joulukuu 2012


1-IMG_4329-001

 

Murre

Kin-Sei Hulivilihurmuri

s. 9.5.2000

k. 28.12.2012

…että sinäkin kuolet […], kuolet keskelle muiden ihmisten kiireitä, keskelle muiden ihmisten kesälomasuunnitelmia, etkä enää koskaan ole läsnä heidän elämässään, ja vielä vähemmän olet läsnä omassa elämässäsi, jota ei enää ole. Niin tapahtuu kaikille, eloisimmille ja virkeimmille laululintusillekin, sillä elämä ei ole mikään etukäteinen parannuskeino kuolemalle, se ei ole mikään vitamiini jolla vastustaa kuoleman kylmyyttä, sillä kun kylmyys jonain hetkenä pääsee kulkemaan sinun lävitsesi, sinua ei enää ole. (Pirjo Hassinen: Popula)

Mulla on niin iso ikävä sua. (Kaija Koo)

Olinpa taas ollut kiltti – epäilen vahvasti, että joulupukille oli taas tullut jokin virhelaskelma, sillä enhän näin paljon olisi mielestäni ansainnut. Sain kirjoja (ihania!) ja lämmikettä ja kaikenlaista hyödyllistä ja vähän hyödytöntäkin. Kiitos niistä! Paras joululahja kuitenkin on tässä kuvassa:

IMG_4360

Kuvassa oleva lappu odotti minua, kun jouluaamuna heräsin 12 tuntia nukuttuani. Astianpesukone nimittäin päätti hajota juuri sopivasti jouluaattona. Viiden hengen perheen joululomatiskit ovat minun ja siskon vastuulla, mutta sisko tietää, ettei tiskaaminen ole suosikkini kotitöistä.

Ei niinkään se, ettenkö minäkin vuorostani myös ole tällä lomalla tiskannut tai se, että lapussa on tuo ylettömän positiivinen Jee! jota en voi katsoa hymyilemättä. Mutta se, että joku välittää niin paljon, että laittaa tuollaisen lapun odottamaan sikeästi nukkujaa, ja jaksaa lenkkinsä jälkeen vielä inttää sen tiskivuoron itselleen ja seuraavankin. Kukaan muu tässä perheessä ei olisi tullut ajatelleeksi – tai edes tiennyt, etten erityisemmin pidä tiskaamisesta.

Sisko on täyttä kultaa. Hermot menee välillä puolin ja toisin, mutta se kuuluu perheeseen, eikös? Ja eroonkaan siitä ei pääse, onneksi. Mitäpä minä osaisin tehdä ilman luottoystävääni? Kai tämän kaiken eläisi ja kokisi yksinkin, mutta on sentään onni, että on sisko jonka kanssa jakaa niin hyviä kuin huonojakin asioita, joita tähänkin lomaan on mahtunut riittämiin, molempia.

Jos näin äkkiseltään pitäisi valita paras tänä vuonna lukemani kirja, sanoisin että se olevan Tieto-Finlandialla palkittu Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut. Miten ruokasi eli elämänsä (2012). Loppuvuodesta olen löytänyt tietokirjojen innostavuuden taas tauon jälkeen, ja Lappalaisen kirja on lukukokemuksena parhaasta päästä.

Olen maatilan tytär ja kasvanut keskikokoisella keskisuomalaisella maitotilalla. Opin hoitamaan vasikoita jo lapsena ja lypsämään lehmiä, poikimista olen avustanut monenmonituista kertaa ja nähnyt vasikan elämän ensihetkien aina tuoreen ihmeen. Joka lehmällämme oli nimi ja luonne, isä lauloi niille aamuisin ja helli jokaista omalla erityisrapsutuksella tai äänenpainolla. Vaikka lapsena pidinkin lehmistä paljon, suhteeni niihin on kuitenkin liittynyt tuotantoon. Teurasauton hakemien lehmien kohtaloa ei ole maatilan lapsille kaunisteltu: ne ovat sen jauhelihan lähde, jota kaupasta ostamme.

Kun olen hehkuttanut Syötäväksi kasvatetut -kirjaa ja kertonut, että opin siitä valtavan paljon, moni on ihmetellyt että miten ihmeessä, kun maatilalta kerran olen. Lappalaisen kirjassa on kuitenkin lihantuotannon koko kirjo siinä missä minä olen kasvanut vain yhdellä tilalla. Järjestelmällisesti etenevässä teoksessaan Lappalainen osoittaa, että oli kyse sitten kanoista, broilereista, sioista ja naudoista, eläimen hyvinvointi riippuu sen hoitajasta. Suomessa on upeasti hoidettuja maatiloja, joissa eläimet sekä tuottavat hyvin omistajilleen että vaikuttavat tyytyväisiltä ja terveiltä. Sen lisäksi on myös hirmu paljon laiminlyöntejä. Valitettavan usein ne liittyvät sairauksiin, väsymykseen – ja alkoholiin. Kun yksinelävän maanviljelijän turvaverkko pettää, joutuvat eläimet sijaiskärsijöiksi.

Kirjaa on kehuttu aiheen tasapainoisesta käsittelystä. Kirjoittaja tuo hienosti esiin sekä tuottajien että teollisuuden näkökulmat. Kauppa jää ehkä hieman syntipukiksi alhaisille tuottajahinnoille, eikä suomalainen maatalous puhtaita pisteitä loppujen lopuksi saa. Lappalainen kuitenkin esittää myös hyvät puolet hienosti ja rakentavasti.

Syötäväksi kasvatetut ei ratkaise ruoan ostamisen eettisiä kysymyksiä, mutta se antaa eväitä pohtia itse lisää. Kirjoittaja esittää itse päätyneensä siihen, että nauta on parhaiten hoidettu eläin Suomessa. Luomumerkintä ei ole eläinten hyvinvoinnin tae, mutta toistaiseksi se on ainoa valvottu laatumerkintä. Itse olen jo monta vuotta vältellyt broileria sen epäeettisen tuotannon vuoksi, mutta kirjan tietojen perusteella tilanne ei ole Suomessa ollenkaan niin paha kuin pelkäsin. Sianlihan kasvatus sen sijaan on pahasti pielessä, mutta ala riippuu kannattamattomuuden kynnyksellä jo nyt – olisi melko kohtuutonta vaatia yrittäjiä suuriin investointeihin kun tuottajahinnat ovat niin alhaalla kuin ovat.

Vai olisiko? Eikö eläinten hyvinvoinnin vuoksi pitäisi olla valmis suuriinkiin uhrauksiin? Ja eivätkö nämä uhraukset – eli kalliimpi lihan hinta – koske ihan jokaista ihmistä, myös kuluttajia? Jos haluamme käyttää eläimiä hyödyksi syömällä niitä, olemme myös vastuussa niiden hyvinvoinnista. Hyvinvoinnin määrittely on sitten toinen kysymys, mutta sitäkin Lappalainen yrittää kirjansa alussa.

Syötäväksi kasvatetut ei ole mikään shokkipaljastuskohukirja. Se on kiinnostava tietokirja, joka ihan jokaisen kuluttajan tulisi lukea, jotta voisi sen jälkeen itse miettiä, millaista lihaa haluaa syödä. Tämän kirjan perusteella voi siis päätyä monenlaiseen ratkaisuun, ei välttämättä luomuun kuten Lappalainen itse. Kirja on myös erinomaisen hyvin kirjoitettu. Tiedon tyttärien tarkkaan hiottu teksti kiinnitti huomioni, mutta Syötäväksi kasvatettujen kirjoitustekniikkaan en ehtinyt kiinnittää huomiota, niin paljon keskityin innokkaana itse asiaan. Jos tekstissä olisi jokin ongelma ollut, olisin varmaan huomannut – hyvä tämä on.

Harva lukukokemus on herättänyt minussa niin paljon keskustelun tarvetta, intoa selvittää asioita lisää ja aitoa muutosta omaan käytökseeni. Siksi nostan tämän vuoden parhaaksi lukukokemukseksi – vaikka romaanit ehkä voisivat kilpailla omassakin sarjassaan.

Linkkilauantain kunniaksi suosittelen tutustumaan tämän teoksen nettisivuihin. Siellä on muun muassa valokuvia erilaisilta tiloilta. Kuvien sisältö aukeaa paremmin, jos olet lukenut teoksen, mutta ainakin poikimiskuvat Helsingin yliopiston opetusnavetasta Viikistä ovat hienoja kunhan muistaa, ettei tällaisia olosuhteita ole kovin monessa muussa navetassa tässä maassa.

Sikala-aiheeseen kannattaa tutustua ihan vain näin joulun kunniaksi. Syön minäkin kinkkuni joulupöydässä, joskin olisin toivonut sen olevan luomutuotantoa. Arpaonni käänsi kuitenkin suunnitelman tänä vuonna.

1-IMG_4302

 

Tulin juuri sairaalasta. Hetki sitten pitelin sylissäni 33 tuntia vanhaa kummitytärtäni. Hän on pieni, tuhisee, ilmeilee kasvoillaan enemmän kuin useimmat tuntemani aikuiset, vaikka silmät pysyivätkin vielä tiukasti kiinni. Poski niin pehmeä kuin vain vastasyntyneellä voi olla. Ehdottomasti eniten rakkautta sisältävä joulupakettini tänä vuonna.

Nyt niitä on kolme, kummityttöjä siis. Minun pienet tyttöseni, aarteeni ja kukkaseni. Tomerasti touhuava neljävuotias, aurinkoisesti maailmalle hymyilevä (melkein) kaksivuotias ja nyt tämä pieni rakkauspakkaus, jolle koko maailma on vielä uutta ja koskematonta.

Mistä tällaiset tytöt tehdään? Kun saisi jotenkin sanottua heille eri tavoin aina kun nähdään, että he ovat hyviä juuri sellaisina kuin ovat, joka päivä. Ja että jos joskus tarvitsevat minua: täällä olen.

PMMP sen sanoi (ja lauloi):

… Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta / ei raudasta tai puusta / miten tyttöjä tehdään / No ne on toisia aineita mistä tämmöiset koostuu / ne kasvaa ihanaksi /ja pärjää pakon eessä / kun itsensä ne itse kasvattaa

Tehän ootte jo oikein / kun te ootte just noin / kaikki mitä te teette / ja se miten te ootte…

Syksyn mittaan olen pohtinut paljon tietokirjoja ja niiden kirjoittamista. Myös haaveeni kustannustoimittajuudesta on vaikuttanut näihin pohdintoihin, ja kun luin viime kuussa kaksi historiaan liittyvää tietokirjaa, mietin niitä sekä lukijan, kirjoittajan että kustannustoimittajan näkökulmasta.

Luin siis Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret (2008), joka palkittiin Tieto-Finlandialla aikanaan. Samaan aikaan luin myös Imbi Pajun teoksen Torjutut muistot (2006), josta omassa hyllyssäni on pokkariversio. Molemmat ovat historia-alan tietokirjoja, joissa naiset ovat kokijoita ja toimijoita, mutta muutoin teokset ovat hyvin kaukana toisistaan.

Tiedon tyttäret on kirjana kuin kukka, tai kuin kukista koottu taidokas asetelma. Se on kaunis, värikäs, houkutteleva ja taidokkaasti koottu tietoteos eräästä historian katvealueesta, oppineista naisista kautta historian. Nurminen esittelee joka luvussa jonkun tai jotkut oman alansa nerokkaat tiedenaiset ja kuvaa heidän koulutustaan, uraansa ja avautuneita ja valitettavan usein sulkeutuneita ovia. Vaikka naiset ovat olleet tieteen saralla marginaalissa meidän päiviimme asti, ei Nurminen tee kirjansa päähenkilöistä uhreja vaan toimijoita.

Tiedon tyttärien teksti on viimeisen päälle hiottua. Jokainen kappale etenee hallitusti, ja tekstiä voisi monin paikoin käyttää tieto- ja tiedekirjoittamisen oppikirjana, niin sujuvaa ja taitavaa tekstin eteneminen on. Lukijalle Tiedon tyttäret on siis upea kokemus sisältönsä lisäksi myös tekstin – suomen kielen parhaimman käytön – vuoksi. Sisällön kiinnostavuuden ja sanataituruuden lisäksi teos tekee vaikutuksen kuvituksellaan. Tätä kirjaa tehdessä on todella nähty vaivaa kuvituksen suhteen. Kuvat ovat värikkäitä, harvinaisia (iso osa oli uusia ainakin minulle) ja liitetty kiinnostavasti osaksi tekstiä.

Tiedon tyttäriä lukiessani ajattelin, että tätä on kustantamossa tehty Tieto-Finlandia silmissä kiiltäen. Teos on tietenkin ensisijaisesti kirjailijan ansiota, mutta näin monipuolisesti hyvin tehtyä kirjaa on varmasti lopulta ollut tekemässä aikamoinen joukko osaajia – esimerkiksi taitava kustannustoimittaja.

Tiedon tyttärien onnellisen lukukokemuksen kanssa samaan aikaan laukussani kulki Imbi Pajun osin oman suvun tarinaa reflektoiva, osin arkistolähteisiin ja haastatteluihin perustuva Torjutut muistot, joka kertoo Viron historian kipeistä aiheista: stalinin vainoista, kyydityksistä, kuolemasta, kidutuksista ja katoamisista. Torjutut muistot on kiinnostava ja aika vavahduttavakin kirja siitä, miten syviä haavoja totalitarismi jättää sen alla eläneisiin ihmisiin.

Imbi Paju on elokuvantekijä eikä kirjailija, mikä valitettavasti näkyy kirjan kokonaisuudessa. Torjuttuja muistoja lukiessani minua oikein tuskastutti, miten keskeneräiseltä kirja vaikutti. Aihe on niin tavattoman tärkeä, ettei sen soisi hautautuvan sekavan rakenteen ja hataran suomen kielen taakse. Paju kritisoi vallitsevaa historiankirjoitusta ja myös suomalaisia historiantutkijoita sokeudesta KGB:n arkistojen äärellä, mutta kritiikki jää ponnettomaksi, kun se ei ole tarpeeksi hallitusti esitetty. Torjuttuja muistoja lukiessani ajattelin, että tämä kirja olisi kaivannut enemmän aikaa yhteistyöhön kustannustoimittajan kanssa.

Suosittelen siis molempia kirjoja, mutta eri syistä. Tiedon tyttäret on hieno lukukokemus, mutta ilman sen antamia tietoja menneisyydestä pärjää tässä maailmassa hyvin. Torjutut muistot voi olla haastavampi lukea, mutta aihe on näkyvissä niin vahvasti vielä tässä päivässäkin, että teokseen kyllä kannattaa tarttua, minkä huomasi muun muassa Turun Tilda teosta lukiessaan. Tiedon tyttärien sisällöstä voitte lukea tarkemmin esimerkiksi Kasvatus & Aika -verkkolehdessä ilmestyneestä arvostelusta.

Elämä antaa minulle tällä hetkellä paljon hyvää. Sen lisäksi, että joulukuu on luminen ja kaunis ja kotini niin joulutunnelmainen etten haluaisi lähteä sieltä minnekään edes pyhien ajaksi, myös työasioissa on tullut joulutunnelmaa ja ”lahjoja”. Eilen kävelin Kinakadun sillalle, joka oli lumimassoissaan ja iltavalaistuksessaan kuin suoraan talven mainoksesta. Siinä todella kauniilla kohdalla kaupunkia, Tourujoen yllä ajattelin, että hyvyyttä on nyt niin paljon, että alkaa jo olla vähän ahdasta. Mutta parempi niin!

Sain Koneen säätiöstä kaksi apurahaa: henkilökohtainen, puolivuotinen apuraha väitöskirjan viimeistelyyn on paineita helpottava joululahja. Jos mahdollista, vielä riemullisempi oli uutinen, että 1950-lukuaiheinen tietokirjamme sai myös rahoituksen Koneelta. Juhlaa! Pääsen toteuttamaan kirjaa, josta olen tamperelaisen kollegani kanssa puhunut jo vuosia. Toimitamme teoksen yhdessä, kirjoittajia on runsas joukko ja teoksen kustantaa Atena Kustannus. Tästä projektista kuulette varmasti kevään mittaan!

Väitöskirjani suhteen tunnelmat ovat kahtalaiset. Toisaalta tiedostan, että aiemmin kirjoittamani tekstit ovat suht hyvässä mallissa, eikä lukujen korjauskierros tule olemaan kohtuuton. Ennen sitä pitäisi kuitenkin kirjoittaa vielä viimeinen käsittelyluku, jonka olisi tarkoitus olla työn varsinainen pihvi, eniten asiaa sisältävä. Olen jumahtanut sen kanssa sekä ajan puutteen että kerta kaikkisen kyllästymisen vuoksi. Väitöskirjaprojektini on jatkunut jo viisi vuotta, ja kirjoittaminen tökkii juuri nyt pahasti.

Jaana lainasi blogissaan Pauli Hanhiniemeä, ja minä lainaan samaa mottoa nyt edelleen, sillä tämä kuvaa tätä kirjoitusvaikeutta juuri nyt paremmin kuin osuvasti:

Jos se ois helppoo
oisin tehnyt sen jo
vaan se on vaikeeta
Jos se ois helppoo
oisin tehnyt sen jo
ajat sitten uskotko.

 

Onneksi on deadlinet: tammikuun alkupuolella pitää saada ainakin osa siitä luvusta lähetetyksi laitosseminaaria varten ja enköhän saa sitten loputkin johonkin kuosiin tammikuun aikana. Olen noin kuukauden verran aikataulustani jäljessä väikkärin suhteen.

Vaikka valitan kyllästymistä, väitöskirjani on silti minulle tärkeä, ja nautin siitä että tiedän sen olevan jo pitkällä. On silkkaa hyvyyttä saada loppuvaiheelle rahoitus ja päästä pian viimeistelyyn. Tietokirjarahoitus taas on jotain niin mahtavaa, että aina välillä epäusko iskee – haaveen toteutuminen juuri sellaisena kuin haluttiin on harvinaista herkkua.

Keväästä on tulossa tosi raskas, sillä kesään mennessä pitäisi saada molemmat kirjaprojektit valmiiksi. Uskon silti (pakkohan se on uskoa), että selviän kunnialla, jos tehostan organisoitumistani. Organisointiasioissa olen viime kuukausina saanut inspiraatiota Arkijärki -blogista, joka osoittaa hauskalla tavalla miten elämä helpottuu, jos asiat hoitaa järkevästi – mutta miten ihminen inhimillisyydessään ei jaksa aina olla järkevä. Omia työasioiden organisointikeinoja tuon mahdollisuuksien mukaan myös tänne blogiin, tai ainakin avautumista siitä miten yritän asioita ratkoa.

Marraskuun alkaessa julistin sen omistetuksi vain tietokirjoille sekä tulevan tentin kirjallisuudelle. Koska luen tietokirjoja todella paljon hitaammin kuin romaaneja, on marraskuun luettujen teosten lista varsin lyhyt; niin lyhyt että itsekin hämmästyin. Olen kuukauden aikana saatellut loppuun asti vain kolme kirjaa: Kalevalan, jonka luin sairaspäivänäni, Imbi Pajun teoksen Torjutut muistot sekä Marjo T. Nurmisen Tiedon tyttäret. Kahdesta jälkimmäisestä olen suunnitellut kirjoittavani lähipäivinä, kunhan ehdin.

Perjantaina edessä on siis ensimmäinen kahdesta kotimaisen kirjallisuuden tenttipaketistani. Toisin kuin suunnttelin, suurin osa kirjapaketista jäi joulukuun puolelle. Luettavana on Kalevalan lisäksi Kanteletar sekä vanhempaa kotimaista lyriikkaa ja näytelmiä, lähinnä siis Aleksis Kiveä ja Runebergia. Olen säästellyt Vänrikki Stoolin tarinoita itsenäisyyspäiväksi, ja Seitsemän veljestä on sen verran tuttu, että ajattelin selviäväni vain vaikkapa Mauri Kunnaksen avittamalla kertauksella. Sen sijaan esimerkiksi eilen bussissa luettu Runebergin Hanna oli kokonaan uusi, sinällään sivistävä tuttavuus, kuten myös Nummisuutarit , ja todenäköisesti myös Kullervo ja Kanervala.

Olisi ihanaa käpertyä sohvalle torkkupeiton alle pakkasta torjumaan ja keskittyä näihin tenttikirjoihin, mutta sitä ennen pitää vielä tehdä muutama muu juttu. Joten ei kun toimeksi.