Suunnilleen vuosi sitten aloitin väitöskirjan varsinaisen kirjoittamisvaiheen. Sitä ennen olin tehnyt vain johdantoluonnoksen. Reilussa vuodessa olen muuttunut kirjoittajana aika paljon.

Esimerkki: kun kirjoitin tutkimukseni lukua 3, pidin sitä vaikeana, mutta työ eteni kuitenkin aika vauhdilla. Luvusta tuli superpitkä – se jäi vähän kesken, ja on silti jo lähes 50 sivuinen. Nyt kirjoitan tutkimukseni viimeistä puuttuvaa lukua (poislukien johtopäätökset, jotka kuitenkin tehdään vasta viimeistä edellisenä iltana). Tällä hetkellä kirjoitusflow on kaukana. Väännän jokaista kappaletta vaikeasti ja tuskalla, ja aiheen kuin aiheen kohdalla totean jo nopeasti, että tämäpä oli tässä käsitelty, eteenpäin. Vaikka kyseessä on tutkimukseni tärkein luku, se ei toistaiseksi näy sivumäärässä. Luvusta on tulossa tynkä verrattuna esimerkiksi tuohon kolmoslukuun.

Kirjoittamisen tökkäysvaihe on monen asian summa, tietenkin. Suurimmaksi syyksi olen nimennyt melkoisen kyllästymisen. Olen tehnyt tätä nyt viisi vuotta. Loppu onneksi häämöttää jo, mutta tämä viimeinen märkä lätäkkö ennen loppusuoraa tuntuu suossa tarpomiselta. En innostu asiasta enää niinkuin aiemmin.

Hämmentää, miten erilaiseksi kirjoittamiseni on muuttunut. Olen kirjoittanut niin paljon, että suurin riemu tuntuu juuri nyt kadonneen. Juuri nyt kirjoittaminen on työtä, ja minun pitää hätistellä itseäni tekemään sitä, että valmista alkaa syntyä.

Mutta: tämän tällä hetkellä tekeillä olevan luvun toistaiseksi tuotettu teksti on minusta parempaa kuin se kirjoitusflow’ssa tehty osuus. Kummassakin on silti hyviä puolia. Paras teksti olisikin ehkä jotain näiden väliltä: sujuvampaa kuin lyhytsanainen vimppa luku, mutta tiiviimpää ja paremmin asiassa pysyvää kuin lennokas kolmonen.

Eli kunhan saan tämän viimeisen luvun tehtyä eli selvitettyä tämän viimeisen lätäkön, on edessä loppusuora eli koko kirjan uudelleen kirjoittaminen. Samalla kun täydennän viitteet, kunnostan rakenteen ja lisään tekstiin tutkimuskirjallisuutta, myös yhtenäistän luvut kirjoitustyylin osalta.

Suossa ollaan siis, ja syvällä. Mutta hetkeäkään mielessä ei ole, että jäisin tähän mättäälle istuskelemaan. Tässä kengät märkinä alppipolun suohon junnaamaan jääneenä ei enää puhuta tekemättä jättämisestä vaan ainoastaan siitä, miten saisi hommaan vauhtia.

(Jännästi alppipolun varrelle mahtuu myös suota. Metaforat hanskassa, jesh.)

Advertisements