Ystävän ohimennen sanottu suositus: ”Lue tämä, tästä sinä pidät.” Nyt luin sen, ja pelottavalla vangitsevuudella kirja valloitti ajatukseni koko viikoksi.

Kyse on siis Chimamanda Ngozi Adichien romaanista Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun, 2006, suom. 2009). Kirja kertoo ihmisistä Biafran sodassa – tuossa Nigerian sisällissodassa 1960-luvun lopulla, josta muistamme tai tiedämme (vai muistammeko/tiedämmekö?) nälänhädän ja tikkulaihat, pallovatsaiset lapset. Kirja kertoo myös siirtomaavallan jäljistä Afrikassa, Nigeriasta ja sen ongelmien juurista ja – kuten takakannessa painotetaan – rakkaudesta. Rakkaus on keskeistä ihmisistä kerrottaessa, sillä sodankin keskellä tai ehkä erityisesti juuri yrittäessään selviytyä julmuuksista jollaisia on vaikea kuvata, ihminen janoaa rakkautta ja turvautuu siihen.

Jokainen lukija lukee kirjoista omat tarinansa, ja minulle Puolikas keltaista aurinkoa  oli ennen muuta kirja sodasta ja nälästä. Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, 1960-luvun alussa sekä vuosikymmenen loppuvuosina eli sodan ajassa. Päähenkilöitä on viisi: kaunis Olanna ja hänen kaksoissiskonsa Kainene tulevat ainakin naispuolista lukijaa lähelle, lähemmäs kuin heidän rakastettunsa, Odenigbo ja valkoihoinen Richard. Kaikkein sympaattisin henkilö on Ugwu, Odenigbon palveluspojaksi maalta palkattu poika, jonka kautta kirjailija kuvaa yliopistosivistyneiden biafralaisten elämää ennen sotaa ulkopuolisen silmin.

Puolikas keltaista aurinkoa kulki ajatuksissani jatkuvasti. Halusin lukea sen loppuun, jotta saisin henkilöt vapaaksi sodasta ja kaiken päättymään, mutta seuraavana iltana kirjan päättymisen jälkeen iltalukemista haeskellessani huomasin kaipaavani näitä ihmisiä takaisin. Sota ja nälkä eivät ole aiheina erityisen piristäviä tai keveitä, mutta Chimamanda Ngozi Adichie on tehnyt valtavan hienoa jälkeä kirjoittaessaan Biafran sodan takaisin kollektiiviseen muistiimme – jos se on sieltä kadonnut. Biafran sodan oppikirjana tätä romaania ei kannata pitää, sillä kirjailijakin toteaa ottaneensa yksityiskohdissa kaunokirjallisia vapauksia. Tärkeintä ei olekaan se, miten ja missä tahdissa taistelut etenivät vaan se, miksi sota syttyi, mihin siinä mukana olleet uskoivat ja mitä sota teki heille. Perusasiat esimeriksi Nigerian kolmesta suurimmasta kulttuuriryhmästä (jos niin voisi kuvailla) ovat tietysti kunnossa. Kirjailija itse on igbo, jotka asuvat pääosin Biafran alueella.

Puolikas keltaista aurinkoa oli ilmestyessään valtava menestys ja siitä löytyy paljon arvosteluja verkosta.

Esimerkiksi Morre tykkäsi siitä kovasti ja suosittelee myös Adichien esikoista, Purppuranpunaista hibiskusta.

Sen sijaanPii ei innostunut, vaan piti kirjaa paikoitellen epäuskottavana ja juonen kulkua liian hitaana suhteessa nopeaan tapahtumien kulkuun, mutta toteaa kirjan silti olleen avartava lukukokemus.

Jukka Petäjä on arvostellut kirjan Helsingin Sanomiin.

Kirjailja J. Pekka Mäkelä muistelee Biafraa oman sukupolvensa ensimmäisenä mediasotana.

Biafran sodasta on oma palstansa myös Ylen Elävässä Arkistossa.

Ja jos nyt ihmettelet, mistä kuvista oikein puhun tai asia on jotenkin epäselvä, kirjoita googleen hakusanaksi Biafra ja hae pelkkiä kuvia. Näitä kuvia emme saa unohtaa.

Advertisements