleenrakennuksen kulttuurihistoriasta. Huhtikuun alussa, heti pääsiäisen jälkeen matkustankin Rovaniemelle mukaan heidän kevätseminaariinsa. Ihan tosi mukava juttu!

 

Tänään on kansainvälinen naistenpäivä. Vaikkei olisikaan, niin tänään on kyllä niitä päiviä, jolloin kutsun itseni iltateelle ihan niinkuin siinä Eeva Kilven runossa, tiedättehän: puhun ystävällisesti ja ihaillen ja niin edelleen. Alkuviikosta iltatee vei Botswanaan, mutta tänään matkustan kirja kädessäni Westerosiin, jonne olen ehtinyt kovin vähän tällä viikolla.

Ensin paistan lettuja huomisia oopperaeväitä varten – ja maistuvat ne myös iltateen kanssa. Ohjelmassa on viisi ja puolituntinen Wagner-maraton: Parsifal Metropolitanista, elokuvateatterin ohjelmistossa. Tätä olen odottanut joulusta asti.

Parsifal toimii, tai siltä tuntuu ainakin nyt. Hienon otteen säveltaideteoksesta voit kuunnella Disney-studioiden Fantasian kuvittamana vaikkapa täältä.

Seuraava sivu »