Kolme kotimaista naiskirjailijaa

Joululomalla luin peräkkäin kolme kotimaista romaania. Niitä yhdisti suomalaisuuden lisäksi kirjailijan naissukupuoli, mutta muuta yhteistä näissä ei sitten ollutkaan. Kaikki kolme olivat hyviä lukukokemuksia, mutta aiheet olivat kovin erilaisia.

Joululomani helmi oli Sirpa Kähkösen Hietakehto (2012). Pelkäsin vähän pettyväni, sillä harvoin mikään sarja kantaa näin kauaksi. Jossain vaiheessa idea ja henkilöt väljähtyvät ja juoni lakkaa kulkemasta. Kähkönen on kirjoittanut Kuopio-sarjaansa nyt siis jo kuudenteen osaan asti. Hietakehdossa ollaan edelleen jatkosodan kotirintamalla. Aiemmista kirjoista tutut henkilöt ovat siirtyneet kesäksi huvilalle pommituksia ja sodan puristavaa läsnäoloa pakoon. Näkökulma vaihtelee, mutta minusta Hietakehto on ennen kaikkea lasten sotatulkintojen kuvastin. Kähkönen onnistuu hienosti ja herkästi, huolitelluilla ja mietityillä ilmaisuillaan kuvailemaan lasten hämmennystä, pelkoa ja yrityksiä ymmärtää mitä sota todella on.

Hietakehto on kaunis kirja. Se on ehkä jopa parempi kuin Neidonkenkä (2009). Mietin lukiessani, miten kirja mahtaisi toimia itsenäisenä teoksena. Toimisihan se, mutta ilman henkilöiden taustatietoja voisi olla vaikea ymmärtää miksi juuri nämä ihmiset ovat tällä huvilalla, ja miksi he käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Se toki toisi uusia, varsin kiinnostavia tulkintoja, joista olisi hauska keskustella joskus jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole lukenut sarjan muita osia. Pidän kuitenkin myös siitä syvästä tuttuudesta ja empatiasta, joka perustuu päähenkilöiden taustojen tuntemiseen, josta seuraa tiettyjä odotuksiakin päähenkilöiden käytökselle. Esimerkkinä voi käyttää vaikkapa Annan aviomiestä Lassea, joka tulee lomalle. Ilman aiempia romaaneja Lassen ja Annan keskinäiset välit, viittaukset Lassen veljiin siellä tai Annan vierailuihin Tammisaaren vankilassa jäävät ilmaan vähän oudoiksi.

Suosittelen siis lukemaan koko sarjan, alusta loppuun. Välipalaksi suosittelen kovasti myös Kähkösen tietokirjaa Vihan ja rakkauden liekit (2010).

Joulupukki yllätti minut tuomalla yhden syksyn Finlandia-ehdokkaista, Pirjo Hassisen Populan (2012). Kähkösen kauniin ja herkän Hietakehdon jälkeen Popula aika kova lukukokemus. Se kertoo nykypäivän Suomesta, asenteiden koventumisesta ja ihmisten ajautumisesta vaihtoehdottomuuteen – tai tilaan, jossa jatkuvasti valitaan väärin. Ennen kaikkea kirja kertoo siitä maaperästä, jossa populistinen puolue herää henkiin ja menestyy.

Popula on kiinnostava tutkielma omasta ajastamme. Kaksi päähenkilöä, Pirjo ja P.A.H.A. ovat yhtäaikaa hauskoja ja traagisia, tai ehkä eniten vähän säälittäviä. Minun oli paikoin paha olla kummankin puolesta. Myös Pirjon tytär Rita on jotenkin varsin uskottava. Kolme päähenkilöä kannattelevat tarinaa, mutta valitettavasti esimerkiksi Popula-puolueen johtajan johtajuus jää jotenkin selittämättä. Tai ehkä en vain halunnut tarttua hänen karismaansa?

Hassinen on varmaankin miettinyt erilaisia vaihtoehtoja lopettaa tarina, ja päätynyt melko rajuun ratkaisuun. Tavallaan se toimii, sillä kirja kaipaa jotain hätkäytystä, mutta toisaalta ääriratkaisu vie tarinaa myös kauemmas todellisesta arjesta. Kiinnostava kirja kaikenkaikkiaan, mutta ei ehkä aivan odotusteni veroinen.

Laura Honkasalon Eropapereista (2009) luin viimeiset sivut tämän vuoden puolella, joten siitä tuli vuoden 2013 ensimmäinen kirjaseikkailu. Eropaperit oli ehkä rankimpia avioerokuvauksia joita olen lukenut, mikä toisaalta voi kertoa myös siitä, etten ole kovin paljoa perehtynyt avioliitto- tai avioerotarinoihin. Raskaan tästä teki se, että Honkasalo onnistui todella osuvasti  tuomaan lukijan eteen lapsen näkökulman tilanteeseen.

Vaikka Eropaperit kertoo avioerosta, se on myös perheromaani, sillä se kuvaa hyvin sukupolvien välisiä suhteita ja niiden monimutkaisuuksia – hyvässä ja pahassa. Kehyskertomuksessa perheen isoäiti Leea sairastaa syvää masennusta ja kaipaa poikaansa Jokkea käymään sairaalassa. Useimmiten vuoteen vierellä kuitenkin istuu ex-miniä Sinikka. Kirjassa käydään läpi Joken ja Sinikan nopea avioliitto ja raastava, pitkä avioero, jossa isovanhempienkin oli valittava puolensa. Sinikan ja Joken lapsista käydään raskas huoltajuuskiista, joka vaurioittaa kaikkia – jokaista eri tavoin.

Eropaperit yhtä aikaa tuo monia näkökulmia avioeroon ja toisaalta sulkee vain osan näkyviin. Toisaalta omia kokemuksiaan kuvaavat niin lapset, jätetty Sinikka kuin isovanhemmatkin, joista erityisesti jälkimmäiset varmaankin harvoin saavat ääntään näissä asioissa kuuluviin. Toisaalta kirjassa ollaan selkeästi ”Sinikan puolella”: Joken tekoja ei edes yritetä ymmärtää, ja vielä pahemmin demonisoidaan hänen uusi vaimonsa Raisa, jonka käsittämättömän julmat ja ilkeät teot, lapsen kaappaus ja myrkkyä tihkuvat kirjeet ovat ainoa, mitä hänestä kerrotaan. Lukiessani kaipasin jotain selitystä Joken ja Raisan käytökselle, mutta kirjan lopussa tajusin, että kokonaisuus on ehjempi näin: tämä on Leean, Sinikan ja hänen lastensa kirja, eikä avioeroissa aina voi ajatella kaikkien näkemyksiä tasapuolisesti. Avioerossa kaikki on henkilökohtaista.

Kolme kotimaista naiskirjailijaa olivat hyvä setti vuodenvaihteeseen. Hyvä jatke kolmikolle olisi ollut vaikkapa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, mutta sitä en ole vielä ehtinyt hankkia (paitsi pukinkonttiin, ei siis itselleni). En ole ollut kovin malttamaton, sillä kirjat kestävät odottamista kyllä, näin uskon.