helmikuu 2013


Tutkimuksen tekeminen on työnä kyllä myös välineurheilua, ainakin johonkin rajaan asti. Olen huomannut sen nyt, kun vaihdoin laitoksen työtiloihin. Kyllä on kunnollisella näytöllä työskentely mukavaa verrattuna läppärin ruudun tuijotteluun, jota viimeiset puolitoista vuotta tein. Ja sitten se, ettei tarvitse enää kantaa konetta kodin ja työhuoneen välillä – ihanaa.

Teen töitä edelleen välillä myös omalla kannettavalla, kuten nyt esimerkiksi alkuviikosta helsinkiläisissä kirjastoissa. Ihan hupsu ja vain omaa hajamielisyyttäni korostava ongelma onkin nyt se, ettei minulla ole vakiintunutta keinoa työstettyjen tiedostojen kuljettamiseen kotikoneen ja työkoneen välillä. En ole liittänyt kotikonetta yliopiston verkkoon niin, että pääsisin yliopiston palvelimelle kotoa käsin. Se ei kuitenkaan auttaisi loputtomasti, kun käytän omaa konetta työntekoon nimenomaan reissuilla – vai toimisiko se myös arkistossa istuessani? Dropboxissa minulla on jonkinverran kansioita, ja joskus lähetän tiedostoja itselleni myös sähköpostilla – sieltä ne ovat nopeasti avattavissa. Olen myös ajatellut, että mitä jos ottaisin nuo tämän kevään tärkeimmät asiat ihan vain perinteiselle muistitikulle, jota päivittäisin joka iltapäivä. Tikku kulkisi kätevästi sekä töissä, kotona että tien päällä koneesta tai verkkoyhteydestä riippumatta. Vai unohtaisinko senkin?

Tämä liittyy siihen, että yhä vieläkin minulla on vaikeuksia muistaa tehdä varmuuskopioita. Väikkäriprosessin aikana yksi kannettava tietokone on tullut tiensä päähän. Uudempi laite on aiheuttanut sydänpysähdyksen kerran kieltäytymällä käynnistymisestä, mutta sillä kerralla selvisin onneksi säikähdyksellä. Silti en ole oppinut tavaksi asti sitä, että joka päivä tekisin kopiot päivän töistä jonnekin. Kotona minulla on ulkoinen muistikin varmuuskopioita varten, mutta kummallisen harvoin muistan sitä päivittää.

Jotain tälle hajamielisyydelle pitäisi tehdä. Se kävi ilmi esimerkiksi tänä aamuna, kun huomasin jättäneeni kotiin kaikki ne tiedostot, joiden kanssa piti jatkaa työskentelyä tänään. Onhan tämä nyt vähän naurettavaa: olin kolme päivää niitä hinkannut omalla koneella, enkä ollut tehnyt varmuuskopioita minnekään, ja työt jumahtivat hetkeksi kokonaan koska tiedostot ovat vain yhdessä koneessa. Siksipä kirjoitan tässä nyt blogiin enkä tee töitäni… Lähden lounastreffien jälkeen iltapäiväksi kotitoimistoon. Olenkin ehtinyt tässä jo päivittää Dropbox-tiliäni niin, että osaisin aktivoitua vaikkapa sen käyttämisessä näissä tiedostojen siirroissa ja varmuuskopioissa. Kyse on väikkärin lisäksi myös tulevan tietokirjan artikkeleista, jotka olisi hyvä saada kulkemaan aina mukana.

Ja kyllä, varmisteluhaaste on hankala juuri siksi, että olen vähän huono tietoteknisissä jutuissa, eivätkä nämä asiat suju kuin itsestään.

1-IMG_4529

 

Olen vältelly viime vuosien vampyyribuumia. Nyt – tavalliseen tapaani trendin jo väistyessä – tartuin viimein Stephenie Meyerin kuuluisaan Twilight -sarjaan. Ystäväni suositteli hömpän tarpeeseen, eikä minua nyt kovin vaikea ollut houkutella. Ensimmäinen osa on siis suomennettu nimellä Houkutus, toinen enemmän Jacobin ja Bellan väleihin ja ihmissusiin keskittyvä osa on nimeltään Uusikuu, kolmas Epäilys ja kaiken ratkaiseva neljäs tiiliskivi on otsikoitu Aamunkoi.

Ensimmäisestä osasta asti nautin sarjasta. Hirveän huonohan se oli, mutta niin söpö ja kiltti ja viaton, etten voinut olla hymyilemättä leveästi – ja odottamalla innokkaasti seuraavaa osaa. On niin helppo kuvitella, että teini-ikäisenä olisin itsekin rakastunut Edwardiin ihan suin päin ja liittynyt sarjan uskolliseen fanijoukkoon välittämättä kliseistä. Nyt tyydyn tylsänä aikuisena vain tunnistamaan ne kirjan koukut, jotka olisivat nuorta itseänikin puhutelleet ja jotka on testattu monissa nuortenromaaneissa aiemminkin. Olen ollut näitä kirjoja lukiessa hyvällä tuulella.

Kolmannen osan alkupuolella repesin nauramaan ääneen, kun näin kirjaston kirjaan piirretyn pienen sydämen Edwardin nimen kohdalla. Voi miten söpöä! Saman kirjan loppupuolella Edward vannoo (taas) ikuista rakkauttaan, ja tämä rakkaudenvala oli alleviivattu punaisella… Näitä kirjoja on tosiaan luettu sydän sikkurassa.

Sarja parani minusta loppua kohden, ja arvostan kirjailijan väkivallatonta loppuratkaisua – niin lattea kuin loppukohtauksesta sen myötä tuleekin. Mutta näinä taistelukohtauksia korostavan viihteen päivinä se on minusta hyvä veto. Sen sijaan ikuiseen onneen päättyvä loppuluku on naiiviudessaan jo typerä, mutta toisaalta, ehkä sen kuuluukin olla. Enhän minä ole tämän kirjan kohderyhmää varsinaisesti, vaan nuoret tytöt, joiden kyllä suo jaksavan uskoa edes yhden kirjasarjan verran täydellisyyteen, virheettömyyteen ja ikuiseen rakkauteen.

Kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia en ole vielä nähnyt. Suunnitelmani on katsoa ne ensimmäisenä arkipäivänä väitöstilaisuuteni jälkeen. Ensimmäinen tekoni tohtorina tulee olemaan hömppäleffamaraton – tässäpä toistaiseksi paras motivaattori saada se kirja mahdollisimman pian valmiiksi.

Kävin katsomassa dokumentin Tavarataivas, joka kertoo siitä, miten vähän tavaroita ihminen loppujen lopuksi tarvitsee. Leffassa mies luopuu kaikista esineistään vuoden ajaksi. Joka päivä hän saa hakea varastosta yhden esineen takaisin. Ihmiskokeensa jälkeen elokuvantekijä Petri Luukkainen tulee siihen tulokseen, että tarvitsee noin sata tavaraa tullakseen toimeen ja toiset sata hemmotellakseen itseään.

Elokuva oli hyvä, ja kuten arvata saattaa, se herätti paljon kuluttamiseen liittyviä ajatuksia. Puhuttiin siitä lyhyesti leffan jälkeen, että kuinka kotona on ihan kauheasti sellaista tavaraa, jota ei todellakaan tarvitse. Enkä tarkoita nyt edes ilmiselviä kuten kirjat tai aivan liian suuri määrä vaatteita tai astioita tai liinavaatteita (minulla on lakanoita pienen perheen tarpeiksi), vaan sellaista turhaa pikkusälää. Useimmissa kodeissa on kaappi tai laatikko, joka sisältää kaiken sen joka ei oikein kuulu minnekään. Ajattelen myös työpöytäni laatikkoa ja tekee mieli irvistää – pelkkää krääsää. Miksi en hankkiudu eroon siitä? Kotimatkalla bussissa katsoin käsilaukkuuni ja ajattelin, että jo sen sisällön laskeminen tekisi omistettujen tavaroiden listasta pitkän. Mutta kun kaikenlaista voi tarvita joskus… 

Tällä viikolla pääsin taas pitkästä aikaa tutustumaan tavaranpaljouteeni kantamalla sitä paikasta toiseen. Elämäntilanteet muuttuvat toisinaan nopeasti, ja nyt kävi niin, että muutin yllättäen Mattilanniemen työhuoneestani takaisin laitoksen tiloihin Seminaarinmäelle. Villa Ranasta muuttamisen jälkeenhän en olekaan laitoksen tiloissa ollut, ja tällä välin Villa Rana on tyhjennetty kokonaan putkirikon vuoksi ja koko laitos on pakkautunut Historicaan. Sieltä löytyi nyt tyhjä työsoppi minullekin. Syynä muuttoon olivat surullisen kuuluisat sisäilmaongelmat. Toivon, että muutto auttaa oireisiini – jos ei, niin teen niinkuin nyt jo jonkin aikaa olen tehnyt, eli työskentelen osan viikosta kotona ja vain osan ajasta työhuoneella. Olen kuitenkin toiveikas, että kaikki kääntyy osaltani nyt paremmaksi. Ainakin on tosi kiva olla jälleen kiinteämpi osa työyhteisöä!

Mutta niihin tavaroihin. Historicaan ei saa viedä kuin välttämättömät tavarat juuri siksi, että paperinpaljous kerää pölyä, jota kovasti yritetään nyt välttää yhteisissä tiloissa. Noin puolet kirjoistani piti siis tuoda kotiin. Kun on kantanut neljä painavaa laatikkoa ensin työhuoneesta autoon ja sen jälkeen autosta neljänteen kerrokseen, tietää tosiaan omistavansa kirjoja. Kirjahyllyni on nyt lähes täysi, joten kirjojen hankkiminen on syytä jälleen pistää minimiin. Minulla ei ole oikein tilaa uusille kirjahyllyille.

Kirjojen lisäksi kannoin vanhasta työhuoneestani kotiin kaksi kassillista ihan kaikkea muuta. Taas sitä sälää? Osittain joo, kuten värikkäitä post it -lappuja tai iso nippu erilaisia kyniä. Mutta sitten on myös mukavuusasioita, kuten vaaleanpunaiset Reinot eli työkengät tai Pentinkulma-huivini, joka lämmittää iltapäivisin kun ajatus meinaa jumahtaa. Ne molemmat vien uudellekin työpisteelle. Vanhat muistikirjat sisältävät paljon väikkäriin liittyvää asiaa, ja työpöydästä tekevät kotoisan muutamat minulle tärkeät postikortit ja kuvat. Roskikseen muuton yhteydessä jäi vain puolisen ämpärillistä tavaraa, vaikka ehkäpä osan uudelle työpöydälle kantamistani tavaroista voisi luokitella roskaksi – turhakkeita kai moni koriste tai lahjaesine ovat.

Tavarataivas pysyy toivottavasti mielessä pitkään. Toivottavasti saan sen herättämässä fiiliksessä raivattua kotia hieman. Mitä jos veisin vaikkapa ylimääräiset talvikamat vaatekeräykseen? Pienestä on hyvä aloittaa: tänä talvena olen käyttänyt kolmea eri pipoa, mutta omistan niitä ehkä puoli tusinaa lisää. Jospa raivauksen aloittaisi jostain näin pienestä ja tarpeettomasta.

Raivauksesta puhutaan paljon myös Jennin Arkijärki -blogissa.

 

Isä täytti sunnuntaina 70 vuotta. Hieno päivä, aamusta asti, mutta myös tiukka puristus järjestelyineen. Äiti teki suurimman työn, minä ja sisko avustettiin lähinnä lihasvoimalla ja – toivottavasti – rauhoittelemalla. Parhaita paloja juhlassa oli mielestäni kolme.

Ensinnäkin meidän aamuylläri: minä, sisko, setäni ja tätini (isän sisarukset siis) olimme suunnitelleet yllätystä joulusta asti, setä vieläkin kauemmin. Setäni oli kaivanut jostain erään vanhan laulun, jota isä muistaa oman äitinsä laulaneen töitä tehdessään. Setäni oli harjoitellut pianosäestyksen ja minä, täti ja siskoni treenattiin viisua joululomalla. Synttäriaamuna yllätimme isän laululla. Kävi just niinkuin ennakkoon odotimme: isä liikuttui ja kiitti tosi lämpimästi, vaikka totesikin että mummo kyllä aikanaan taisi laulaa vähän paremmin – minkä kyllä itsekin olisimme osanneet sanoa, mummo kun tunnetusti oli lahjakas laulaja.

Toinen helmipala juhlassa oli itse konsertti. Isä ja toinen samana päivänä syntynyt paikallinen sankari järjestivät yhdessä konsertin, jossa esiintyivät Esa Ruuttunen ja selloyhtye. Eturivissä akustiikka ei ehkä soinut kaikkein tasaisimmin, mutta silti konsertti oli hieno, ja erityisesti pidin sellojen sovituksista. Hieno, hartialihaksia rentouttava elämys.

Kolmas asia, jota olen mielessäni tyytyväisenä hellinyt, on juhlien talkoohenki. Parisensataa vierasta kestittiin kakkukahvein kokonaan talkoovoimin. Ystävät ja sukulaiset auttoivat ennakkoon, ja nyt juhlaviikonloppuna valmisteluihin oli eri tehtävissä sekaantunut varmaan parikymmentä henkeä. Ennen kuin noin isot kempalot saadaan aikaan, on monenmoista tehtävää – puhumattakaan siitä, että jäljet pitää raivata. Yhtäkään palkattua työntekijää ei mukana ollut, ja kaikki sujui loistavasti. Tähän laajuuteen asti ulottuvaa talkoohenkeä ei enää joka paikasta löydä. Osaltaan se kertoo myös isän ja äidin erinomaisista verkostoista pienellä paikkakunnalla: he tuntevat kaikki ja kaikki tuntevat heidät, ja useat osallistuvat ja auttavat mielellään.

Bonuksena viikonlopusta jäi mieleen myös mukava ja ehkä välillä harvinainenkin yhteenkuuluvuuden tunne koko kolmen hengen sisarusrivistömme kesken. Pitäjänneuvoksen juhliessa seitsemänkymppisiään ovat lapset helposti lihasvoiman lisäksi sellaista seinäkoristekamaa. Onneksi meillä on ihana joukko serkkuja, joiden kanssa viihdyttiin juhlissa kaikki.  Juhlaviikonlopun heikommat hetket ovatkin sitten henkilökohtaisempaa laatua: tuttavien kyselyiden ennalta-arvattavuus (Onko sormusta? Onko väitöskirja valmis?), ja yhtä ennalta-arvattavan lujaa iskenyt väsymys kaiken touhotuksen keskellä sunnuntai-iltana. Väsymys sai viikonlopun viimeisen ajatuksen muotoutumaan ennen nukahtamista: hyvät juhlat, mutta onneksi isä täyttää 70 vain kerran.

Lähikaupan myslihylly on pullollaan toinen toistaan herkullisempia sekoituksia. Myös luomuna ja lähituotteena löytyy herkkumyslejä. Verkosta taas löytää toinen toistaan kivempia ohjeita myslin tekemiseksi itse. Nam nam, sanon minä, mutta yksinkertaistan asiaa edelleen. Varmaankin monipuolisemmalla ohjeella syntyy monipuolisempaa mysliä, mutta olen kyllä tykännyt yksinkertaisuudesta tässä kohdin. Äiti teki mysliä kotona, ja oma mallini on sieltä, ihan ilman reseptiä.

Myslin tekemisessä paras vaihe on suunnittelu. On kivaa mennä valoisaan Punnitse & Säästä -myymälään ja miettiä, millaisen yhdistelmän tällä kertaa sekoittaisi myslihöysteitä. Viimeksi ostin kuivattua metsämarjasekoitusta ja lisäksi karpaloita. Joku päivä teen vielä hedelmämysliä tai vaikka mitä – siinä liikkeessä riittää mahdollisuuksia.

Tänään tein kuitenkin myslin kotoa löytyvistä aineista: ystävän lahjaksi antamista kuivatuista karpaloista ja luomurusinoista. Levitin uunipannulle leivinpaperin päälle kaura- ja ruishiutaleita. Lisäsin niiden pintaan hunajaa pari teelusikallista. Hunajan lisäys oli vähän hankalampaa, koska tämänhetkinen hunajapurkkini ei ole juoksevaa laatua. Siihen sitä kuitenkin sain venytettyä, ja sitten viljat uuniin.

Mysli paahtuu melko nopeaan – ehdin tiskata vain pari kattilaa, kun paahtunut vilja alkoikin jo tuoksua. Sekoitin hiutaleita välillä, jolloin myös jo ihanasti pehmennyt hunajakin sekoittui tasaisemmin.

Parin lisäminuutin jälkeen otin myslin uunista. Loppu on silkkaa iloa: kuivattujen marjojen levitys hiutaleiden joukkoon. Luomurusinat olivat kuivahtaneita, mutta myslin joukossa se ei haittaa – siellähän pehmenevät. Mitä enemmän myslissä on rusinoita, sen parempi! Tämän testasimme siskon kanssa jo lapsena, kun napsimme rusinat valmismysleistä. Sen takia äiti varmaan alkoikin tehdä mysliä itse…

Kahden viljan karpalo-rusinamysli valmistui alle vartissa. Pelkästään tätä varten ei kannata uunia lämmittää, vaan mysli sopii hyvin muun ruoanlaiton ohessa tehtäväksi. Myslin kruunaa tietysti jokin kaunis ja kiva säilytysastia.

Tänään olen ajatellut hyvyyden yksinkertaisuutta myös katsomalla ”videon joka muuttaa elämäsi”. Hyvää ystävänpäivää kaikille – pienillä teoilla, yksinkertaisilla asioilla höystettynä!

Terveisiä junasta! Tämän lauantain linkkivinkki tulee liminaalitilasta, siirtymästä kahden (koti)kaupungin väliltä. Turusta lähteminen tekee minut aina yhtä haikeaksi, vaikka vetovoimatekijöitä nytkin on Jyväskylässä vaikka kuinka paljon.

Kävin pikavisiitillä suukottelemassa 2-vuotiaan kummityttöni synttärionnea täyteen ja tapasin samalla hänen kauttaan elämääni kiinnittyvät ihmiset, hyvät ystäväni. Turkufiiliksen vuoksi linkkilauantai on tällä kertaa Turku-aiheinen – tosin yllättäen kuitenkin vahvasti kittiläläisillä mausteilla!

Serendipity. Etnologin työpöydältä ja pöydän alta

on Turun yliopiston kansatieteen professorin Helena Ruotsalan blogi. Helena on kotoisin Lapista, ja hän sekä kuvaa että kirjoittaa Kittilästä myös blogissaan. Historiablogeja on paljon, mutta etnologin blogi on kiinnostava juuri etnologisen näkökulman vuoksi. Herkkyys kulttuurin eri sävyille, sekä vähemmistöille että enemmistöille, arjen ilmiöiden ihmettely, tutun vieraannuttaminen ja vieraan tekeminen tutuksi ja tietenkin ajankohtaisuus – näistä on hyvä etnologi tehty, ja samoin hyvä etnologin blogi, kuten Helenan Serendipity.

Kävin tänään Turun taidemuseossa katsomassa Reidar Särestöniemen näyttelyn Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille. Kuten blogiani pidempään lukeneet ehkä muistavat, Reidarin taide on jättänyt minuun syvän jäljen, ja pidin tästä varsin laajasta näyttelystä paljon. Jokin Reidarin väreissä, luontokuvissa ja isojen teosten välittämässä luomisen vimmassa osuu sieluuni niin että koskee samalla kun tekee mieli nauraa ääneen.

Reidarin taide ei ole erityisen vaikeaselkoista, vaikka vahvaa ja värikylläistä onkin. Suosittelen näyttelyä lämpimästi kaikille! Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin myös suositella taidemuseovierailuun liitettäväksi tee- ja pullahetkeä ystävän kanssa – minun seuranani oli tietysty Turun Tilda.

Laitoksen talviseminaaria vietettiin tänä vuonna niinkin kaukana kuin Seinäjoella. Olimme siellä Siirtolaisuusinstituutin vieraana ja tutustuimme samalla Seinäjoen kaupunkiin ja tietysti etenkin yliopistokeskukseen.

Sisällöltään seminaari oli entisten kaltainen: tohtorikoulutettavien ja tutkijoiden seminaaripapereiden käsittely pienryhmissä oli seminaarin päätarkoitus ja -ohjelma. Lisäksi yhteisessä osuudessa tällä kertaa esiteltiin tutkimuskeskittymiä (minäkin kuulun kahteen niistä) ja kerrottiin niistä vaatimuksista, joita kansainväliseen tutkijanuraan kuuluu. Saimme myös kuulla amerikkalaisen tohtorikoulutusohjelman hyvistä ja huonoista puolista.

Oman työryhmäni keskustelut olivat vilkkaita. Tällä kertaa puheenvuorojen runsautta ja osin päällekäisyyttäkin ( 🙂 ) lisäsi se, että samaan sessioon osui kolme paperia, jotka tavalla tai toisella käsittelivät talvi- ja jatkosotien perintöä: muistamista, suuria kertomuksia, sankaruutta ja niin edelleen. Oman paperini käsittelyn kohdalla herättivät erityisesti keskustelua muistamisen teemat, joiden kohdalla keskustelu nousikin pois oman juttuni yksityiskohdista yleisempiin metodologisiin ja teoreettisiin aiheisiin.

Tällä kertaa en ehtinyt jännittää yhtään. Näihin oman laitoksen seminaareihin on jo ehtinyt vuosien varrella niin tottua, että jännittäminen on jäänyt. Se on ihanaa, sillä en suinkaan ole unohtanut miten kertakaikkisen pahoin voin erityisesti kahden ensimmäisen talviseminaarini aikoina. Jännitin aivan liikaa, koska otin niin paljon suorituspaineita. Nyttemmin olen oppinut ottamaan vastaan palautetta. Toisaalta ajattelen myös, että tässä vaiheessa minun on kyettävä ottamaan vastaan ihan mitä tahansa paperistani sanottaisiin. Näin lähellä maaliviivaa pahinta olisi, jos kollegat alkaisivat hyssytellä ja piilotella kritiikkiään – juuri nyt erityisesti ohjaajien kritiikki on tarpeen, ettei esitarkastuksessa sitten tule jäätävää lunta tupaan.

Mutta kyllä se silti lämmitti mieltä, ohjaajani kommentti paperini käsittelyn lopuksi: ”Ihan hyvältä se näyttää.”

Vielä puolitoista alalukua, sitten raakaversio on koossa ja viimeistely alkaa.

Seuraava sivu »