tammikuu 2013


Tulin juuri kotiin laitoksen talviseminaarista. Seminaariajatukset ovat vielä vähän sekavana möttönä päässä, joten parempi kirjoittaa ensin tammikuun kirjaseikkailukoonti. Palaan seminaariin sitten lähipäivinä.

Kuukauden kirjoista kolme ensimmäistä oli melko helposti luettuja, mutta kaksi viimeistä vaikeammin nieltäviä. Luettuani kaksi synkkää kirjaa halusin lukea jotain turvallista, jotain jossa mielikuvitukseni ei kiusaisi, jotain joka ei seuraisi minua päiväkausia ahdistavana tuntena sydänalassa. Otin sitten yöpöydälle jo pari kuukautta hyllyssä odottaneen Esko Valtaojan Tieto-Finlandia -voittajan Kotona maailmankaikkeudessa. Ideani toimi: elämän synnyn kiemurat eivät todellakaan pohdituttaneet pitkin päivää, en ottanut aihetta puheeksi ystävien kanssa enkä odottanut innolla iltaa, että pääsisin jatkamaan lukemista.

Teosta käytettiin syksyisellä tietokirjakurssilla esimerkkinä tietokirjatekstistä, jossa vaikeahko tieteellinen aihe on onnistuttu kirjoittamaan yleistajuiseksi ja kiinnostavaksi. Hmmm. Yleistajuinen? Kyllä useimmiten, ei aina – ei ainakaan luonnontieteisiin näin innottomasti suhtautuvalle ihmiselle. Kiinnostava? Vain johdannossa.

Täten annoin itselleni luvan jättää kirja kesken. Jätän melko harvoin kirjoja kesken, mutta nyt en jaksanut kahlata Valtaojaani loppuun, niin yleissivistävää kuin se varmaan olisikin. Lukemisen pointti minulle oli kirjoittajan tyyli, ja katsoin pohtineeni sitä riittävästi – siirryin jo taas johonkin kevyempään. Johan tähän yli viikko tuhrautuikin.

Tänään sain: kynän, tulitikut, pikkulehtiön magneetilla, mandariinin, vaaleanpunaisen kuitukassin,vähän esitteitä, paljon karkkia, useita kivoja kohtaamisia ja yhden hyvän esiintymiskokemuksen.

Olin kollegan kanssa Educa-messuilla Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liiton (HYOL) vieraana kertomassa syksyllä ilmestyneestä kirjastamme Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään (SKS 2012). Matkustimme aamujunalla Pasilaan, messuilimme muutaman tunnin ja ehdimme illaksi kotiin.

HYOL:n messuosasto oli kivassa yhteisrykelmässä nimeltä Opettajan olohuone. Samassa oli monia eri aineiden opettajien yhdistysten osastoja, ja niiden keskellä oli pieni lava. Kukin aineenopettajajärjestö oli järjestänyt jotain ohjelmaa lavalle. Jo etukäteen olin innoissani ohjelmasta, sillä juuri ennen meitä esiintyi äidinkielenopettajien vieraana kirjailija Sirpa Kähkönen. Niin suuri Kähkösen ihailija olen, että hänen puheensa kuunteleminen oli yksi päivän parhaita hetkiä.

Ei sillä, omakin esiintyminen oli mukavaa. Meitä haastatelleen HYOL:n edustajan kanssa olimme valmistelleet dialogia niin, että tiesimme suunnilleen, mitä oli tulossa ja mitä sanoisimme. Esityksen jälkeen aika monta kuulijaa tuli juttelemaan ja kyselemään lisää tai vain kiittämään – muun muassa eräs joka tunnusti lukevansa blogiani, mikä oli tosi hauska kuulla. Kotimatkalla juttelimme, että juuri yleisön palautteessa oli koko jutun ydin, se syy miksi reissu kannatti tehdä.

Lapsi matkalla maailmaan -kirjan tekemisestä tuntuu olevan jo kauan, vaikka eihän siitä ole vielä vuottakaan, kun tekstejä viimeisteltiin. Olen vain keskittynyt sen jälkeen niin syvästi muihin asioihin, että kirja on alkanut jo tuntua etäiseltä. Ei monen vuoden työ kuitenkaan ihan kovin helposti mielestä katoa, joten vähällä vaivalla kirjan jutut palasivat mieleen. Edelleenkin olen ihan tyytyväinen kirjaan, josta sopivasti tämän esiintymisen alla ilmestyi laaja arvostelu Agricola-historiaverkossa.

Kiitos HYOL:lle kutsusta, tuttaville tapaamisista, yleisölle kuuntelusta ja kohtaamisesta, messuesittelijöille krääsästä, kollegalle hyvästä seurasta – ja Papulle lämpimästä kotiintulotervehdyksestä.

 

Työhuonekämppikseni toi syksyllä huoneeseemme amarylliksen. Se kukkii nyt toista kukkavarttaan ihan täysillä, hohtavan vaaleanpunaisena.

Innostuin tänään kuvaamaan sitä, kun valokuvauskurssille piti harjoitella salaman käyttöä. Ulkona paistoi ihanasti aurinko, ja salaman avulla sain kukan valottumaan oikein myös vastavaloon.

IMG_4466

Työhuoneen ikkunan likaisuus oikein korostuu tässä valaistuksessa, heh. Mutta tavoitteenani oli saada sekä Mattilanniemen puisto että amaryllis valoisaksi, ja siinä onnistuin.

IMG_4505

Iltapäivällä valo oli kääntynyt ja innostuin kuvaamaan lisää. Ja taas opin saman vanhan läksyn: minun ei pitäisi innostua liikaa ikinä mistään, koska silloin alan hössöttämään ja yleensä söhlään jotain. Niinkuin nyt: amaryllis kaatui vähän, ja neljästä kukasta kolme katkesi. Nyyh!

IMG_4515

Valitettavasti en taida saada teipattua näitä paikalleen. Hävettää, kun kukka ei edes ole omani.

Valokuvaamisen lisäksi olen tänään pitänyt pitkän lounaan kahden hyvän kollegan kanssa. Kohta kirjoitan päivän osuuden väikkäriä, enkä ole ahdistunut siitä, sillä eilen sain kirjoitusjumin taas nytkähtämään eteenpäin. Illalla katson Annan Kareninan keran ystäväni Tildan. Ihanan karkkihyvä päivä.

Muita valokuvauskurssin tehtäviä olen välillä raportoinut Sivujuoniin.

Ystävän ohimennen sanottu suositus: ”Lue tämä, tästä sinä pidät.” Nyt luin sen, ja pelottavalla vangitsevuudella kirja valloitti ajatukseni koko viikoksi.

Kyse on siis Chimamanda Ngozi Adichien romaanista Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun, 2006, suom. 2009). Kirja kertoo ihmisistä Biafran sodassa – tuossa Nigerian sisällissodassa 1960-luvun lopulla, josta muistamme tai tiedämme (vai muistammeko/tiedämmekö?) nälänhädän ja tikkulaihat, pallovatsaiset lapset. Kirja kertoo myös siirtomaavallan jäljistä Afrikassa, Nigeriasta ja sen ongelmien juurista ja – kuten takakannessa painotetaan – rakkaudesta. Rakkaus on keskeistä ihmisistä kerrottaessa, sillä sodankin keskellä tai ehkä erityisesti juuri yrittäessään selviytyä julmuuksista jollaisia on vaikea kuvata, ihminen janoaa rakkautta ja turvautuu siihen.

Jokainen lukija lukee kirjoista omat tarinansa, ja minulle Puolikas keltaista aurinkoa  oli ennen muuta kirja sodasta ja nälästä. Kirja kulkee kahdessa aikatasossa, 1960-luvun alussa sekä vuosikymmenen loppuvuosina eli sodan ajassa. Päähenkilöitä on viisi: kaunis Olanna ja hänen kaksoissiskonsa Kainene tulevat ainakin naispuolista lukijaa lähelle, lähemmäs kuin heidän rakastettunsa, Odenigbo ja valkoihoinen Richard. Kaikkein sympaattisin henkilö on Ugwu, Odenigbon palveluspojaksi maalta palkattu poika, jonka kautta kirjailija kuvaa yliopistosivistyneiden biafralaisten elämää ennen sotaa ulkopuolisen silmin.

Puolikas keltaista aurinkoa kulki ajatuksissani jatkuvasti. Halusin lukea sen loppuun, jotta saisin henkilöt vapaaksi sodasta ja kaiken päättymään, mutta seuraavana iltana kirjan päättymisen jälkeen iltalukemista haeskellessani huomasin kaipaavani näitä ihmisiä takaisin. Sota ja nälkä eivät ole aiheina erityisen piristäviä tai keveitä, mutta Chimamanda Ngozi Adichie on tehnyt valtavan hienoa jälkeä kirjoittaessaan Biafran sodan takaisin kollektiiviseen muistiimme – jos se on sieltä kadonnut. Biafran sodan oppikirjana tätä romaania ei kannata pitää, sillä kirjailijakin toteaa ottaneensa yksityiskohdissa kaunokirjallisia vapauksia. Tärkeintä ei olekaan se, miten ja missä tahdissa taistelut etenivät vaan se, miksi sota syttyi, mihin siinä mukana olleet uskoivat ja mitä sota teki heille. Perusasiat esimeriksi Nigerian kolmesta suurimmasta kulttuuriryhmästä (jos niin voisi kuvailla) ovat tietysti kunnossa. Kirjailija itse on igbo, jotka asuvat pääosin Biafran alueella.

Puolikas keltaista aurinkoa oli ilmestyessään valtava menestys ja siitä löytyy paljon arvosteluja verkosta.

Esimerkiksi Morre tykkäsi siitä kovasti ja suosittelee myös Adichien esikoista, Purppuranpunaista hibiskusta.

Sen sijaanPii ei innostunut, vaan piti kirjaa paikoitellen epäuskottavana ja juonen kulkua liian hitaana suhteessa nopeaan tapahtumien kulkuun, mutta toteaa kirjan silti olleen avartava lukukokemus.

Jukka Petäjä on arvostellut kirjan Helsingin Sanomiin.

Kirjailja J. Pekka Mäkelä muistelee Biafraa oman sukupolvensa ensimmäisenä mediasotana.

Biafran sodasta on oma palstansa myös Ylen Elävässä Arkistossa.

Ja jos nyt ihmettelet, mistä kuvista oikein puhun tai asia on jotenkin epäselvä, kirjoita googleen hakusanaksi Biafra ja hae pelkkiä kuvia. Näitä kuvia emme saa unohtaa.

Suunnilleen vuosi sitten aloitin väitöskirjan varsinaisen kirjoittamisvaiheen. Sitä ennen olin tehnyt vain johdantoluonnoksen. Reilussa vuodessa olen muuttunut kirjoittajana aika paljon.

Esimerkki: kun kirjoitin tutkimukseni lukua 3, pidin sitä vaikeana, mutta työ eteni kuitenkin aika vauhdilla. Luvusta tuli superpitkä – se jäi vähän kesken, ja on silti jo lähes 50 sivuinen. Nyt kirjoitan tutkimukseni viimeistä puuttuvaa lukua (poislukien johtopäätökset, jotka kuitenkin tehdään vasta viimeistä edellisenä iltana). Tällä hetkellä kirjoitusflow on kaukana. Väännän jokaista kappaletta vaikeasti ja tuskalla, ja aiheen kuin aiheen kohdalla totean jo nopeasti, että tämäpä oli tässä käsitelty, eteenpäin. Vaikka kyseessä on tutkimukseni tärkein luku, se ei toistaiseksi näy sivumäärässä. Luvusta on tulossa tynkä verrattuna esimerkiksi tuohon kolmoslukuun.

Kirjoittamisen tökkäysvaihe on monen asian summa, tietenkin. Suurimmaksi syyksi olen nimennyt melkoisen kyllästymisen. Olen tehnyt tätä nyt viisi vuotta. Loppu onneksi häämöttää jo, mutta tämä viimeinen märkä lätäkkö ennen loppusuoraa tuntuu suossa tarpomiselta. En innostu asiasta enää niinkuin aiemmin.

Hämmentää, miten erilaiseksi kirjoittamiseni on muuttunut. Olen kirjoittanut niin paljon, että suurin riemu tuntuu juuri nyt kadonneen. Juuri nyt kirjoittaminen on työtä, ja minun pitää hätistellä itseäni tekemään sitä, että valmista alkaa syntyä.

Mutta: tämän tällä hetkellä tekeillä olevan luvun toistaiseksi tuotettu teksti on minusta parempaa kuin se kirjoitusflow’ssa tehty osuus. Kummassakin on silti hyviä puolia. Paras teksti olisikin ehkä jotain näiden väliltä: sujuvampaa kuin lyhytsanainen vimppa luku, mutta tiiviimpää ja paremmin asiassa pysyvää kuin lennokas kolmonen.

Eli kunhan saan tämän viimeisen luvun tehtyä eli selvitettyä tämän viimeisen lätäkön, on edessä loppusuora eli koko kirjan uudelleen kirjoittaminen. Samalla kun täydennän viitteet, kunnostan rakenteen ja lisään tekstiin tutkimuskirjallisuutta, myös yhtenäistän luvut kirjoitustyylin osalta.

Suossa ollaan siis, ja syvällä. Mutta hetkeäkään mielessä ei ole, että jäisin tähän mättäälle istuskelemaan. Tässä kengät märkinä alppipolun suohon junnaamaan jääneenä ei enää puhuta tekemättä jättämisestä vaan ainoastaan siitä, miten saisi hommaan vauhtia.

(Jännästi alppipolun varrelle mahtuu myös suota. Metaforat hanskassa, jesh.)

Tylypahkahuumori naurattaa niinäkin päivinä, jolloin olisi ehkä ollut ihan hyvä totella ensimmäistä mielitekoa ja jäädä sänkyyn aamulla hyvän kirjan ja suklaalevyn kanssa.

Tämän kuvan löysin facebookin Nothing Sexier than a Harry Potter Nerd -sivulta (kyllä, sellainen on, toivottavasti linkki toimii).

ankeuttajien syytä

 

Tästä jatketaan ensi viikolla. Huomenna onneksi on jo uusi, parempi päivä.

Joululomalla luin peräkkäin kolme kotimaista romaania. Niitä yhdisti suomalaisuuden lisäksi kirjailijan naissukupuoli, mutta muuta yhteistä näissä ei sitten ollutkaan. Kaikki kolme olivat hyviä lukukokemuksia, mutta aiheet olivat kovin erilaisia.

Joululomani helmi oli Sirpa Kähkösen Hietakehto (2012). Pelkäsin vähän pettyväni, sillä harvoin mikään sarja kantaa näin kauaksi. Jossain vaiheessa idea ja henkilöt väljähtyvät ja juoni lakkaa kulkemasta. Kähkönen on kirjoittanut Kuopio-sarjaansa nyt siis jo kuudenteen osaan asti. Hietakehdossa ollaan edelleen jatkosodan kotirintamalla. Aiemmista kirjoista tutut henkilöt ovat siirtyneet kesäksi huvilalle pommituksia ja sodan puristavaa läsnäoloa pakoon. Näkökulma vaihtelee, mutta minusta Hietakehto on ennen kaikkea lasten sotatulkintojen kuvastin. Kähkönen onnistuu hienosti ja herkästi, huolitelluilla ja mietityillä ilmaisuillaan kuvailemaan lasten hämmennystä, pelkoa ja yrityksiä ymmärtää mitä sota todella on.

Hietakehto on kaunis kirja. Se on ehkä jopa parempi kuin Neidonkenkä (2009). Mietin lukiessani, miten kirja mahtaisi toimia itsenäisenä teoksena. Toimisihan se, mutta ilman henkilöiden taustatietoja voisi olla vaikea ymmärtää miksi juuri nämä ihmiset ovat tällä huvilalla, ja miksi he käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Se toki toisi uusia, varsin kiinnostavia tulkintoja, joista olisi hauska keskustella joskus jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole lukenut sarjan muita osia. Pidän kuitenkin myös siitä syvästä tuttuudesta ja empatiasta, joka perustuu päähenkilöiden taustojen tuntemiseen, josta seuraa tiettyjä odotuksiakin päähenkilöiden käytökselle. Esimerkkinä voi käyttää vaikkapa Annan aviomiestä Lassea, joka tulee lomalle. Ilman aiempia romaaneja Lassen ja Annan keskinäiset välit, viittaukset Lassen veljiin siellä tai Annan vierailuihin Tammisaaren vankilassa jäävät ilmaan vähän oudoiksi.

Suosittelen siis lukemaan koko sarjan, alusta loppuun. Välipalaksi suosittelen kovasti myös Kähkösen tietokirjaa Vihan ja rakkauden liekit (2010).

Joulupukki yllätti minut tuomalla yhden syksyn Finlandia-ehdokkaista, Pirjo Hassisen Populan (2012). Kähkösen kauniin ja herkän Hietakehdon jälkeen Popula aika kova lukukokemus. Se kertoo nykypäivän Suomesta, asenteiden koventumisesta ja ihmisten ajautumisesta vaihtoehdottomuuteen – tai tilaan, jossa jatkuvasti valitaan väärin. Ennen kaikkea kirja kertoo siitä maaperästä, jossa populistinen puolue herää henkiin ja menestyy.

Popula on kiinnostava tutkielma omasta ajastamme. Kaksi päähenkilöä, Pirjo ja P.A.H.A. ovat yhtäaikaa hauskoja ja traagisia, tai ehkä eniten vähän säälittäviä. Minun oli paikoin paha olla kummankin puolesta. Myös Pirjon tytär Rita on jotenkin varsin uskottava. Kolme päähenkilöä kannattelevat tarinaa, mutta valitettavasti esimerkiksi Popula-puolueen johtajan johtajuus jää jotenkin selittämättä. Tai ehkä en vain halunnut tarttua hänen karismaansa?

Hassinen on varmaankin miettinyt erilaisia vaihtoehtoja lopettaa tarina, ja päätynyt melko rajuun ratkaisuun. Tavallaan se toimii, sillä kirja kaipaa jotain hätkäytystä, mutta toisaalta ääriratkaisu vie tarinaa myös kauemmas todellisesta arjesta. Kiinnostava kirja kaikenkaikkiaan, mutta ei ehkä aivan odotusteni veroinen.

Laura Honkasalon Eropapereista (2009) luin viimeiset sivut tämän vuoden puolella, joten siitä tuli vuoden 2013 ensimmäinen kirjaseikkailu. Eropaperit oli ehkä rankimpia avioerokuvauksia joita olen lukenut, mikä toisaalta voi kertoa myös siitä, etten ole kovin paljoa perehtynyt avioliitto- tai avioerotarinoihin. Raskaan tästä teki se, että Honkasalo onnistui todella osuvasti  tuomaan lukijan eteen lapsen näkökulman tilanteeseen.

Vaikka Eropaperit kertoo avioerosta, se on myös perheromaani, sillä se kuvaa hyvin sukupolvien välisiä suhteita ja niiden monimutkaisuuksia – hyvässä ja pahassa. Kehyskertomuksessa perheen isoäiti Leea sairastaa syvää masennusta ja kaipaa poikaansa Jokkea käymään sairaalassa. Useimmiten vuoteen vierellä kuitenkin istuu ex-miniä Sinikka. Kirjassa käydään läpi Joken ja Sinikan nopea avioliitto ja raastava, pitkä avioero, jossa isovanhempienkin oli valittava puolensa. Sinikan ja Joken lapsista käydään raskas huoltajuuskiista, joka vaurioittaa kaikkia – jokaista eri tavoin.

Eropaperit yhtä aikaa tuo monia näkökulmia avioeroon ja toisaalta sulkee vain osan näkyviin. Toisaalta omia kokemuksiaan kuvaavat niin lapset, jätetty Sinikka kuin isovanhemmatkin, joista erityisesti jälkimmäiset varmaankin harvoin saavat ääntään näissä asioissa kuuluviin. Toisaalta kirjassa ollaan selkeästi ”Sinikan puolella”: Joken tekoja ei edes yritetä ymmärtää, ja vielä pahemmin demonisoidaan hänen uusi vaimonsa Raisa, jonka käsittämättömän julmat ja ilkeät teot, lapsen kaappaus ja myrkkyä tihkuvat kirjeet ovat ainoa, mitä hänestä kerrotaan. Lukiessani kaipasin jotain selitystä Joken ja Raisan käytökselle, mutta kirjan lopussa tajusin, että kokonaisuus on ehjempi näin: tämä on Leean, Sinikan ja hänen lastensa kirja, eikä avioeroissa aina voi ajatella kaikkien näkemyksiä tasapuolisesti. Avioerossa kaikki on henkilökohtaista.

Kolme kotimaista naiskirjailijaa olivat hyvä setti vuodenvaihteeseen. Hyvä jatke kolmikolle olisi ollut vaikkapa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, mutta sitä en ole vielä ehtinyt hankkia (paitsi pukinkonttiin, ei siis itselleni). En ole ollut kovin malttamaton, sillä kirjat kestävät odottamista kyllä, näin uskon.

Seuraava sivu »