Isä täytti sunnuntaina 70 vuotta. Hieno päivä, aamusta asti, mutta myös tiukka puristus järjestelyineen. Äiti teki suurimman työn, minä ja sisko avustettiin lähinnä lihasvoimalla ja – toivottavasti – rauhoittelemalla. Parhaita paloja juhlassa oli mielestäni kolme.

Ensinnäkin meidän aamuylläri: minä, sisko, setäni ja tätini (isän sisarukset siis) olimme suunnitelleet yllätystä joulusta asti, setä vieläkin kauemmin. Setäni oli kaivanut jostain erään vanhan laulun, jota isä muistaa oman äitinsä laulaneen töitä tehdessään. Setäni oli harjoitellut pianosäestyksen ja minä, täti ja siskoni treenattiin viisua joululomalla. Synttäriaamuna yllätimme isän laululla. Kävi just niinkuin ennakkoon odotimme: isä liikuttui ja kiitti tosi lämpimästi, vaikka totesikin että mummo kyllä aikanaan taisi laulaa vähän paremmin – minkä kyllä itsekin olisimme osanneet sanoa, mummo kun tunnetusti oli lahjakas laulaja.

Toinen helmipala juhlassa oli itse konsertti. Isä ja toinen samana päivänä syntynyt paikallinen sankari järjestivät yhdessä konsertin, jossa esiintyivät Esa Ruuttunen ja selloyhtye. Eturivissä akustiikka ei ehkä soinut kaikkein tasaisimmin, mutta silti konsertti oli hieno, ja erityisesti pidin sellojen sovituksista. Hieno, hartialihaksia rentouttava elämys.

Kolmas asia, jota olen mielessäni tyytyväisenä hellinyt, on juhlien talkoohenki. Parisensataa vierasta kestittiin kakkukahvein kokonaan talkoovoimin. Ystävät ja sukulaiset auttoivat ennakkoon, ja nyt juhlaviikonloppuna valmisteluihin oli eri tehtävissä sekaantunut varmaan parikymmentä henkeä. Ennen kuin noin isot kempalot saadaan aikaan, on monenmoista tehtävää – puhumattakaan siitä, että jäljet pitää raivata. Yhtäkään palkattua työntekijää ei mukana ollut, ja kaikki sujui loistavasti. Tähän laajuuteen asti ulottuvaa talkoohenkeä ei enää joka paikasta löydä. Osaltaan se kertoo myös isän ja äidin erinomaisista verkostoista pienellä paikkakunnalla: he tuntevat kaikki ja kaikki tuntevat heidät, ja useat osallistuvat ja auttavat mielellään.

Bonuksena viikonlopusta jäi mieleen myös mukava ja ehkä välillä harvinainenkin yhteenkuuluvuuden tunne koko kolmen hengen sisarusrivistömme kesken. Pitäjänneuvoksen juhliessa seitsemänkymppisiään ovat lapset helposti lihasvoiman lisäksi sellaista seinäkoristekamaa. Onneksi meillä on ihana joukko serkkuja, joiden kanssa viihdyttiin juhlissa kaikki.  Juhlaviikonlopun heikommat hetket ovatkin sitten henkilökohtaisempaa laatua: tuttavien kyselyiden ennalta-arvattavuus (Onko sormusta? Onko väitöskirja valmis?), ja yhtä ennalta-arvattavan lujaa iskenyt väsymys kaiken touhotuksen keskellä sunnuntai-iltana. Väsymys sai viikonlopun viimeisen ajatuksen muotoutumaan ennen nukahtamista: hyvät juhlat, mutta onneksi isä täyttää 70 vain kerran.

Advertisements